Torstai 29.5.2008
Tänään oli vilkas päivä. Se alkoi heti aamusta. Yksi meistä sairastui. Jalkoihin pureneet ötökät olivat tehneet pahaa jälkeä. Jalat olivat turvoksissa, niin kuin kyllä kaikilla muillakin, mutta häneltä tuli mätää puremakohdista ja hänellä oli kuumetta. Minulla on vain jalat turvonneet joka puolelta, mutta niin että pystyn toimimaan normaalisti, vaikka kokoajan raavin ja kutittaa kovasti ja tavallaan särkee nilkoista. Sellainen jännä tunne. Joka tapauksessa, autoimme häntä askareissa, siivosin keittiötä vieläkin puhtaammaksi ja tiskasin aamutiskejä ilman pesuainetta. Piilotin sen pienen pisaran pesuainetta lounasta varten, sillä silloin on paljon likaisempia ja rasvaisempia tiskejä, kuin mitä aamualalla syntyy.

Pomot ja heidän apurinsa touhusivat toimistossa järjestelemässä huonekaluja luokkahuonemaiseksi muodostelmaksi ja muutenkin valmistautuivat tulevaan koitokseen. Minä puolestani jatkoin tunnistustehtävääni. Perehdyin tänään rantakasveihin, ruokoihin ja kaisloihin, ja niittyheiniin. Ne eivät loppujenlopuksi oletkaan vaikeita, sillä olin kuvitellut ottaneeni eri kasveista kuvia, mutta suurin osa osoittautui samaksi lajiksi Cyperus longukseksi, mutta vain eri kehitysvaiheessa oleviksi. Haalin taas käsiini kaikki mahdolliset kasvikirjat ja jatkoin kukkasten tunnistamista. Jotkut ovat todella hankalia. Ne näyttävät todella helppo tunnisteisilta, mutta eivät ole. Siis sellaiset kasvit, joita täällä kasvaa joka puolella. Kun niitä kuitenkin tarkemmin tarkastelee huomaan, että ne voivat olla joku tuota tai tuota tai tuota perhettä, ja yhdessä perheessä voi olla vaikka 200 sukua, ja niissä vielä alalajina muutaman tuhat kasvia. Eli ei mikään helppo homma. Ja mikään kirjahan ei näytä kaikkia kasveja. Jokaiselle kasviperheelle pitäisi olla oma kirja, mutta kaikkien kirjojen läpikäynti olisi mahdoton tehtävä.

Menin tänään yhdentoista aikaan keittiöön nälissäni keittämään teetä ja syömään jotain vatsantäytteeksi. Paikalle tuli yksi pomoista ja pelkäsin hänen reaktiotaan kun olen kesken työpäivän keittiössä tyydyttämässä nälkääni. Hän ei onneksi sanonut mitään pahaa, kysyi riittääkö hänellekin teetä. Minulla oli jo puolustuspuhe valmiina, kuinka sanoisin, jos syömistäni moitittaisiin. Kun palasin takaisin tekemään töitä, olivat lapset jo tulleet. Heitä oli iso kasa. Etsin muutaman kasvin ja juuri kun olin lopettelemassa ja lähdössä uudelleen venyttelemään jalkojani ruudun edestä he tulivatkin tietokonehuoneeseen. Koitin äkkiä saada jonkun kirjan auki, kun olin juuri sulkenut kaikki tiedostotkin, että näyttäsi, että olisin työntouhussa. Videokamera nimittäin seurasi perässä. Minä vielä mokasin pahemman kerran kun otin oman kamerani esiin ja räpsin kuvia innokkaista lapsista. Se varmaan taltioitui videokameraan. Hups. Huomasin kasveja nimetessäni, että vaahteroitakin voi olla monenlaisia. Sitten on vielä vaahteran näköisiä puita, aivan samanlaisella lehdellä varustettuja, mutta kuitenkin aivan totaalisen eri lajia. Yksi täälläpäin runsaslukuinen puu on esim. Plane tree.

Saimme hyvää ruokaa päivälliseksi ja lapsetkin tulivat samaan aikaan syömään eväitään ulkopöydille. Minä tiskasin viimeisellä tiskiaineen pisaralla kaikkien tiskit. Laimensin sen ensin pesuainepurkin pohjalla, jotta saisin kaikki mahdolliset pesuaineet käyttöön. Selvisin puhtain lopputuloksin.

Myöhemmin yksi pomoista tuli ihastelemaan kameraani. Hän oli eilen pyytänyt minulta kuvia, ja nyt kommentoi sitten yhtä niistä. Olen sen laittanutkin nettiin muiden nähtäville, sellainen todella lähikuva sudenkorennosta. Hän luuli, että kamerani on joku todella hyvä, tai että minä olen joku hyväkin valokuvaaja. Pah. Tuuria vaan.

Työpäivän päätteeksi meillä oli taas tunnin kreikankielen oppitunti. Meille ollaan opetettu tiesd mitä jo tähän asti. Joka päivä, kun on tunnit niin tulee paljon asiaa. Tuntuu kyllä, etten vielä ole oppinut mitään sanomaan kreikaksi, mitä en olisi osannut sanoa ennen tunteja. Tietysti nyt kirjoittaa ja lukee sujuvammin. Täällä on vaan se vika, ettei jää aikaa lukea jälkikäteen mitä olaan tunnilla opittu. Täällä aika menee niin nopeasti töiden jälkeen. Menimme myös tänään viimein pesemään pyykkiä. Oli jo aikakin. Osa lähti taas uimaan illalla, minulle riittää viikonloppu-uinnit aivan hyvin.

Keskiviikko 28.5.2008
Eilen illalla minut lähetettiin sittenkin kenkäkauppaan, vaikka olin jo päättänyt olla menemättä. Minulle tultiin kertomaan, että isoin pomo tulisi hakemaan minua aivan kohta ja veisi minut kenkäkauppaan. Juoksin äkkiä hakemaan repun kun kuulin hänen peruuttavan pihalla. Hän käski minut autoon ja lähti liikkeelle. Yhtäkkiä hän kuitenkin pysähtyi, sammutti auton, ja jätti sen keskelle pilkkopimeää tietä. Hän oli tajunnut, että oli unohtanut kastella yhden ruusupuskan ja juoksi kastelemaan sitä. lähdimme taas liikkeelle ja pelkäsin milloin auto hajoaisi käsiin. Vaihteet eivät oikeen toimineet, ne pitivät oikeaa ääntä eikä meinanneet vaihtua. Jarrut näytti toimivan milloin sattuu ja toinen etuvalokin oli palanut. Hänen kännykkänsä soi ja hän ajoi ilman käsiä. Onneksi tuli vain mopoja vastaan. Loppujen lopuksi en edes päätynyt oikeaan kylään. Hän ajoi minut asuinpaikkakuntaansa ja jätti minut pimeään kylään. Auton ovet eivät auenneet sisäpuolelta, joten jouduin avaamaan ikkunan ja aukaisemaan autonoven ulkopuolelta. Hirveetä säätöä. No joka tapauksessa löysin itseni vaeltelemassa outoja katuja. Onnekseni huomasin kaksi tuttua kasvoa, keskisuuria pomoja töistä. Selitin heille tilanteeni, ja toinen heistä sanoi voivansa viedä minut oikeaan paikkaan moottoripyörällään, mutta he halusivat ensin mennä juomaan litran viiniä. Jouduin siis odottamaan ikuisuuden, että he hörppivät paikallista viiniä ja polttivat sätkiä ravintolan ulkopenkeillä. Katselin jo siinä vaiheessa, että onneksi se, kuka oli luvannut viedä minut, joi paljon vähemmän viiniä kuin toinen. Loppujenlopuksi hän sai soiton kolleegaltaan, joka sanoi, että kenkäkauppa, johon oltaisiin menossa, ei ollutkaan auki. Minä harmistuneena, väsyneenä olin pettynyt menetetystä ajasta, jonka olin joutunut viettämään kylmässä pimeässä ulkotilassa savussa lämpimän makuupussin sijasta. Soitin, jos joku tulisi minua vastaan kävelemään, mutta kaikki olivat nukkumassa. Tukikohdalle oli 40 minuutin kävelymatka. Toinen sanoi lähtevänsä käymään kaupassa ja viipyvänsä korkeintaan kymmenen minuuttia, jonka jälkeen hän voisi viedä minut. Eihän se mikään kymmenen minuuttia ollut, vaan puolituntia. Vihdoin päästiin kuitenkin matkaan. En edes enää välittänyt, vaikka hän oli juonut viiniä, eikä meillä ollut kypäriä. Istahdin vain moottoripyörän kyytiin sen kummemmin mitään ohjeita kysellen, ja pidin kiinni ajajasta. Pyysin nätisti, että hän voisi viedä minut loppuun asti, ettei minun tarvitsisi kävellä puolta matkaa yksin. Niinpä hän kaasutti tukikohdalle ja pääsin vihdoin nukkumaan.

Tänään puolestaan minulta bannattiin kävelyretket. GPS oli tällä hetkellä Ateenassa, emmekä voineet tehdä töitä ulkosalla. Niinpä minulla oli kauan kaivattu toimistopäivä. Aloitin eilisten kuvien käsittelyä, mutta tajusin vihdoin, että olin aivan pulassa. Loppupään kuvat olivat kaikki pelkkiä vesiputouksia tai lammikoita, ja näyttivät kuvissa aivan samoilta. Muistiinpanoni ja kuvien lukumäärä eivät täsmänneet, eikä meillä ollut kaikkien paikkojen koordinaatteja, kun GPS oli lakannut toimimasta milloin sitä itse huvitti. Vähän aikaa pähkäiltyäni ja apuvoimia pyydettyäni saimme jotenkin asiat järjestykseen. Näyttää taas kaikki menevän metsään. Lajien tunnistaminen sujui tänään tosin muita päiviä helpommin, ei nimittäin olut paljoakaan lajeja tunnistettavissa. sillä en ollut ottanut paljoa kuvia. Turhaan otan samasta liskolajista 50 eri kuvaa eri puolelta jokea.

