Tiistaina tein täällä aloittamani säärystimet loppuun. Jernej oli aika kiireinen remontin kanssa, niinpä vietin aikaa omiani touhuten, ja lounastin hänen veljensä ja mummonsa kanssa. Myohemmin kun remontti oli siltä päivältä ohi, menimme uudelleen hänen mummolleen, ja poimimme viinirypäleitä. Autoin myös remonttisiivouksessa. Illemmalla veimme koirat ulos.


Keskiviikkona kävelin omatoimisesti kaupungilla joitakin tunteja tarvitsematta kartaa. Puolenpäivän aikaan menin Jernejn mummolle syömään, jonne Jernejkin pyöräili. Löysin sinne kävellessäni Suomen suurlähetystön virka-asunnon aivan Jernejn mummon kodin läheisyydestä. Kävelin sieltä omaa reittiä takaisin Jernejlle, päätin nähdä uusia kulmia naapuristosta, ja menin aivan uusia kävelyreittejäpitkin päätyen kuitenkin oikeaan osoitteeseen. Jernejn mummo oli antanut minulle muutaman vanhan villapaidan, jonka sain purkaa ja josta voin uudelleen neuoloa mitä haluaisinkaan.


Iltapäivällä veimme koirat metsään kukkulalle pitkälle kävelylle. Näimme taas salamanterin, tällä kertaa pienemmän kuin viimeksi, ja heittelimme keppejä tyhjässä metsässä. Tyhjässä siinä mielessä, että aluskasvillisuus näytti puuttuvan. Tälläpäin aika normaalia. Koitimme koirien etsimiskykyjä. Ensin Jernej meni piiloon, ja koirat etsivät hänet metsästä. Aluksi he vain pyörivät ympyrää, mutta tajusivat kuitenkin, että tarkoitu oli etsiä Jernej. Loppujenlopuksi vähän aikaa häntä kierreltyään he löysivätkin hänet yhdestä kuopasta. Sitten minä menin piiloon. Piilouduin yhden ojamaiseen monttuun, jossa oli sopivasti kuivia saniaisia ja kaatunut puu suojaamassa näkyvyttä. He löysivät kuitenkin minut nopeammin kuin Jernejn. Menimme takaisin autolle metsässä kävellen vinossa mäessä, ilman polkuja. Puista pudonneet, nyt märät lehdet vaikeuttivat kovasti nopeaa kulkua, ja muutenkin vino mäki satutti jalkapohjia. Jossain vaiheessa näimme tien, johon päästyämme meidän täytyi hypätä korkealta penkalta ojan yli tielle muutama metri. Koitin keikkua aluksi puunrungon avustuksella alasm joka ei kuitenkaan toteutunut hyvin, ja jouduin hyppäämään melkoisen matkan. Kolautin jalkani sen verran kovaa maahan, että päässä tärähti.

salamanteri



kuva Jernej Burkeljca

Lauantai meni lepäillessä pitkästä reissusta, sen kummemmin mitään erityistä tekemättä. Eikun ainiin. Käytiinhän me koirat ulkoiluttamassa jossain läheisellä kukkulalla. Oli kuolleitten muistopäivä, ja koko kaupunki oli nyt hautausmaa vierailuidensa takia aivan sekaisin ja täynnä. Metsässäkin oli kuulemma hautausmaa, kun kiemurteleva ylämäki oli täynnä peräperään parkkeerattuja autoja. Metsä oli semmoinen avonainen, korkeine puineen, ja maassa lojuvinen ruskanlehtineen. Näin yhden puun juurella salamanterin, kuva tulee joskus myöhemmin. Heittelimme koirille keppejä, ja he hakivat ne ties mistä kaukaa, ja puroista aina vaan kovempaa ja kovempaa juosten. Monesti toivat väärän kepin takaisin, isomman ja lahomman. Ajoimme takaisin kotiin hienoa maisemareittiä, josta kerrankin näin Ljubljanan lähellä kohoavat vuoret kunnolla. Ihana asuinalue! Kävimme myös Jernejn mummolla, hän oli leiponut herkkuja.

