Torstai 10.7.2008
Olin aamupäivän toimistolla, sillä oli tarkoitus lähteä ulos kenttätyöhön vatsa ei tyhjänä. Meidän lähtö kuitenkin viivästyi kovasti, sillä emme taas olleet varmoja, josko jonkun piti lähteä mukaamme vai ei. Palomies lähti aivan varmasti, mutta emme olleet kukaan tietoisia vieläkään, miten kaksi tyttöä jatkaisivat jokitiimissä minun lähdettyäni. Olemme kysyneet sitä jo pariin otteeseen saamatta oikein vastausta, ja joka kerta ulos lähtiessämme emme tiedä, kuuluuko heidän tulla mukaan vai ei. Nyt jouduimme vielä kaiken päälle odottelemaan ikuisuuden, että tavoittelemamme henkilö lopettaisi puhelun.

Pääsimme vihdoin lähtemään puoli kolmen aikaan. Mukanamme oli siis palomies ja portugalilainen tyttö, joka oli alun perin tarkoitus jäädä tekemään yksi homma koneellani tiedostojeni kanssa. Mukaan ei päässyt lähtemään toisaalta ne henkilöt, jotka olisivat kovasti halunneet lähteä kanssamme ulos, kun heillä ei ollut yhtään mitään töitä, eivätkä he olisivat halunneet olla facebookissa koko päivää. Itse en tietääkseni meinaa ikinä liittyä kyseiseen viestintäkeinoon.

Tämän päivän retki oli minun viimeiseni. En voinut uskoa, että sellainenkin päivä koittaisi. Vähän haikeeta, on niin hyviä muistoja kaikilta seikkailuilta. Koitin siis tehdä tänään työni oikein huolella ja nauttia samalla saaren yhdestä hienoimmasta jokiympäristöstä. Vaikka käteni vaivasi, pystyin aika hyvin keskittymään näkemään kaiken ja kuvaamaan huolellisesti kun oikein keskitti kykynsä pidätellä kameraa paikoillaan. Palomies taas huitoi minua tulemaan katselemaan ja kertomaan lajeista, joita hän oli löytänyt, ja kuvasi innolla. Kerroin kaikki tietämykseni kyseisistä lajeista, ja hän ihmetteli taas tietämystäni ja näytti arvostavan saamastaan tiedosta.

Matkamme oli taas täynnä jättikiviä, joista puikkelehdin helposti ylös tai alas parin kuukauden puikkelehtimis- ja kiipeilytaidoillani. Tämä jokiosuus oli sellainen jolla ei ollut loppua, ei siis mitään viimeistä pistettä, siltaa tai muuta. Joki olisi luultavasti jatkunut saaren toiselle reunalle, jos olisimme jatkaneet kävelyä vielä kauankin eteenpäin.

Matkanvarrella näin taas jänniä ötököitä ja monia erialisia kärpäsiä. Sain myös kuvattua videopätkän kun maa-amppari kaivautuu hiekkaan ja ulos. Heikki löysi vedestä kuolleen näädän tai vastaavan. Se nostettiin ylös vedestä kuvaa varten ja jätettiin kivelle kuivumaan. Kun etenimme jokea ylös, kuolleen eläimen raato kuitenkin haisi pitkälle eteenpäin. Aivan kamala löyhkä seurasi niin pitkälle kuin jatkoimme kävelyämme eteenpäin.

Päätin yhdessä vaiheessa johtajana sanoa, että nyt ollaan kävelty tarpeeksi tätä jokea. Tein päätökseni, kun en ollut päässyt kirjaamaan enää mitään uusia lajeja ylös muistiinpanoihini lajien pysyessä samoina. Kun käännyimme takaisinpäin kerroin samalla kaikki tietoni työstäni minun työtäni ehkä jatkavalle portugalialaisele tytölle. Jaoin kaikki tietotaitoni hänelle, opetin kuinka liikutaan turvallisesti täällä Ikarian luonnossa, ja kuinka hän voi havainnoida mahdollisimman paljon lajeja yhdenretken aikana, ja kuinka ja miten valokuvia pitäisi ottaa mistäkin kasvista tai ötökästä. Oli hienoa olla tietämyksen levittäjä kuin joku oikeasti kuunteli ja otti opikseen.