Tänään sama käärme oli taas siinä. Tällä kertaa, se kuka kauhisteli käärmettä viimeksi tuli huutamaan minulle, että nyt se on takaisin. Juoksin kamerani kanssa ulos, mutta käärme oli taas kerennyt menemään piiloon kivirappusten rakoihin. Minulle tultiin myös sanomaan, että tuleppas ottamaan ulkona kuvia perhosista kun niitä oli niin paljon. Sain kokeilla ammattikameraa ja räpsin kuvia, en perhosista vaan sudenkorennoista, oman taitoni mukaan. Kyllästyin aika nopeasti kun perhoset eivät suostuneet yhteistyöhön ja toimistotyö odotti tekijöitä.

Koitin töiden jälkeen käydä pesemässä pyykkiä. lähdin iloisin mielin vihellellen kävelemään kohti ”pyykkitupaa” heilutellen muovikasseja käsissäni askelten tahtiin. Talolle päästyäni ovi oli sepposen selällään, ja sisällä oli kolme lasta. Heidän isänsä nukkui lasten sängyssä. Tervehdin lapsia : ”Jasas” ja menin kylpyhuoneeseen. Siellä kuitenkin oli jonkun toisen pyykit pyörimässä, enkä mennyt enää saman lailla iloisin mielin takaisin tukikohtaan.

Tänään töissä luin jotain hämmästyttävää. Koitin tunnistaa yhtä hämähäkkiä, joka näytti seepra hämähäkiltä, mutta raidat väärinpäin. Se on sellainen hyppyhämähäkkilaji. En kuitenkaan löytänyt tarpeeksi todisteita, että kuvaamani hämähäkki olisi seepra hämähäkki, mutta törmäsin jännään faktaan, että niillä on kuulemma 8silmää. Olen siis kuullut että niillä on kuusi jalkaa, mutta kahdeksan silmää!!?

Tajusin myös kuvanneeni sudenkorennon alkuvaiheita. Silloin kun ne eivät ole vielä sudenkorentoja, Vähän niin kuin perhosten toukkavaihe. Olin jo monta kertaa ihmetellyt tummaa otusta, jota en ollut osannut tunnistaa. Olin vain kirjoittanut: ”unidentified bug” ja jättänyt asian sikseen. Tänään kuitenkin tajusin katsoa ötökkää uudelta näkökannalta ja tajusin sen olevan vauva sudenkorento. Ei kyllä olisi ikinä uskonut. Sellainen ilkeän näköinen lasisilmäinen ötökkä. Olin myös ottanut yhdestä ravusta sellaisenkuvan,että näytää kun rapu vinkaisi silmää. Auringon kimalteet osuvatjuuri sen silmäkulmaan.

Menimme illalla hakemaan naapurista iltaruuan. Pikku tiput olivat päässet karkuteille ja juoksentelivat pitkin pihamaata piipitellen. Söpöjä pikku otuksia. Otin yhden kiinni, se räpisteli siipiään, ja laitoin sen takaisin häkkiin. Meillä oli kanaa lohkoperunoiden kera. Menin ylös toimistolla kertomaan, että ruoka on valmista, mutta minut komennettiinkin töihin. Sanoin syöväni ensin. Minun piti luovuttaa kuvani valikoidusti pomoille, sillä niitä tarvittaisiin huomenna opetuskäyttöön. Minun piti siis valkata parhaimmat kuvat sammakoista, sisiliskoista, perhosista, sudenkorennoista, hämähäkeistä ym. Siinä kesti varmaan tunti, sillä kun olin juuri käynet kaikki kansioni läpi jostain lajista, minulle sanottiin uusi laji, ja jouduin taas alusta selaamaan kaikki. Olisi ollut helpompaa saada listalajeista ja valita sitten yhdestä päivämäärä kansiosta kaikki hyvät kuvat. Minua hoputettiin tekemään työni nopeammin ja nopeammin, mutta kun sain kaikki valmiiksi, niin kukaan ei enää ollutkaan niin kiireessä niitä tarvitsemassa. Minut oltaisiin tänään voitu viedä moottoripyörällä viereiseen kylään kenkäostoksille, mutta kukaan ei taannut olisiko kauppa auki, ja kukaan ei olisi voinut tulla mukaani, eikä kukaan olisi vienyt minua takaisin. Minun pomoni tarjous mennä yhtä matkaa hänen ja hänen vauvansa kanssa päiväsaikaan kuulosti lupaavammalta, joten kieltäydyin yöllisestä kenkäkauppa reissusta, sillä en halunnut päätyä samaan tilanteeseen kuin eilen.

Iltapalan jälkeen siivosin keittiötä lähinnä yksin. Oli iso kasa tiskejä ja vain kaksi tippaa pesuainetta. Ei edes ollut minun vuoroni tiskata, mutta kukaan muukaan ei sitä ollut tehnyt niin minä tein sen. Ja tiesin, ettei kukaan muu olisi voinut tehdä sitä samalla pesuainemärällä ja järjestelmällisyydellä, niin että pesuainetta riittäisi vielä perjantaihin asti. Täällä näkee kauheuksia tiskiaineen kulutuksessa. Sellainen puoli desiä pesuainetta yhden kattilan pesemiseen, tai vastaavasti ties kuinka suuri liiru yhden teemukin pesemiseen. Aivan uskomatonta. Ja näkisitte paljonko täällä juoksutetaan vettä turhaan! Tiskit pestään täysillä olevan hanan alla litra pesuainetta viikossa. Ja kuinka jääkaapin ovi on sepposen selällään ties kuinka kauan. Täällä tulee helposti harmaita hiuksia kun näkee tuollaisia kauheuksia. En ole vielä huomauttanut asiasta. Kukaan ei näytä välittävän.

Ison tiskivuoren ja lattian moppauksen ja ties minkä muun jälkeen koin tarvitsevani hemmotteluhetken. Menin ulos istumaan keittiön eteen ja sain koiranpennut syliini paijattavaksi. Ne asettelivat itseään mukavaan asentoon, ja toinen nukahti syliini. Söpöjä. En saanut mitään allergista reaktiota, koska osasin olla varovainen, etten antanut niiden nuolla kasvojani, ja pesinkädet heti kun lepohetki oli ohi.

Tiistai 27.5.2008
meillä oli tänään pikkulintujen pelastus projekti. Huomasin, että ne samaiset pikkulinnut, jotka ovat pitäneet piipitysmelua nukkuma barakkimme ylänurkassa, olivat nyt pudonneet parimetriä alaspäin ja jääneet jumiin rakennuksen seinien väliin. Ne pystyi laskemaan, niitä oli 3 pienet söpöä linnunpoikasta pulassa. Menin ilmoittamaan asiasta ja minut laitettiin rakentamaan niille uusi pesä pahvilaatikosta. Siihen tehtiin myös reikä ja laitettiin vaaleaa kuivaa heinää pesänpohjaksi.

Meillä oli taas puhuttelu ruuasta kaikkien kesken. Meille sanottiin, että ostokset tehdään tästä lähtien kahdesti viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, ja jos meiltä siinä välissä joku loppuu, niin se on meidän oma vika. Meidät laitettiin kirjoittamaan lista ja laittamaan perään kappalemäärät tai kilomäärä. Esim. kolme kiloa tomaattia. Meille kuitenkin valitettiin heti alussa, että ette te voi pyytää sekä fetaa, että tavallista juustoa ja ties mitä kädenvääntöä siinäkin puhuttelussa taas koettiin.

Lähdimme yhdentoista aikaan tutkimusmatkalle. Hoidin asiat niin, että joku muu kokkaa, sillä emme olleet paikalla kokkausaikana, ja olisi ollut minun vuoro kokata. Meidät jätettiin tienvarteen, josta jatkoimme jalan. Olimme taas Halares joen kimpussa. Se, joka johtaa Nasin rannalle. Menimme tänään C3 osioon. En olisi ikinä arvannut sen olevan niin hankala ja puuduttava kuin se osoittautui. Alkumatka meni aivan tavalliseen tapaan. Ensin kiivettiin kalliota alas pikkupolkuja, vuohien tekemiä, pitkin. Välillä kuului vuohenkellojen kilinää ja sorkkien kapinaa kun vuohet juoksivat meitä karkuun.

Ainiin, meidän tiimistä potkittiin yksi henkilö pois, se kenen toimista olin eilen suutuspäissäni möläyttänyt pomoille. Toivottavasti se ei vaikuttanut asiaan. Tilalla tuli kuitenkin toinen koordinaateilla pelaava henkilö tilalle. Kaikki olivat hämillään muutoksesta. Meillä oli alkuhankaluuksia sovittaa työtapoja yhteen, kun taas kävi niin, että muut menivät puoli kilometriä minun edelläni, kun minä jäin kyykkimään ottamaan valokuvia. Olisitte nähneet kuinka hermostuin ja kävimme sanasotaa kuinka en voi tehdä työtäni jos ei tehdä yhteistyötä. Loppumatka sujuikin sitten mutkitta. Sain aina koordinaatit kun niitä tarvitsin.

Kun olimme kävelleet muutaman tunnin, vatsanpohjassa alkoi kurnimaan. Minulla oli kuiva appelsiini ollut repussa perjantaista lähtien, joten sain edes pienen pahanmakuisen suupalan hetkeksi. Vetenikin loppui kesken ja jouduin pyytämään muilta. Jalkojanikin alkoi särkeä. Minut oli syöty polvista alaspäin ja jalat olivat aivan turvonneet sieltä täältä täynnä epämääräisiä kuhmuja. Täällä kun on niitä ilkeitä ötököitä, jotka purasee palan ihoa ja aiheuttaa välittömän verenvuodon ja myöhemmin paisuttaa koko alueen. jalkapohjassani vaivasi viimeviikon naarmut, oli se syvä viilto sunnuntailta ja muutaman muu haava. Muut pysähtyivät ties kuinka monta kertaa uimaan jokeen muodostuneisiin syviin lammikoihin. Minä vilvottelin jalkojani vain yhdessä. Jalkani näyttivät kauheilta. Ne olivat valkoiset, ja myökkyisiä. Olin vielä saanut eilisestä flipflopeilla kävelystä rakonalut, jotka painoivat jalkapohjia ja mieltä. Neljän tunnin kävelyn jälkeen olimme jo aivan puhki. Aurinko paahtoi korkealta ja vesi oli loppu. Jouduimme hörppimään jokivettä, ja saimme myöhemmin kuulla että sitä ei kannattasi juoda, sillä joen yläpäässä on jätevedenpuhdistamo, joka laskee vetensä jokeen. Yök. Ei ole vielä ainakaan kukaan sairastuttu.