kuva Jernej Burkeljca

Sunnuntaina lähdimmekin Italiaan kiipeilemään. Näimme muut Jernejn kiipeilykurssilaiset yhdellä parkkipaikalla, josta ajoimme tunnin verran peräkanaa Italiaan. Menimme Italian rannikolle, aika rajan tuntumaan. Parkkeerasimme auton Napoleonin vanhalle tielle, josta suuntasimme alas mutaiseen jyrkkärinteiseen piikkipusikkoon kaikkine kamppeinemme. Kaikki rypivät vuorollaan milloin vain jaloilleen, toisinaan pyllylleen mutakuoppaan. Mitään ei ollut tehtävissä kun jalat alkoivat lipsua tuolla mutarinteessä, eikä vieressä kasvavista kasveista rohjennut ottaa tukea, kun olisi vain saanut kätensä verille. Alamäki ei siis ollut tietenkään kokonaan mutainen, mutta useasta liukkaasta ja jyrkästä kohdasta kylläkin.





Kallionseinämä, johon lopulta päädyimme oli jo aika ruuhkainen muistakin kiipeilijöistä. Kaikille löytyi kuitenkin oma kohta kalliosta aina kun kiipelemään intosi. Kiipeily suoritettiin usein tiettyjen samojen parien kesken. Ihmettelin kovasti kiipeilijöiden taitoja, ja sitä kuinka nopeasti he kiipesivät korkeaa pystysuoraa seinämää ylös. Kun Jernej oli kiivennyt pari kertaa, hän tuli kysymään, jos minä halusin kokeilla myös. Hän oli antanut aiemmin minulle kypäränsä päähäni, jota tunnollisesti pidin ainoana koko pusikosta päässäni putoilevien kivien takia, se on kuulemma pakollinen alle 12 vuotiaille :)



Aluksi hieman epäröin, kun näin missä he oikein olivat kiipelleet, ja alkuepäröinnin jälkeen päätin kuitenkin koittaa kykyjäni. Varmistelin monta kertaa mitä minun minkäkin välineen ja vehkeen kanssa tarvii tehdä, ja kaikki vaikutti olevan paljon yksinkertaisempaa, mitä olin kokoajan aiemmin kuvitellut. Niinpä puin varustevyön päälleni, ja Jernej kiinnitti minut narunpäähän. Hän pyysi yhtä naista varmistamaan toisenpään, kun hän dokumentoisi suoritustani. Vahingollisesti kyllä, kamerastani loppui korttitila, eikä tästä kokemuksesta ole kuin yksi kuva.

No mutta kuitenkin, minun päämääränäni oli kiivetä yhtä helpoimmista kallionkohdista, 4a asteikolla olevaa kallionkohtaa. Se oli sellaisessa kallionraossa osittain, että ei ollut pelkästään pystysuoraa, vaan menin osan matkaa ylempänä sitten raossa. Epäilin kovasti pystynkö kiipeämään massiivisillä vaelluskengilläni mihinkään, kun kaikki muut käyttivät hienoja, siroja kiipeilykenkiä. Lähdin kuitenkin koittamaan niillä eväillä jotka minulla oli, ja pärjäsinkin yllättävän hyvin. Kaikki olivat kuulemma ihmetelleet kuinka hyvin pärjäsin ensikertalaiseksi, tuntui kivalta. Alastulo olikin toisenlailla jännä juttu. Kiipeäminen ylös tuntui jotenkin luontevalta, onhan sitä tultu milloin missäki tilanteissä ylöspäin kiipeiltyä, mutta tässä tapauksessa alas tultiinkin narunvoimin. Piti vain istua tyhjän päälle ja nojata taaksepäin, ja siinä hissillä tulla sitten takaisin maan kamaralle. Välillä täytyi potkia itseään kallionseinämästä ulospäin, ja pitää jalkoja leveämmällä. Koitin myös heti perään saman asteista kallion kohtaa, jossa en tosin päässyt kengilläni yhtä korkealle kuin ensimmäisessä kohdassa. Tässä toisessa kallionkohdassa jonkun aikaa kiivettyäni eteeni tulikin pelkkää kalliota, ilman kengilleni sopivia rakoja kiipeämiseen, ja päätin täten varmuuden vuoksi palata takaisin alas, kuin kokeilla jotain, mihin en vielä ollut valmis.