Kävelimme aika nopeasti kuivaa joenpohjaa takaisin sillalle josta olimme aloittaneet tämän päivän retken. Katselin viimeistä kertaa Harakasia työmielessä. Tiesin, että vielä tästäkin eteenpäin kulkisin katse kiinni ruohonjuuri tasolla bongaten kaikki tuntemani kasvit ja löytämällä piilossa oleskelevat ötökät vaikka uimarannalle meniessä.

Tukikohdalla näytti olevan joku vialla. Kaikki olivat kerääntyneet ulos ja näyttivät olevan tekemättä mitään. Meille sanottiin, ettei kukaan halunnut työskennellä meidän muiden ollessa jokivarsilla. Oikea syy oli kuitenkin, että sähköt olivat poikki. Kukaan ei voinut työskennellä ilmasähköä, tai siis ne, kenellä oli kannettavat olisivat voineet työskennellä. Odottelimme vähän aikaa, ja minä menin keittiöön syömään vesimelonia sen ollessa juuri leikattavana. Menin itse kannettavanomistajan kiltisti työskentelemään vielä tunniksi, ja kirjasin ylös kaikki muistinpanoni. Koordinaatteja en vielä kerennyt kirjaamaan.

Menimme kuudelta siivoaman koko tukikohtaa, kun oli taas suursiivouspäivä. Minä menin kysymään missä olisin kaikista hyödyllisin apu, ja päädyin pyyhkimään toimiston pöytiä. Minut tuntien en kuitenkaan pyyhkinyt vain helppoja pöytiä, vaan tyhjensin kaikki hyllyt yksitellen niiden päälle kerääntyneistä roinasta ja pyyhin kaikki huolellisesti. Kaikki tietokoneen takana olevat pöytä alueet, ja muut elektroniset pömpelit, tai muuten pyyhittävän pinnan omaavat esineet. Koko isojenpomojen toimisto oli täynnä pintoja, joita ei oltu pyyhitty varmaa kahteen vuoteen.

Siivouksenjälkeen jatkoimme vielä Mian kanssa huoneemme siivouksella. Olin siivonnut tai siis järjestellyt tavaroitani jo ruokatauolla, ja nyt siivosimme lattiaa tutulla työnjaolla. Mia lakaisi lattian ja minä pyyhin sen oranssilla rätilläni. ravistin myös maton ja nostelin tavarat pois paikoiltaan ja takaisin. vein lopulta myös ne ikirisat sandaalit roskikseen, ja palautin samalla rikkinäiseen jeeppiin ne yhdet kengät, jotka minulla oli lainassa pari päivää pari kuukautta sitten.

Sitten minulla oli aikaa kirjoittaa. Kirjoitin toimistossa loppuun maanantain tekstin, ja koko tiistai ja keskiviikon. Sitten havahduin nälkään, ja tajusin kellon olevan jo yli kahdeksan. Minulta jäi varmasti monta juttua kertomatta nyt muutamalta päivältä, mutta olen koittanut suojella rannettani tältä kirjoitusasennolta, joka näyttää olevanmahdoton tehtävä. Työskentelen täällä kuitenkin päivittäin tietokoneen äärellä kahdeksan tuntia samassa asennossa, että en yhtään ihmettele kuinka olen saanut sellaisen vamman käteeni.

Ruokaa ei ollut paljoa jäljellä, mutta tarpeeksi minulle, ja minun jälkeen kahdelle nälkäiselle. Oli kasvissoppaa; perunoita, papuja ja maissia. Voi ja juusto olivat lopussa, joten söin kuivaa ja köyhää tomaatilla peitettyä leipää.

Jäin vielä keittiöön viimeistelemään tämän päivän tekstin, jotta olisin ajan tasalla edes joku päivä.