Meille tuli este joenvartta kävellessä. Joko meidän olisi täytynyt uida kolme metriä syvässä jokivedessä kameroittemme kanssa tai lähteä kapuamaan äkkijyrkkää rosoista pystysuoraa vuorenrinnettä. Valitsimme jälkimmäisen. Molemmat vaihtoehdot olivat aika hurjia meidän varusteillamme, mutta emme voineet ottaa riskiä, että kasteltaisiin kalliit vempaimet. Autoimme toinen toistamme kapuamaan ja löytämään jalansijaa. Kiipesimme todella korkealla, onneksi minulla ei ole mitään korkeanpaikan kammoa. Jouduimme laittamaan kätemme ties mihin kivenlohkareitten väliin, ei ikinä tiennyt olisiko siellä asustanut vaikka käärme tai skorppioni. Jotkut kivet, joista otti kiinni, putosivatkin maahan rotkonpohjalle. Kallio oli sellaista monikerroksista kiveä, sellaista murenevaa. Eli ei ikinä ollut varma voiko luottaa jykevännäköiseen kallioon vai ei. Pääsimme kuin pääsimmekin vaikean kohdan yli, mutta edessä oli vielä lisää vaikeita kalliokiipeilykohtia. Viidentunnin kävelymatkan päästä olin todella puolikuollut, jalat eivät meinanneet kantaa, mutta onneksi loppu häämötti. Olimme kävelleet koko jokiosuuden tällä kertaa, siis C3. Meidän alue loppui jykevälle sillalle, josta ei kyllä mennyt autotie vaan pikemminkin vuohitie. Se oli täynnä vuohenjätöksiä. Minulle kävi vähän hassusti yhdessä lammikossa. Katselin innoissani kuinka vedessä lilluu jännännäköisiä minulle aivan uusia simpukkalajeja. Nappasin yhden käteeni, mutta heti kun havahduin mitä oin juuri pitelemässä kädessäni heitin sen äkkiä pois ja juoksin hihittelemään vähän matkan päähän. Olin siis luullut vuohenkakkaa simpukaksi. Mitäs se lillui vedessä niin kuin joku jokisimpukka. No siellä vähänmatkanpäässä näin hienon puun kaatuneena joenpäälle, ehkä metrin päässä vedenpinnasta. Halusin kivetä siihen ja istuskella niin kuin jollain aidan päällä. Tasapainoni ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan monen tunnin nälkiintymisen jälkeen ja otteeni lipesi, sain naarmuja vasempaan takajalkaan ja ranteeseen karheasta puunkuoresta ja oikeajalkani molskahti veteen, niin että kenkäni kastui.

Lähdimme sillalta ylöspäin kapuamaan soitettuamme kyydin itsellemme. Sanoimme olevamme puolentunnin päästä vuoren päällä. Se oli kauhein puolituntiseni ikinä. Kuvitelkaa itse kävelevänne puolituntia pysähtymättä vuorenrinnettä ylös, niin ettette olisi syöneet ruokaa kymmeneen tuntiin ja olisitte juoneet jätevettä, ja jalat olivat kirjavat ja kutisevat ja kivuliaat ties mistä vioista. Lihakset jaksoivat hyvin, mutta kaikki muu oli vinossa. Tiesin, että jos nyt pysähtyisin, en ikinä jaksaisi nousta ylös ja jatkaa jyrkkää matkaa, eikä kukaan olisi jaksanut kantaa minua ylöskään. Kun vihdoin pääsimme meidän noutopaikalle, kyytimme ie ollut vielä saapunut. Nukahdin kivenmurikan päälle ja herättyäni pääsimmekin jo autonkyytiin. Olin sielläkin aivan puoliunessa. liian väsyneenä kun oli liian nälkä ja jano. Manasin, kuinka meillä pitäisi olla ensiapulaukussa vettä ja evästä, eikä mitään turhia kreikankielisiä lääkkeitä, joiden sisällöstä meitä ei olla opastettu.

Takaisin tukikohdalla oli menossa kreikankielen oppitunti. Sain naurut kun näytin joltain nuutuneelta lantulta tai vastaavalta. Naama punaisena ja huivi vinossa. Kukaan ei ollut jättänyt meille ruokaa, vaikka olimme kävelleet nälissämme kuusi tuntia. Onneksi joku oli ostanut paljon hedelmiä. Pesin yhden herkullisen omenan ja menin syömään sitä sohvalle. Jossain vaiheessa nukahdin keskensyömistä ja herättyäni joku oli syönyt omenani. En tiedä olinko se minä itse unissani syönyt vai olisiko joku voinut olla vielä minuakin nälkäisempi, että olisi ottanut sen kädestäni ja asetellut takaisin syötyään. En lähtenyt tekemään salapoliisi työtä vaan hain puolikkaan tomaatin korvikkeeksi ja eteeni tyrkättiin munakasta. Olin ihan tyytyväinen. Kokoajan joku kyllä oli tönimässä minua hereille.

Sain kerrankin oikean suihkun täällä. Vettä tulinormaalisti ja se oli sopivan lämpöistä. Viimeaikoina suihkut on jäänyt vähän vähälle, kun ei ole tullut vettä suihkuista. Yksikin päivä pesin itseni lavuaarissa hiuksineen päivineen. Tällä kertaa edes kukaan ei ollut suihkussa viereisessä kopissa. Edistystä. Suihkussa mietin, että täällä ollessani olen varmasti saanut tarpeeksi armeijaa vastaavaa kokemusta. Kokoajan ollaan ankarissa oloissa, nälkäisiä, fyysisesti kovilla ja henkisestikkin välillä ja paljon luonnossa liikkumista. Tietty ilman mitään aseita. Loppupäivästä haahuilin puoliunessa missä milloinkin nuokkumassa. Tänään oli suunnitelmissa hakea vihdoin ja viimein kengät itselleni. Kenkäkappa oli kuulemma yhdentoista aikaan illalla auki. Sitä odotellessa en voinut kuitenkaan mennä nukkumaan. Iltaruuan jälkeen minut kehotettiin kysymään isoimmalta pomolta, joka oli tullut kastelemaan pihalla kasvavia ruusupuskia kyytiä viereiseen kylään. Hän sanoi voivansa viedä minut autollaan 15 minuutin päästä, mutta samaan henkäykseen hän vielä lisäsi, että minun kannattaisi nättinä tyttönä kyllä mennä moottoripyörän kyytiin jonkun nuoremman työntekijän kanssa. Menin hämmilleni ja päätin olla lähtemättä kenenkään kyydissä kenkäkauppaan. Mielummin kävelisin huonoilla kuhmuraisilla jaloillani.

Illalla huomasin kauhukseni, että minulle oli valehdeltu. Ne pikkulinnut aamusta. Keskisuuri pomo oli sanonut minulle, että hän oli ottanut linnunpoikaset ulos rakennuksen välistä sillä aikaa kun olin tutkimusmatkalla, laittanut ne askartelemaani pahvilaatikkoon, ja ne olivat lentäneet siitä vähän ajan päästä pois. Barakin nurkalla kuitenkin tajusin katsoa, että kuinka hän oli vääntänyt rakennuksen nurkkaa saadakseen pikkulinnut pois katsoakseni materiaalisia vahinkoja ja kauhukseni näin kolmannen pikkulinnun poikasen kuolleen rakennusten väliin. Kuinka kehtasi valehdella minulle pelastaneensa ne pikku raukat. Syötti varmaan aina nälkäiselle kissalle ne kaksi muuta.

Maanantai 26.5.2008
Tajusin hiljattain, että olen ollut täällä melkein kuukauden. Istuin eilen illalla hiljaa pimeässä tuijottamassa maailmakaikkeutta ja kuuntelemassa laakson takaa kuuluvia ääniä. Mietin paljon asioita. Joku soitti viulua toisella puolella laaksoa Kastanjesissa. Kuului jopa kun joku yskäsi viereisessä kylässä, laittoi oven kiinni tai käynnisti auton. Vähän väliä minulta tultiin kyselemään vointia, ihan kun ei voisi istua hiljaa pimeässä ilman, että joku olisi vialla. Tosin vähän ajanpäästä kaikki oli vialla. Paijasin hellyydenkipeitä koiranpentuja ja annoin periksi allergialleni. Lopputulos oli, että pienempi koira nuoli naamaani ja alahuuleni turposi kirveleväksi ja tunnottomaksi möykyksi. Otettuani allergialääkkeen, reaktio hälveni hetkessä.

Kukaan ei näyttänyt ilahtuvan, että oli maanantai. Oli kaikkien päivien valituspäivä. Kaikilla näytti olevan asiat vinossa. Minä sain puhuttelun kun kävelin ilman kenkiä. Kuulemma tuo pahaa mainosta organisaatiolle. Mitäs ei ole antanut minulle mahdollisuutta lähteä työaikana hakemaan kenkiä kaupasta kun ne ovat auki. Ne eivät ole ikinä auki kun työaika on ohi, eikä viikonloppuisin siihen aikaan kun olen yrittänyt löytää auki olevaa kenkäkauppaa.

Kun kaikilla muillakin oli vaikea päivä, päätin kakistaa ulos yhdelle pomolle ja kertoa kuinka toinen työparini ei oikeasti tee mitään toimistossa. Esittää vain tekevänsä. Hän vain surffailee netissä ja käyttää yahoo messengeriä ja latailee kaikkea. Hän kyseli minulta koko päivän viikonlopun kuvia. Sanoin antavani ne vasta töiden jälkeen, eihän hän niillä mitään tekisi työtunteina. Hän kuitenkin muuttui todella vihaiseksi ja päätin parhaaksi antaa kuvat ennen kuin hän rupeasi vihaamaan minua.

Tänään tosin tapahtui jotain kivaakin. Minulle sanottiin, että näytän aivan enkeliltä. Ei ollut eka kerta kun kuulen tuon sanonnan. Olin pukeutunut hennon valkoisiin vaatteisiin. Yhtenä päivänä kaikki ihastelivat hiuksiani, kuinka minulla oli nätit kiharat. Kaikki ihmettelivät mistä ne olivat ilmestyneet. Sanoin tehneeni taikoja yöllä.