Jernej kiipesi vielä pari kertaa ennenkuin meidän piti taas lähteä kotiin. Minä olin varannut evääksi jälleen porkkanaa, jota söin jo paikan päälle tultuamme. Varaamamme vesikin kului hetkessä. Lämpötila oli aivan kesälukemissa, 25 asetta, ja lempeän virkistävä ja raikas merituuli. Ylhäällä Napoleonin tiellä keikuin tien vieressä olevalla kaiteella ja nuuskin ilmaa. Se oli kovin tuttua. Kesti hetken ennenkuin tajusin, että sehän on tuo tuttu välimeren tuoksu, johon tottui Ikarialla, ja meri tuntui tuoksuvan entistä huokuttelvammalta. Harmittelin, kun ei oltu otettu uikkareita mukaan, mutta ei meillä edes ollut tarpeeksi aikaa pistäytyä pulahtamaan. Toivoin, että päästäisiin vielä uimaan meressä, mutta se on kuulemma jo liian kylmää.



Takaisin Ljubljanassa menimme Jernejn vanhempien kanssa läheiseen serbialaiseen ravintolaan syömään perinneruokaa. Saimme ison tarjottimen täynnä erilaisia lihoja. Sen kuulemma pystyi syomään kaksi tai kolme henkeä, ja me emme saaneet sitä tyhjäksi, vaikka meitä oli neljä! Ruuan kanssa tuli jättileipä ja papuja, ja erikoisia juustolevitteitä, jotka masituivat voilta ja valkosipulilta. Jälkiruuaksi saimme kaikki erilaista, piiraitten tapaisia herkkuja.

Menimme myöhemmin vielä Jernejn kanssa kävelyttämään koirat kaupungille. Minä talutin Dinaa, ja Jernej Hannibalia. Jossain vaiheessa sain molemmat vähäksi aikaa huolehdittavakseni. Kaupunki oli aika tyhjillään. Vain ravintoloissa kadunvarsilla oli muutamia ihmisiä. Hämäriä kastanjakojuja oli ympäri keskustaa, ja mekin söimme koirien kanssa yhden tötteröllisen paistettuja kastanjoita.



Maanantaina pyöräilimme kaupungilla ja kävimme Jernejn kaverin kanssa valokuvanäyttelyissä. Jernej osti myös Ljubljanan filmifestivaaleille lippuja. Menimme illlan päätteeksi syömään lettuja ja kaakaolle.

Ranska

Viikon alusta lähdimme kohti Ranskaa. Ajoimme läpi Italian pohjoisosan, joka oli täynnä teollisuutta, ja täten myös vaarallisia rekkoja näkyi yllinkyllin. Bongasinkin taas niitä niin kauan kuin päivänvaloa riitti, muuten matka oli sateinen. Italian moottoritiet olivat kovin ruuhkaisia, ja kaikki ajoivat todella lähekkäin. Jäimmekin usein useiden onnettomuuksien takia ruuhkaan keskelle moottoritietä. Italian moottoriteiden varsilla oli useita levähdyspaikkoja, ja tien päällä, tai siis yläpuolella ravintoloita. Italiasta pääsimme Ranskaan pitkän tunnelin lävitse Alppien alitse. Moottoriteillä oli usein pysähdyksiä myös maksujen takia, moottorien käytöstä, ja tunneleiden käytöstä täytyi maksaa aina kulloinkin tietty summa riippuen kuinka pitkän matkan oli taittanut. Matkamme kesti reilu kymmenen tuntia Ranskan Albertvilleen, jossa kirjauduimme Roma-hotelliin myohään illalla.

Albertville

Seuraavana aamuna kirkastui hetkeksi mihin olimme päätyneet. Hotelli sijaitsi Alppien läheisyydessä, ja ikkunoista näkyikin aina huikeat maisemat. Silti satoi, mutta ainakin päivänvalo auttoi tajuamaan tilanteen. Lähdimme heti aamusta Jernejn kanssa ajamaan kohti Annecyä, nättiä Ranskalaista kaupunkia kohti. Tiemme kulki aivan Alppien vieressä monen laaksossa olevan pikkukylän lävitse. Annecyssä kiertelimme vanhaa kaupunkia joenvarrella, ja ostimme matkaevääksi täytetyt sämpylät. Tarkoitus oli sinä päivänä käydä vaikka missä etelämpänä Albertvilleä, mutta useasta syystä jätimmekin väliin, ja palasimme takaisin Albertvilleen kaupan kautta. Illalla kävimme pihvipaikassa syomässä, mutta pettymyksekseni sain puoliraa’an jauhelihapihvin lautaselleni kun luulin tilanneeni mehevän biisoninpihvin.