Istuin koko päivän toimistossa tunnistamassa ötököitä; perhosia, sudenkorentoja, sisiliskoja, sammakoita ym. Näin tänään käärmeen pihalla. Minua ei haitannut ollenkaan vaikka kävelinkin paljasvarpain. Minusta on tullut kovin rohkea täällä.

Viikonloppu 24-25.5.2008
Koko viikonloppu on ollut yhtä lomaa. Vuokrasimme taas auton. Tai itse asiassa tällä kertaa kaksi. Lauantaiaamu alkoi puoli kuudelta. Lähdin valokuvaajan kanssa ottamaan vuorenhuipulta valokuvia. Aurinko oli noussut jo ajat sitten ja oli todella valoisaa. Sain ajaa jeeppia koko matkan. Mentiin ties millaisia teitä., yhdenauton mahtuvia kapeita, rosoisia ja jyrkkiä. Oli todella mukavaa ajaa hankalassa maastossa. Jätimme auton parkkiin joidenkin mastojen luo vuorenhuipulle ja kävelimme seuraavalle vuoren huipulle, sillä sinne ei vienyt mikään tie, mutta sinne oli pakko päästä maisemien takia. Matka sinne kävellessä meni ihan rattoisasti. Mäki alas, ja toinen ylös. Melkein huipulla huomasin kuitenkin huohottavani henkeni edestä. En tiedä oliko ilma niin ohutta vai olinko muuten vain niin hengästynyt. Jäimme ottamaan kuvia kallionkielekkeelle. Takaisinmastoille kävely oli raastavin juttuikinä. En ole eläissäni ollut niin poikki. Jalat eivät meinanneet kantaa, vesi oli loppu, tyhjä vatsa ilman aamupalaa. Mastot näyttivät olevankokoajan vain kauempana ja kauempana ihan kuin oltaisiin vain kierretty vuorta menemättä ylöspäin ollenkaan.

Takaisin tukikohdalla sain aamupalaa ja herättelin muita. Lähdimme pian matkaan taas saaren toiseen päähän. Oli aivan mahtavaa. Kerroin kaikille että tänään minulla oli vapaa-päivä. Täällä olen saanut kommentteja, että minun pitäisi rentoutua eikä ajatella liikaa. Niinpä otin kaiken irti viikonlopusta; istuin auton takapenkkien päällä niin kuin tytöt viimeviikonloppuna ja lauloin musiikin tahtiin. Opettelin uimaan paremmin syvillä vesillä, opettelin hyppäämään pää edellä ja sukeltelemaan ja olemaan pelkäämättä veden alla ja uimaan rannasta poispäin. En ole ikinä eläissäni viettänyt varmaan yhteensä edes niin paljon aikaa vedessä mitä vietin tänä viikonloppuna. Minusta tuli kunnon vesipeto. Ei sillä että osaisin nyt uida paremmin, mutta polkskuttelen naama hangonkeksillä ties missä poukamissa. Koko viikonloppu oli aivan mahtava. Sunnuntaina kävimme jopa kuumissa lähteissä pulikoimassa. Lauantaina puolestaan käytiin vuoristoluostarissa. Se oli rakennettu kivenlohkareen sisään. Siellä minulle sanoi yksi vanha rouva ” Kukla” Tarkoittaa kuulemma jotain Sweethearttia vastaavaa sanaa.

Perjantai 23.5.2008
Lähdimme uudelle seikkailulle aamupäivästä. Sitä ennen pidimme kokousta autonvuokraamiseen liittyen meidän alaisten kesken. Kokoonnuimme pihalle yhteen kasaan, ja otimme myös puheeksi ruuan. Sitä kuinka emme saa täällä tarpeeksi ruokaa, ja varsinkaan terveellistä ruokaa. Kun joku käy kaupassa, niin kaikki on syöty jo muutamassa tunnissa ja sit ollaan taas monta päivää nälissään ja kolutaan kaapinpohjilta murusia. Päätimme viedä asian ylimmälle tasolle, eikä välikäden kautta. Toivottavasti saadaan pian muutoksia arkeen. Myöhemmin yksi pomoista huusi päin naamaa yhdelle meistä, kuinka työntekoa ei saa keskeyttää viikonloppusuunnitelmien takia. Kohta varmaan kielletään vessassa käyntikin kesken työpäivän. Päädyimme vuokraamaan kaksi autoa, sillä meitä ilmoittautui kahdeksan viikonlopun reissuun. Juuri ennen kuin lähdimme jokivarsia tutkimaan ilmeni, että kaksi peruutti mukaan tulonsa. Se sai meidät umpikujaa. Autot oli jo keretty vuokrata, ja nyt meitä oli kuusi lähdössä neljän hengen autolla viikonloppureissuun. Lähdimme äkkiä pois katastrofin alta.

Menimme jo tutulle Halares joelle. Sama jossa pari päivää sitten koira oli vallannut meidän auton. Jouduttiin kävelemään samaa kohtaa uudelleen, jota oltiin jo aiemmin kävelty ja nähtiin samat suloiset kissanpennut. Yksi oli taas eksynyt pusikkoon ja naukui siellä surkeana. Se ei päässyt sieltä pois, eikä me päästy piikikkään pusikon sisään. Me käveltiin kaksi tuntia jokea ylöspäin. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, oli pieniä solisevia puroja, vettä tärskyviä pieniä vesiputouksia ja niiden alle muodostuneita lampia rauhallisine ympäristöineen. Meidän eteneminen oli taas kiveltä kivelle pomppimista. Tänään minäkin kaatusin ensimmäistä kertaa. Rantatörmä muodostui isoista epävakaista kivenmurikoista, ja sain aikaiseksi kunnon kuminan kun kaatusin ryminällä maahan. Tuli onneksi vain pieni naarmu jalkaan, että ihoa lähti, mutta verta ei tullut.

Vähänväliä kun etenimme niin edessämme olevat sammakot pötkivät meitä pakoon ja pompsahti vedet loiskuen lammikkoon piiloon. Yksi pieni sammakonpoikanen loikkasi pieneltä kiveltä jyrkkäreunaiselle isolle märälle kivelle. Mutta loikkuus epäonnistui ja sammakko koitti pyriköidä pinnalla tarttuen hassuilla sormillaan märkään kivenreunaan, epäonnistuen. Se molskahti takaisin veteen ja virta vei sen mukanaan. Näimme myös haavoittuneen suuren sudenkorennon. Sillä oli siivet solmussa. George koitti suoristaa siipiä sen verran mitä kykeni, mutta sudenkorento koitti laittaa vastaan ja pyristeli siipiään vimmatusti. Sen siivet olivat taittuneet ilkeästi, emmekä voineet pelastaa sitä. Kumpa sudenkorennoille kasvaisi uudet siivet jos niiden siivet putoaisivat, aivan niin kuin sisiliskoille kasvaa uusi häntä. Myöhemmin näimme vielä ison ankeriaan lammenpohjassa. Se aukoi leveää suutaan ja katseli meihin päin pinnan alta, sitten se lipui viereisen kiven alle piiloon. Samassa paikassa oli myös rapuja. Ne sipsuttivat sivuttain paikasta toiseen napsutellen saksillaan. Välillä ne katosivat mutaliejun sekaan, mutta vedenkirkastuessa ne tulivat jälleen esiin ja sipsuttelivat lisää.

Kahden tunnin jälkeen päätimme kääntyä takaisin päin. Olimme jo todella nälkäisiä. Ei ollut mitään evästä ottaa mukaan. Meillä kesti puoli tuntia kävellä takaisin autolle siihen mistä olimme aloittaneet tämän päivän seikkailut. Yhdessä kohdassa vinoa rantaa oli mäki jota meidän piti kulkea. Se muodostui hiekan seassa olevista terävistä kivenjärkäleistä. Kun ensimmäinen meni siitä ylös, sain toinen kivivyöryn jaloilleen. Minulla oli painikengät jalassa, kun en ole vieläkään päässyt auki olevaan kenkäkauppaa, ja aina kun astuin rantahiekkaan, sain kengät täyteen hiekanmurusia. Myös kaikki kasvien terävät siemenet tunkeutuivat kengistäni sisään pistellen jalkojani.

Tällä kertaa auton luona ei ollut ilkeää koiraa meitä vastassa. Työparini halusivat väkisin käydä rannalla uimassa, mutta minusta se oli vain työajalta lintsaamista. Niinpä menin ottamaan valokuvia Armenistiksesta sillä aikaa kun muut pulikoivat turkoosin sinisessä meressä. olimme kolmen aikaan takaisin tukikohdalla, ihme ettei kukaan valittanut myöhäistä saapumistamme tai antanut huutoja kenellekään. Oltiin käyty matkalla vielä kaupassakin. Ostin jugurttia ja teetä. Siitä kaupasta olisi saanut pyykinpesuainetta irtomyyntinä, hassua.

Työaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä, söimme nimittäin ensin ja viideltä alkoikin jo kreikanoppitunti. Sitä ennen kerkesin nimeämään koordinaateilla edellisten päivien kuvat loppuun ja kirjoitin koordinaattien lukuohjeita ylös muita lukijoita varten. Jokaiselle joen alueelle täytyi kirjoittaa omat lukuohjeet. Tai siis ei kukaan ole käskenyt minua tekemään, mutta ennemmin tai myöhemmin joku tarvitsee niitä kuitenkin. Ulkona olo aikana olin laittanut tietokoneeltani ylinmääräisiä tiedostoja latautumaan lainaamalleni ulkoiselle kiintolevylle. Kansio vei 1/3 C-aseman muististani ja minun oli päästävä siitä eroon. Siirsin ne myöhemmin Mian tietokoneelle DVD:lle polttamista varten.

Mummon ja papan lähettämällä maitojauheella oli kysyntää. Se kelpasi kaikille pelastuksena monen päivän maidonpuutteessa. Tarjoilin myös hapankorppuja muille kanssaeläjilleni. Illalla töiden jälkeen olin todella kiireinen, juoksin joka paikkaan kuin joku gaselli kun aika meinasi loppua kesken. Siivosin vessoja ja keittiötä ties kuinka kauan. Ylin pomo näki taas kun puursin keittiössä. Tarjosin hänellekin hapankorppuja. Tänään minä hain ruuan hänen äidiltään, joka asuu naapurissa. Puhuin jopa kreikkaa hänelle. Kävelin koko illan paljasvarpasilteni. Se oli mukavan kutittavaa. Täällä ei tarvitse enää pelätä mitään käärmeitä tai ötököitä, täälläpäin suurin uhka on piikikkäät kasvit, eikä nekään paljoa satuta loppujenlopuksi.

Romanialaisille asennettiin tänään internetit. Saa nähdä kuinka enemmän jumissa meidän netti täällä on kun on enemmänkäyttäjiä. Heille painotettiin, että nettiä ei saa käyttää elokuvien latailuun tai Youtuben videoiden katseluun. Toivottavasti he myös noudattavat näitä ohjeita.
Tänään kun hain ruuan näin kuinka pihalla oli häkissä iso kasa kaneja ja kananpoikasia. Ne oli kuulemma syömistarkoitukseen. Hän oli ihmetellyt miksi me pidämme koiria täällä kun niistä ei ole mitään ruuallista hyötyä. Minulta kysyttiin haluanko, että meille teurastetaan vuohi. Tietenkin sanoin, että mikäs siinä, mutta kun palasin kertomaan siitä muille, he kauhistelivat ajatusta ja sanoivat, etteivät varmasti söisi. Ei olisi pitänyt kertoa, he olisivat syöneet sitä tietämättä mitä lihaa laittavat suuhunsa. Meillä on ollut monta kertaa täällä jotain tosi oudonmakuista lihaa, kukaan ei tiedä, mitä me ollaan syöty tähän asti. Hihi, mitäköhän pikkulintuja meille on syötetty tai käärmeitä.

Tänään huomasin ihottumani helpottavan. Selkä ja vatsa ovat nyt kutitusvapaita. Niissä on vielä näppylät tallella, mutta niitä ei kutita. Ainut missä kutittaa on oikean käden kyynärtaipeessa ja ranteessa. Ainiin, ja nilkoissa noi ötökänpuremat, miksiköhän ne aina tarraa vain nilkkoihin, eikä vaikka niskaan.

Meinasin tänään leipoa juustosarvia iltaruuan jälkiruuaksi, mutta ei ollut tarpeeksi vehnäjauhoja, ja ties kuinka toi vaarallinen uuni ois taas käräyttäny mun herkut. Illalla meillä oli ties kuinka paljon teetä. Olin jo nauttinut muutaman kupillisen ostamaani karamelliteetä, mutta mustan teen saavuttua minun oli pakko saada sitäkin. Saimme myös maitoa yhdeksän aikaan illalla. Oli mukavan kotoisa maku.

Torstai 22.5.2008

Aamu alkoi aivan mahtavasti. Sain ensimmäistä kertaa kodikkaalta maistuvan aamupalan, herkkuleipiä. Oli tomaattia ja kurkkua ja juustoa. Nam. Niitä ei kyllä ikinä täällä nää. Toimistolla aloitin käsittelemään eilisiä kuvia. Niitä oli tuhottomasti. Kerkesin ehkä puoleenväliin koordinaattien kanssa kun meille tultiin kertomaan, että saadaan autokyyti joelle. Suljin koneen ja menin pakkaamaan evästä mukaan. Lähdimme kohti aivan uutta jokea. En oikein tiedä miksi, mutta ei se haittaa vaikka mennäänkin vähän pomppien joelta toiselle, eikä järjestyksessä yksi joki loppuun. Itse asiassa tämä joki oli meitä kaikista lähinnä, mutta menimmekin joen loppupäähän nyt kun kerta saatiin kyyti. Meidät jätettiin sillalla kyydistä ja tutkimme lähiympäristöä etsien paikkaa, josta olisi helpointa mennä alas. Löysimme kaikki kolme omat reittimme. Maasto oli vaativaa, pusikkoista ja pettävää jalkojen alla. Oli vähän niin kuin suolle olisi pudonnut havunneulasia. Sellainen tosi epävakaa alusta ikinä ei tiennyt kuinka syvälle jalka uppoaa kun niillä johonkin astui. Vau mulla on käsivarret ruskettunu. Kävelimme jonkin aikaa jokivarrella ja tutkimme kukin omiamme.

Minä huomasin yhdessä lammikkomaisessa puronkohdassa kasan lemnoja. Tunnistin ne jo kaukaa toiselta puolelta jokea, ja rynnistin pusikkojen läpi jalat naarmuilla kuvaamaan niitä lähemmin. Joen reuna olikin todella pettävä siinä kohtaa kun kyykistyin tarkentamaan kohdettani ja melkein molskahdin kumoon lätäkköön. Muut olivat ottaneet kengät pois jalasta ja kahlailivat joessa. Minä löysin omat polkuni takaisin muiden luo kun olin ensin jäänyt kyykkimään ottamaan kuvia hämähäkinverkoista ja niiden asukeista. Koko paikka oli täynnä seittejä. Varmaan aika ihanteellinen paikka rakentaa niitä. Mustat sortsit olivat aivan vaaleina seittiaineksesta ja silmissä kutitti vähän väliä. Aina kun kyykistyin ottamaan kuvia hämähäkinseiteistä, polviani pitkin tepasteli iso kasa muurahaisia, jotka välillä puraisivat tai erittivät jotain kutittavaa ainetta iholleni. Koko matkan puron vierellä oli yhtä temppuilua. Ei ollut paikanpaikkaa missä ei olisi täytynyt mennä kyykyssä tai ylittää kaatuneita puita samalla kun menee kyykyssä.

Kun tavoitin muut joesta, he huutelivat minua tulemaan kamerani kanssa veteen kuvaamaan kaloja. En rohjennut, kun edessä oli metrin pudotus jokeen, ja minun tuurillani olisin molskahtanut sinne kuitenkin aivan väärinpäin. Jäin zuumailemaan rannalle. Näimme kohta suuren joukon vesikilpikonnia. Ne loikoilivat kivellä joenvarrella. Juuri kun olin zuumannut todella kauas niitä kuvatakseni toiset kiljuvat ”vesikäärme” Se lipui heidän läheltään aivan poikkisuorasti joen poikki vain pää veden pinnalla. Muuten sen kiemurteleva vartalo seurasi aika suorana vedenpinnan alta. Se oli todella iso, joku 1,5 metriä. Jos minä olisin ollut siinä vaiheessa vedessä, olisin ottanut kintut alleni ja juossut niin kauas kuin pippuri kasvaa. Vedessä kahlailevat työparini eivät jatkaneet enää pidemmälle vaan sanoivat jo meren näkyvän nurkan takaa. Päätimme jatkaa toiselle osiolle jokea kiivettyämme ensin vaarallisen jalat alta vievää mäkeä ylös. Se oli pikkukivistä tehty mäki tien reunassa, ja todella jyrkkä. Koitin ottaa tukea kivikasassa kasvavista ruohonkorsista, mutta ne aina katkesivat ja olin lentää selälleni.

Pääsimme takaisin sillalle ja jatkoimme sen toiselle puolelle. Heti alkumatkasta törmäsimme todella suloisiin vuohiin. Niitä oli kokonainen perhe siinä ja ties kuinka monta kiliä. Jäimme paijaamaan niitä ja pidimme vähän taukoa työn puolesta. Kun jatkoimme matkaa, näimme hienon lammen ja jäin ottamaan kuvia sen rannalla kasvavista kukkasista. Huomasin ilokseni kuinka kilit olivat seuranneet minua. Senkin söpöliinit. Vähän matkan päässä oli vesiputous. Ne eivät enää tee saman lailla vaikutusta että niitä pitäisi kahta minuuttia kauemmin ihastella, joten jatkoimme matkaa eteenpäin. Päädyimme toiselle lammelle taas kyykisteltyämme jonkun aikaa. Se oli meidän päätepiste tältä päivältä. Minä koitin epätoivoisesti toivoa, että edes joku todella kauniista ja värikkäistä sudenkorennoista pysähtyisi ja saisin otettua kuvan. Loppujenlopuksi jäimme lammelle hetkeksi ja sain kuin sainkin monta kuvaa. Ilmassa pyöri yksi todella kauniin punainen sudenkorento. Sain siitä vain siivet kiinni olevia kuvia kun se levähti kiven nokalle. Ne olivat todella säikkyjä. Muut söivät eväitä ja huomasivat lammenpohjassa liikettä. Siellä asusti ankeriasperhe. Isoankerias, keskikokoinen ankerias ja vauva ankerias. Palasimme takaisin sillalle, sillä saimme kyydin takaisin tukikohtaan.

Oli juuri lounasaika kun tulimme takaisin. Ihanaa, ruokaa... Tänään saimme perunasalaattia. Siinä oli myös kananmunia. Lisukkeeksi oli vihreää salaattia. Emme olleet vieläkään saaneet lisä teetä, ärsyttävää. Takaisin tietokonehuoneessa jatkoin eilisten kuvien nimeämistä koordinaateilla. Annoin tietokoneeni kreikkalaisen tytön käyttöön, kun hänen koneellaan ei toiminut internetti. Minun koneellani toimi moneen päivään ensimäistä kertaa, mutta aika sattumanvaraisesti. Tulin toiseen huoneeseen kirjoittamaan hänen koneellaan tätä, mutta kirjaimet ja pisteet ja muut olivat aivan sikin sokin. Hassu tietokone. Tämä nimittäin näyttä, että tässä olisi ää ja öö, mutta kun niitä painaa, niin tulee vain heittomerkkejä. Kai sen jostain asetuksesta vois muuttaa hetkeksi, mutta kun koko kone on kreikaksi ja kreikkalaisella käyttöjärjestelmällä, niin en ihan rupea kokeilemaan onneani.