Annecy

Keskiviikkona saimme taas hyvän aamupalan hotellilla, jonka jälkeen olikin jo aika lähteä Albertvillestä, ja matkata Alppien pikkukyien kautta Genveä kohti, ja sieltä Bourg en Bresseen.Tämä matka oli kaikista ikimuistoisin ja ihanin. Ihastuin noihin mystisiin ja romanttisiin alpikyliin, keskellä ei mitään, paitsi puuterilunta jo tähänkin aikaan vuodesta. Olisimme siis voineet ajaa isompia teitä, tai moottoritietä, mutta halusimme mielummin ajaa näiden unohtumattomien pikkukylien läpi kiemurtelevia ja kapeita teitä pitkin. Näimme monia lumen peittämiä kyliä, ja niiden läheisyydessä olevia maalaistaloja hevosineen, ja pörröisine lehmineen, ja vuoristomökkejä. Maisemat olivat kaikista uskomattomimmat, mitä olen vähään aikaan nähnyt!

lumirajalla

Mystinen paikka

Pysähdyimme hetkeksi jonnekkin vuoriston korkeuksiin syömään jugurttia ja heittelemään lumipalloja. Myöhemmin päädyimme yhtäkkiä kaikkien kivojen pikkukylien jälkeen turistien kyllästämään kylään, joka näytti aivan olleen rakennettu pelkkiä turisteja varten. Koko kylästä ei meinannut löytää yhtään oikeaa taloa, hotelleja vain. Tässä kyseisessä La Clusasin kylässä olimme hieman hämmillämme, minne suuntaan meidän pitäisi matkaamme jatkaa, joten kiertelimme vuorten korkeuksissa aina koittaen mitäkin pientä vuoristotietä aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Jossain vaiheessa kun ottamamme tie alkoi olla jo näkymättömissä lumisateen takia päätimme viimeisen kerran kääntyä takaisin ja palata keskustaan etsimään jotain järkevämpää reittiä Geneveä kohti. Löysimmekin sen hetken päitämme ja autoa pyöritellen, ja jatkaoimme takaisin alas Alppeja.

Jugurttimaisemat

Jossain vaiheessa olimme tosiaan keskellä ei mitään. Vain me, auto ja lumi, ei näkynyt edes kohoavia vuoria, oli niin sakeaa lumisadetta, ja kaikki ympärillä näytti olevan tyhjää tai vain valkoista. Tie oli hiukan sula, joten ei ollut vaaraa, että olisimme joutuneet harhaan. Kun pääsimme (tai siis jouduimme) takaisin alemmas, myös lumi loppui, ja äkkiä kaikki olikin vihreää tai ruskan moniväristä.

Päästyämme Clusesiin menimmekin loppumatkan moottoritietä, ja kaikki ihanat alppiajelut olivatkin yhtäkkiä historiaa. Matkasimme Geneveä kohti, ajatuksena poiketa siellä, kerta ohi olimme ajamassa. Jos oikein ymmärsin, emme kuitenkaan saaaneet mennä sinne, sillä autossa olisi täynyt olla Sveitsin joku tarra, jolla saa ajaa Sveitsin teillä (tai moottoriteillä). Emme siis menneet Geneveen, vaan jatkoimme kohti Bourgia. Pääsimme sinne yhdessä hujauksessa.