Olin tänään mennyt vaatimaan ergonomisempia työasentoja pomoilta. He tulivat ihmettelemään, että mikä ihme vanhoissa istumistavoissa voisi muka olla pielessä. Koitin selittää ja havainnollistaa, etten halunnut käyttää tietokonetta sellaisessa asennossa, että kyynerpäät ja sormet ovat samassa tasossa hartioitten kanssa. Tähän asti sen on jotenkin kestänyt, mutta eilen illalla pistävä niska-hartiakipu vei voiton ja päätin valittaa asiasta. Mitään ei ole vielä tapahtunut asian edistämiseksi. Minun ihottuma muuten siirtää aina paikkaansa. Se viihtyy ihmiskehon taitepaikoissa. Ensin se oli vyötäröllä, sitten niskassa, sitten polvitaipeessa, ja nyt kyynärtaipeessa. Siis kaikissa vanhoissakin paikoissa on vielä näppylöitä, mutta se suurin rypäspesäke, mikä kutittaa kaikista eniten vaihtaa joka päivä uuteen paikkaan lisäten näppylöiden määrää aina 20 – 50 päivässä.

Minulle tuotiin iso paketti Suomesta mummolta ja papalta juuri ennen kreikan oppitunteja. Kiitos vielä kerran kaikesta vaivannäöstä lähettää minulle tänne asti postia! Kreikantunnilla opettelimme verbejä ja miten ne yhdistetään kysymyssanoihin. Osaan siis nyt tilata vaniljajäätelöä ja kysyä paljonko se maksaa.

Eilen saatiin muuten oliivipuun kukkien sadetta kun istuttiin illalla kuun valossa syömässä omenapiirakkaa. Ne olivat hentoja vaaleita kukkia, joita tuppasi tulemaan suuhunkin. Oletteko muuten koskaan kuulleet mansikkapuusta. Törmäsin sellaiseen eilen. Vähänkö kiva :)

Kiitos mummolle ja papalle paketista. Kaikki tulee tarpeeseen!!

Haliterkuin: Jonna

Keskiviikko 21.5.2008

Nälkä päivä. Kokopäivänä ei ole pystynyt muuta ajattelemaan kuin ruokaa. Kaapeissa ei ole muuta kuin muroja. Niitä ei kuitenkaan halua syödä aamupalaksi, lounaaksi, illalliseksi ja iltapalaksi. Kaikki rupesivat tänään ajattelemaan asiaa tarkemmin ja totesivat, että 650 €:lla kuukaudessa per henkilö kuuluisi saada paljon ruokaa. Meille kuitenkin luvattiin täys ylläpito, ja silti täällä on aina keittiön kaapit tyhjinä. Meidät koottiin tänään kasaa, ja pidettiin sellainen kurinpitomainen kokous. Meille kerrottiin täsmälliset ajat milloin aloitetaan työnteko, milloin kaksi ihmistä alkaa kokkaamaan, milloin lopetetaan ruokailu syömisen ajaksi ja milloin jatketaan töitä. Eihän noissa mitään, mutta sitten möläytettiin, että lounaaksi kuuluu tehdä jotain todella kevyttä ruokaa kuten salaattia, jottemme olisi liian väsyneitä työskentelemään täydellä vatsalla. Siis aivan uskomatonta. Menin kokouksen jälkeen melkein itkukurkussa anelemaan, että saataisiin edes jotain ruokaa suuhumme. Sanottiin vain, että kirjoita kauppalistaan, ei annettu mitään ensiapua. Me siis tänään syötiin lounaaksi vihreää salaattia ja muutama pala leipää. Vieläkin vatsa kurisee tyhjyyttään, kun ei ole mitään kunnonruokaa pohjamahassa. Tänään onneksi olikin kauppapäivä. Ja leipäpäivä. saatiin iso säkki punaisia (pahoja) omenoita, ja paljon pieniä appelsiineja. Kumpa saataisiin teetä.

Lähdimme tänään joenvarteen tutkimusmatkalle, vaikka ukkonen jyrisi ja joku heitti pilvenreunoilta ämpäreillä vettä niskaan. Saimme onneksi auton käyttöön, ettei tarvinut kävellä ensin paikanpäälle 2,5 tuntia. Tutkimme jokea,joka johtaa Nasin uimarannalle. Jo heti alkumatkasta havahduimme kuuntelemaan söpöä naukumista. Löysimme pusikoista viisi suloista kissanpentua. Ne olivat kaikki erivärisiä tai värikkäitä. Jäimme ihastelemaan löytöämme ja silittelemään ja paijailemaan pikkuisia. Ne olivat todella honteloisia, mutta juuri sopivankokoisia kissanpennuiksi. Löysin jokivarrelta monta mielenkiintoista asiaa. Paljon heinäsirkkoja ja sudenkorentoja, ja sit sellaisia helikopterikärpäsiä, tiedättekö, sellaisia suurikokoisia mötiköitä ja kun ne menee ohi, niin kuuluu helikopteriääniä ja ilma värisee vieressä. Oli myös monta sammakkoa ja hämähäkkiä ja ties minkä näköisiä kukkasia, ainiin ja rapuperhe; äitirapu, isärapu ja vauvarapu :) Aivan outoja löytöjä kyllä tein. Kun alkoi jyristä oikein vakavan kuuloisesti ja sade muuttui märemmäksi, katsoimme viisaampana lähteä takaisin päin. Olimme kuitenki aika riskialttiissa paikassa, ensinnäkin ukkosella vedenäärellä tai vedessä, ja sitten vielä kun pompittiin todella liukkaita kastuneita kiviä pitkin paikasta toiseen. Ilma oli todella hiostava, siis sellainen niin kuin ukkosella on,mutta täälläpäin ehkä vähän trooppisemmin hiostava kuin Suomessa. Ihan niin kuin olisi ollut 60 asteen saunan kosteassa höyryssä.

Kun palasimme takaisin autolle, meitä seurasi tiellä harhaileva koira, vähän sen näköinen niin kuin Pehkosilla oli aikoinaan, mutta musta. Kun avasimme autonovet se pomppasikin kuskin puolelta sisään ja linnoittautui jalkatilaan. Naureskelimme vähän aikaa, ja minä räpsin innoissani kuvia. En edes tajunnut, että tämä voisi olla vakava tilanne, ajattelin sen olevan ohi hetkessä. Hauskuus kuitenkin loppui kun halusimme lähteä liikkeelle, mutta koira protestoi vastaan. Koitimme houkutella sitä äänillä ja muilla kutsumakeinoilla, mutta se vain pysyi lujana ja läähätti pitkällä kielellään kuulemma pahanhajuista hengitystä. Välillä joku meistä koitti mennä silittelemään sitä, mutta heti kun laittoi käden lähellekään sitä se irvisti terävillä hampaillaan ja uhkasi puraista. Minä jo kauhistuin ja koitin etsiä läheltä puuta, johon voisin kavuta turvaan, ei kuitenkaan ollut joten kiipesin kallionreunaa pitkin ylös. Työparini hoitivat asian loppuun heittämällä paidan koiran naaman eteen ja nostamalla sen niskasta ulos autosta. Koira murisi ja vinkui lopulta kun se heitettiin ulos autosta. Hyppäsimme todella nopeaan auton sisään paiskaten ovet kiinni ja kaahasimme kauemmas. Koira jäi tihkusateeseen ulos. Repesimme nauramaan, ja hihittelimme vähän väliä pitkin kotimatkaan, että kuinka voi tapahtua tollaista.

Takaisin tukikohdalla meillä alkoi juuri kreikan kielen toinen oppitunti. Ensin kerrattiin eilistä ja sen jälkeen opetettiin olla verbi, persoonapronominit ja numerot 1-10. Opeteltiin kyllä myös jotain uusia sanoja. Ego ime technolojia to berivalovis. Selvittäkää siitä.

Illalla saimme kanaa ruuaksi ja kaikki kinusivat minua tekemään omenapiirakkaa jälkiruuaksi. He olivat pyydelleet sitä jo monta päivää, ja olin jo tehnyt esiselvitystä ja kirjoittanut omenapiirakan ohjeen ylös, ja varmistanut, että kaapeista löytyy varmasti kaikki tarvittavat aineet. Niinpä suostuin leipomaan heille omenapiirakan. Leipomisessa täytyi vähän soveltaa mielikuvitusta. Ei ollut taikinakulhoja, desinmittaa, vatkainta, leivinpaperia, eikä paljoa muutakaan tarvittavia välineitä, mutta loppujenlopuksi pakon edestä mielikuvituksella on rajattomat mahdollisuudet selvitä. Niinpä lopputuloksena oli uunivuoallinen omenapiirakkaa. Näiden kauhu kaasu-uunissa ei ollut mitään lämpötiloja, oli vain liekkitäysille tai liekki vähäiselle tulelle. Niinpä laitoimme vähäisen tulen, mutta silti uuni poltti piirakan pohjan mustaksi ja jätti sen keskeltä raa’aksi. Tyhmä uuni.

Jälkiruuan jälkeen pelasimme pingistä nelisteen. Kaikilla oli todella hauskaa kun he vihdoin näkivät Jonna piirteeni käytännössä. Pelaamisesta ei meinannut tulla mitään kun kaikki hihittelivät kippurassa minun pelaustyylille ja sähläykselle. Pelasimme vielä tikkaa ennen nukkumaanmenoa. Meillä ei toiminut taas netti kokopäivänä eilen, niin vietimme yhdessä aikaa enemmän.

Tiistai 20.5.2008

Aloitin aamun raapimalla koko kroppaan levinneitä ihottuma näppylöitä, jonka jälkeen marssin alas aamupalalle vesimuroja ja leipää syömään. Olen nyt pari päivää juonut teetä ilman maitoa, mutta ei se näytä vaikuttavan näppylätilanteeseen, joten aloitin tänään lipsumisen siitä säännöstä.

Koko päivä meni toimistossa kukkia etsiessä. Sain käyttööni muutaman uuden kirjan, josta sain lisävinkkejä nimeämiseen ja apua muutaman kasvin tosta noin vain löytämiseen. Iltapäivä viiden aikaan meillä alkoi kreikankielen oppitunti. Meille opetettiin aakkoset, ja kaikki poikkeussäännöt tiettyjen kirjainyhdistelmien kanssa. Ei sikäli mitään uutta.

Minä olin tänään kokkausvuorossa. Lämmitettiin eilistä Pastitsiota hurjassa kaasu-uunissa. Tehtiin myös porkkana-, sitruunamehu - appelsiinisalaattia ja omena-kaneli salaattia. Olen joka päivä touhunnut keittiössä samoja askareita; siivonnut pöytätasoja leivänmurusista ja likaisista astioista ja kantanut kuivuneita astioita kaappiin, kun kukaan muu ei sitä näytä tekevän. He laittavat märkiä astioita kuivien päälle, vaikka kuivauskoppa olisi jo aivan täynnä. Silloin jo kuivuneet astiat ovat turhaan kuivaneet, eikä niitä taaskaan voi laittaa moneen tuntiin paikoilleen astiakaappiin.

Tänään luultiin jo vähän aikaa, että kolmas maailmansota alkoi juuri täällä Ikarian saarella. Kuului jyminää taivaalta, ja kaksi tykinlaukauksen kuuloista pamausta ”Dutum-Dutum”. Kaikki ryntäsivät ulos, ja yksi juoksi pois vessasta kun ei halunnut tulla kuolleena löydetyksi sieltä. Ihmeteltiin vähän aikaa naamat pilvistä taivasta kohden, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Jyrinä ja äänet olivat todella kovia. Mitään ei kuitenkaan seurannut ja elämä jatkui normaalina. Eilen illalla tuuli muuten aivan valtavasti. Hyvä, että pysy pystyssä ulkona, ja kun avasi minkä tahansa oven, niin lensi tuulen voimasta oven mukana ulos tai sisään. Nukkumaan mennessä pelkäsi barakkien kaatuvan nurin; ne heiluivat kun jotkut traktorit olisivat koittaneet saada niitä kumoon. Nurkista ja ovenraoista, samoin kuin ikkunoista ja katonreunoista tuulla puhalsi, että kirjansivut lepattivat. Oli aika kauheeta mennä nukkumaan. Laitoin varmuudenvuoksi makuupussin niin ylös asti kiinni kun kykenin, jos vaikka barakki menisi nurin ja putoaisin yläpedistä, jotten saisi niin pahoja kuhmuja jos laskeutuisin ilman makuupussiin pehmeyttä.

Maanantai 19.5.2008

Tänään heräsin ilkeään kutinaan. Se oli joka puolella; selkä ja vatsa pahimpina kohteina. Havahduin kauheuksekseni, että entä jos tämä onki sitä mummon varoittelemaa tuhkarokkoa, mutta silloinhan meillä kaikilla täällä pitäisi olla se, kun muillakin on oireita,. ja siihen tuhkarokkoon kuului kuumeilu ja muuta, eikä täällä sellaisia oireita ole näkynyt. Söin taas aamupalaksi vesimuroja. Sain kerrankin valmiiksi keitettyä teetä. Romanialainen tyttö kehotti minua juomaan teetä ilman maitoa, joten olen juonut tämän päivän pelkkää mustaa teetä. Muutaman irvistyksen olen joutunut naamalleni vääntämään kitkerän maun takia, mutta alan jo oppia äkkipikaisiin pakollisiin muutoksiin, joihin täytyy sopeutua jos haluaa selvitä eteenpäin. Vein tietokoneeni ja tarvitsemani välineet; kasvi- ja eläinkunnan kirjat mukanani tietokonehuoneeseen.

Aloitin tutkimaan todella kaunista sudenkorentoa. Se osoittautuikin damselfyksi eikä dragonflyksi. Katsoin ensin kirjoista kuvia, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen mihin sukuun se saattaisi kuulua, sillä kirjoissa ei ikinä ollut samanlaisia kuvia, joita minä olin ottanut, siis siiven värit saattoivat olla esimerkiksi totaalisen eriväriset. Muutaman vaihtoehdon löydettyäni etsin internetistä niiden latinankielisillä nimillä kuvatuloksia. Löysin satavarmasti oikean suvun, mutta minulla on vielä kaksi vaihtoehtoa tarkemmasta määrittelystä: Calopteryx virgo tai Calopteryx maculata.

Meidän netti meni poikki puolen päivän aikaan. Meiltä tultiin kyselemään, josko joku miestä lataa netistä elokuvia tai vastaavaa, sillä täällä on joku päiväkiintiö vastaanotetuista tiedostoista, ja kun se on täynnä, niin netti katkeaa. Seuraavana päivänä on taas puhdasalku ja sama päivittäinen kiintiö. Kun kukaan ei tunnustanut latailleensa mitään suurta netistä, niin päädyttiin siihen tulokseen, että joku ulkopuolinen oli äkännyt ilmaisen nettiyhteyden ja nyt lataili meidän kustannuksella monia kymmeniä elokuvia päivässä. Toivottavasti syyllinen saadaan kiinni ja meille asennettaisiin salasana suojaamaan verkkoyhteyttä. Ei ole kiva kun kukaan ei voi tehdä työtään kunnolla sen takia, että joku pöhkö latailee itselleen elokuvia tai muita todella suuria tiedostoja.

Minä jumituin tiedon puutteeseen ja päätin käydä esittelemässä allergianäppylöitäni kaikille. Taas pähkäiltiin mistä ne johtuisi, ja nyt minulle jopa annettiin ensiapulaukusta paikallista rohtoa hoidoksi. Se tepsi ehkä puolituntia. Sen aikaa ei kutittanut, oli ihanan raukeaa kun ei kädet syyhynnyt kokoajan ympäri kroppaa rapsuttamassa. Se varmaan jo muutenkin näytti tyhmältä, että raapii itseään. Myöhemmin pääsin muiden mukana autolla apteekkiin hakemaan itselleni vastaavaa lääkettä. Mia meni ottamaan vesinäytteitä työntekijöiden kodeista. Paikallisille tuli mieleen, että nyt on kova toukka vuosi. Ikaria oli täynnä perhosten toukkia yllin kyllin joka seitsemäs vuosi, ja nyt oli juuri yksi seitsemästä vuodesta. Ne levittävät ilmaan jotain pölyä, jolle suurin osa ihmisistä on kuulemma allergisia. Ja niiden vaikutus voimistuu jos tuulee kovasti. Tänään onkin ollut aivan todella tuulinen päivä. Ulkona pysyy hädin tuskin pystyssä, kokoajan jossain päin tuuli ujeltaa kun istuu sisällä. Puut vääntyvät aivan vinoon, ja autot ovat epävakaita ajaa. Jos olisi jossain kallionkielekkeellä kädet levällään tai sateenvarjon kanssa niin lähtisi varmasti lentoon niin kuin Maija Poppanen. Menimme apteekista Anastasian talolle. Hänen äitinsä oli tullut vauvan kanssa apteekkiin. Liekittelin vauvan varpailla vähän aikaa ja höpisin huvituksia. Vielä nimetön isoäiti on minulle aina kovin mukava, kyselee kuulumisia ja vointia ja hymyilee minulle. En ole huomannut, että hän tekisi yhtälailla muille minua vastaavassa asemassa olevalle henkilölle. Olisin saanut samaa herkullista turkkilaista teetä, mutta Mia kerkesi jo tulemaan ottamaan vesinäytteen ja oli niin nopea, ettei vesi kerennyt kiehumaan. Anastasia sanoi, että minun pitää tulla joku toinen kerta teelle.

Takaisin toimistolla minut oikein kutsuttiin toimistoon työskentelemään, enkä joutunut olemaan tietokonehuoneessa melun keskellä. Jännää. yleensä jos toimistoon päätyy edes hetkeksi, niin siitä häädetään saman tien pois. Mitäköhän nyt olin tehnyt saadakseni sellaisen kunnian. Eilen illalla slovenialainen otti puheeksi, että olenko huomannut, kuinka täällä tietyt ihmiset ajattelevat minusta; olettaa tiettyjä asioita, että minkälainen olen ihmisenä. Tiedän, etten ole täällä mikään seurapiiri ihminen, kuuntelen mielummin, jätän väliin kaikki baari-illat ja vetäydyn mielummin rauhassa kirjoittamaan kun seuraamaan tuntemattomia, tylsännäköisiä elokuvia. En sitten tiedä millainen kokonaiskuva minusta on muodostunut muiden silmissä. Sen jo tiedän, että aina nälkäinen mahani on tullut lähinnä vitsiksi, kukaan ei enää ota saman lailla sitä tosissaan, vaan vitsailee vaan sillä. Sanon aina ääneen kun minulle tulee aivan valtava nälkä ja vatsani kurnii. Minusta ei ole kiva olla kokoajan nälkäinen.

Vähän ennen töidenloppua tajusin taas, että minulla oli taas puuttuvia GPS-numeroita kuvien nimeämisessä, onneksi tiesin jo kuinka käsitellä asia. Työstäminen kesti kuitenkin ikuisuuden, minun piti hahmottaa parinsadan kuvan GPS-koordinaatit, missä mikäkin oli otettu, sillä tämä virhe oli edellistä suurempi ja kosketti jokaista kuvaa. Välillä oli ihan pihalla, kun joku keskeytti ajatuksen. Mia sanoi, ettei ikinä voisi hahmoittaa niin monta kuvaa kerralla. Minä muistan kaikki kukkaset, joista olen ottanut kuvan, tai ötökät, sillä niitä on tullut pällisteltyä jo niin kauan ja monta kertaa.

Saimme iltaruuaksi Pastitsijaa, sitä makaronilaatikon tapaista, meille oli myös ilmestynyt omenoita ja appelsiineja. Vaihdoimme vielä ennen nukkumaanmenoa viikonlopun kuvia keskenämme.