Bourg en Bressissä etsimme Jernejn isän hotellin, ja itsellemme jonkin halvemman lähistöltä. Päädyimme Etap-hotelliketjuun, jossa olimme seuraavat kaksi yotä. Iltapäivällä kävelimme sateessa Bourgin keskustassa koittaen löytää aukiolevaa ravintolaa, mutta mikä näytti olevan mahdottumuus siihen aikaan päivästä, joku siesta varmaan. Palasimme siis kaupungille takaisin myöhemmin, ja kävimme vain kaakaolla siinä vaiheessa. Illemmalla löysimme useita aukiolevia ravintoloita, mutta päädyimme uteliasuuttamme afrikkalaiseen ravintolaan ranskalaisen sijaan. Saimme erinomaista palvelua. Olimme ainoat asiakkaat koko ravintolassa, ja omistaja sekä kokki tulivat molemmat palvelemaan meitä, kertomaan heidän ruuistaan, ja suosituksistaan. Päädyimme tilaamaan jotain perinteistä senegalilaista ruokaa, ja todella eksoottiset mehut. Loppujenlopuksi vaihdoimme tilaamiamme ruokia keskenämme, ja molemmat olivat tyytyväisiä toisen tilaamaan ruokaan enemmän kuin omaansa. Mehutkin jaoimme toisiltamme maistellen. Itse join jotain todella makeaa valkoista litkua, kun taas Jernejn oli punaista.

Hyvä palvelu näytti päättyvän siihen kun lautaset tultiin keräämään pois. Odotimme ikuisuuden, että saisimme tilaisuuden pyytää laskua, ja olisimme aivan hyvin voineet kävellä ravintolasta ulos maksamatta mitään, ja heidän sitä muistamattaan. Omistaja ravasi viereisessä kebabpaikassa yhtenään, mutta takaisin sisään tullessaan oli kuin meitä ei olisi ollutkaan. Kummallista. Saimme kuitenkin aikamme jutusteltuamme aikaiseksi mennä hengailemaan keittiön läheisyyteen, ja maksamaan laskumme.

Seuraavana aamuna lähdimmekin sitten kohti Lyonia. Teimme päivän vierailun tähän suureen kaupunkiin, mutta emme silti nähneet tarpeeksi. Sade taas varmaan vaikutti asiaan, ja muutekin hyytävä ilma. Jätimme auton jonkun kalliin hotellin parkihalliin, josta lädimme kävelemään ympärillemme. Suuntasimme heti aluksi kohti edessämme olevaa kukkulaa, ja sen päällä olevaa linnaa, tai oisko se sittenkin ollut joku hengellinen paikka, en tiedä, itse menin ainakin sinne kukkulan takia, enkä rakennuksen. No jokatapakusessa.. kävelimme vanhaa kaupunkia, pikkukujia, ja Jernej bongasi kaikki suklaapuodit ja kaakaopaikat. Minä ihmettelin puolestaan maassa lojuvia matoja. Pysähdyimme myös jos näimme mielenkiintoisen näköisiä kuvauskohteita, tai sitten minä keikuin kameran edessä.

kuva Jernej Burkeljca

Lyonissa

kuva Jernej Burkeljca

Päästyämme ylös kukkulalle, saimme ihailla suurkaupunkia, ja sen takana näkyviä Alppeja. Nyt näimme jopa Mont Blancin, tai vähintään, yhtä hienonnäköisiä huippuja kohoavan kaupungin takana kaukaisuudessa. Kiersimme kukkulan päällä olevan rakennuksen ja jatkoimme takaisin alas vanhaan kaupunkiin, jossa lounastimme ennen Bourgiin paluuta. Ilma oli niin hyytävän kylmä, että silmistä vuoti kyyneliä kovan tuulen takia jatkuvasti.

kuva Jernej Burkeljca

luultavimmin Mont Blanc

Perjantainan lähdimmekin jo sitten takaisin Sloveniaan. Kiertelimme Jernejn kanssa Bourgia aamupäivän, ennenkuin haimme hänen isänsä hotellilta puoleltapäivin. Tälläkertaa ajoimmekin mont Blancin tunnelista, ja näimme Ranskan puolella erilaisia maisemia, jälleen Alppikyliä, mutta vain moottoritieltä. Italiassa puolestaan jonotimme vähän väliä ruuhkassa onnettomuuksien takia ja matkamme kestikin yli kymmenen tuntia. Illalla sattuneet onnettomuuspaikat oli rajattu ulkosoihduin, ja paikalla oli aina joukko pelastusviranomaisia, poliiseja tai autonhinaajat.

Alppikirkko

Vuoristojäätikkö

Italian puoleiset Alpit