Viikonlopun kuvat

Viikonloppu

Lauantai 17.5.2008

Saimme siis eilen illalla vuokra-auton käyttöön. Lähdimme juuri ennen iltaruokaa ajamaan yhdelle tekojärvelle. Se on meidän tutkiman joen yläpäässä. Oikeasti tekojärvi oli joki, joka oli padottu alkujuurilleen juomaveden ottotarkoitukseen. Tekojärven rantamaisemat näyttivät todella suomalaisilta. Kotimatkalla nähtiin kauheuksia. Täällä jätetään koiria tien varteen ketjuihin yksikseen, keskelle ei mitään vahtiman, ettei lampaat ja vuohet pompi tien yli aiheuttaen kolareita. Yksikin koira näytti ihan Topin ja Tessun koiralta. Nähtiin muuten aivan uskomattoman hieno auringonlasku. Aurinko oli todella suuri ja tummanpunainen. Se värjäsi ilmakehän mystisen väriseksi. Täälläpäs onkin kuu väärinpäin, ja täällä näkyy varmaan sata kertaa enemmän tähtiä kuin Suomessa. Se on kun ei täällä ole mitään kaupunkivaloja tai katuvaloja. Kun tulimme takaisin kotiin, illallinen oli jo valmis. Oli kalaa. Minulla oli omat ennakkoluuloni ruokaa kohtaan aluksi. kalat olivat aika pieniä, särkien kokoisia ja arvasin niiden olevan todella ruodollisia. Syötyäni yhden, en voinut kuitenkaan olla lopettamatta herkuttelua. Kalat maistuivat aivan taivaallisen hyviltä. Söin hyvällä ruokahalulla varmaan 7 kalaa ruotoineen päivineen. Päätä ja paksua selkärankaa en syönyt, mutta pyrstöä myöten kalat vain hävisivät lautaselta masun pohjaan yksi toisensa jälkeen. Ne, mitä kaloista jäi jäljelle syötettiin ”aina nälkäiselle kissalle”. Kuulin tänään jotain aivan kamalaa. Ensinnäkin viimeinenkin kissanpentu oli kuollut ja haudattu, mutta vielä hirveämpää oli että ihmiset olivat siihen syypäitä. Äitikissa oli tarkoituksella jätetty näkemään nälkää, ettei sen pennut selviäisi hengissä, jo siis raskaudenkin aikana. Hirveä tapa päästä eroon epätoivotuista kissanpennuista! Miltäköhän aina nälkäiseltä kissaäidiltä tuntui menettää koko poikue.

No, mutta joka tapauksessa lauantaihin..

Heräsimme aikaisin, vaikka olikin viikonloppu ja kaikki olisivat tarvinneet lepoa. Aamu kymmenen aikaan meitä ahtautui viisi ihmistä’ neljänhengen maastoautoon. Kattoverhoilu oli irroitettu ja tytöt istuivat hiukset hulmuten takaistuinten päänojien päällä pitäen kiinni katonreunasta. Minä kiedoin vaalean kukkahuivini pääni ympärille korvat suojaten, huivinhelmat huiskuten tuulessa. Koko asetelma oli kuin jostain elokuvasta. Lähdimme kohti uusia seikkailuja, meille suomalaisille vielä tuntemattomaan osaan saarta. Ajoimme pieniä hiekka teitä pitkin pieni pölyvana takanamme. Vähänajan kuluttua päädyimme koko saaren huonoimmalle tielle. En olisi ikinä uskonut sellaista tietä enää olemassa. Luulin jo nähneeni kaikista kauheimmat tiet,. mutta tämä oli vielä jotain kauheampaa. Sen kunto oli aivan järkyttävä; reikiä, isoja kiviä keskellä tietä, jyrkkiä ylämäkiä u-käännöksineen kallionseinämällä ilman aitoja tai suojavyöhykkeitä, alapuolella ties kuinka monen sadan metrin pudotus. Vähän ajan päästä päädyimme metsä-osiolle. Minun piti käydä yhdessä vaiheessa avaamassa portti (joka oli vuohia varten, ei osoittamaan yksityisaluetta) Siinä lähellä näimme kuinka lehmää roikotettiin puusta takajalat sidottuina narun pätkään. Musta pää oli leikattu pois ja sen ympärillä pyöri kärpäsiä. Suolet ja muut sisälmykset makasivat vieressä. Kaki vanhaa miestä siinä vain nylkivät juuri lehmältä ihoa. Takas tullessa jäljellä oli vain verilammikko, pää, ja sisälmykset. Ja tämä tehtiin siis metsässä tien vieressä, eikä missään hallissa, niin kuin Suomessa tehdään hirville. Päädyimme läheiseen metsään kävelemään hetkeksi. Se oli entinen jokilaakso, mutta joki oli kuivunut pois jo aikoja sitten. Menimme siis rotkon pohjalle. Kaikilla tytöillä näytti olevan jonkin sortin läpsykkäät, lähinnä ranta käyttöön. Minäkin liukastelin, vaikka minulla oli toisenlaiset kengät. jokilaakson perukoilta kuului kuitenkin sammakoiden kurnutusta, joten siellä täytyi olla edes tilkka vettä asuinsijaksi. Näimme rotkon tuntumassa koko metsän vanhimman puun. Se näytti vanhalta ja viisaalta, niin kuin Pocahontasin puu, mutta ilman maahan asti ulottuvia lehtiä. Kaikki näyttivät harhailevan omia reittejään metsässä ja asettuvankiven tai kannon päälle lepäämään ja uppoutumaan ajatuksiinsa. Oli ihanan hiljaista, vain muutama pörriäinen, linnunsirinä ja järjestelmäkameran äänet kuuluivat taustalta. Tutkittuani vähän aikaa maaperää katseellani huomasin vanhassa joenpohjassa luun. Minusta se näytti aivan joltain jalan tai käden luulta, enhän mikään luuekspertti ole, ja mielikuvitukseni lähti lentoon. Ajattelin kuinka joku oli joskus muinoin murhattu ja heitetty joenpohjaan unohduksiin. Löysin muuten kerran täältä toimiston vierestä jonkun leuan, jossa oli hampaat, vähän aikaa niitä töllötettyäni sain seuraa ja minua valaistiin, että ne olivat luultavasti vuohen. Ne kyllä näyttivät aivan ihmisen hampailta. Lähdimme pian kävelemään takaisin autolle, tähän metsään kuulemma eksyi helposti, vaikka olisi opas mukana. Mystinen paikka. Löysimme kuitenkin aika nopeasti perille.

Ajoimme muutaman kylän ohitse. Ne olivat rakennettu vuorenrinteeseen ja jokaisessa kylässä näytti olevan samanlainen valkoinen, sinikupolikattoinen kirkko. Ajoimme taas hurjia kallionreunoja pitkin, tällä kertaa tiet olivat asfaltoitu, mutta heti terävän asfaltinreunan loputtua alkoi myös hurja pudotus. Jonkun ajan kuluttua näimme paikan, joka näytti aivan maailman lopulta; korkea, rosoinen vuori, jonka takana ei voinut mitenkään olla elämää, niin karu se oli. Vielä varmaan kohtalon ivaksi auton yllä näkyi leijailevan kaksi haukkaa. Hyvä ettei sentään korppikotkaa. Jatkoimme matkaa tuntemattomaan ja päädyimme ajamaan viileän, pimeän, pitkän vuoren läpi menevän tunnelin lävitse. Toisella puolella näkyi valoa, aivan niin kuin voisi kuvitella jonkun kertovan käyneen lähellä kuolemaa. Saavuimme kuitenkin paratiisiin.

Löysimme aivan uskomattoman kauniin turkoosinvärisen rannan. Se oli vuorenrinteiden alla piilossa massaturismilta. Koko ranta koostui valkoisista, pehmeäreunaisista kivistä. Niiden päällä ei tietenkään ollut yhtä helppo maata kuin hiekan, mutta todella kauniita olivat. Meri oli juuri sillä kohtaa muodostanut puolipyöreänaltaan rannan ympärille. Rannalla oli varjoa vain kallionkielekkeiden alla. Oli todella kuumaa. Minä uskaltauduin ensimmäisenä veteen. Se oli kylmää. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen vesi ei tuntunut kuitenkaan ollenkaan pahalta. Vähän aikaa pulikoituani huomasin kuitenkin varpaiden olevan aivan jäässä. Jouduin palaamaan takaisin rannalle ja upotin varpaani tulikuumiin valkoisiin kiviin. Olin pulikoinut aivan rannassa, ehkä korkeintaan 5 metriä rantaviivasta, toisinkuin muut. He hyppivät kallionkielekkeiltä alas ja menivät tutkimaan puolikaaren reunalla olevan vuoren takana olevaa merialuetta. En ymmärrä miten jotkut voivat pysyä niin kauan pinnalla, kaikki tosin sanovat, että meressä on helppo kellua, että siellä voi olla tuntitolkulla. Minulta ei kuitenkaan kelluminen näyttänyt luonnistuvan, suuhun pääsi alaloista vettä, eikä alkeellinen sammakkouintinikaan tai vielä pahempaa, koirauinti auttanut asiaa. Olin ihan rättipoikki vähän aikaa pinnalla räpiköityäni. Rannalla aloin lukemaan Dan Brownin Digital Fortress. Se näytti olevan ainut yksi harvoista kirjoista täällä, toisin kuin olin luullut. Suuriosa tukikohdankirjahyllyn esineistä osoittautuikin elokuviksi, eikä pokkareiksi. Tämäkin ranta osoittautui nakuilu rannaksi. Näimme tosin kallionkielekkeessä kyltin, että naku-uinti kielletty, mutta silti jotkut paikalliset näyttivät käyvän virkistymässä vedessä ilkosilteen. Olimme rannalla ties kuinka kauan, ja minut tuntien olin taas todella nälkäinen, Olisin voinut syödä vaikka vuohen.

Lähdimme etsimään sopivaa ruokailupaikkaa lähistöltä, mutta kaikki näyttivät olevan kiinni. Matka seuraavalle auki olevalle tavernalle kesti ainakin puoli ikuisuutta. Tilasimme kaikkea hyvää kaikille yhteiseksi syötäväksi. Salaattia, pöyryköitä, leipää,. tazikia ym. Sain kyllikseni jo muutamasta suupalasta, mutta kaikki ruuat olivat niin hyviä että söin silti hirveästi. Vähän ehkä varastoonkin, eihän sitä tiennyt milloin saisi seuraavan kerran ruokaa. Suupielet ja sormet maistuivat aivan suolalta, joten kävimme pesemässä niitä vähän. Takas tullessa huomasimme jotain todella suloista. Kolme pientä kissanpentua kiviaidalla, aivan tiikerin näköisiä, pelokkaat, mutta suloiset silmät seurasivat meitä, vaikka muuten koko kroppa oli turvallisesti piilossa puunoksien takana. Lähdettyämme tavernasta ajoimme saaren pääkaupunkiin Agios Kirkosiin. Se oli satamakaupunki, viihtyisä, täynnä kukkaistutuksia joka puolella, aivan niin kuin kaikissa muissakin kylissä täällä. Kävelimme ympäriinsä, mutta mikään kauppa ei oikeastaan auki. Oli taas se aika päivästä. kello oli jotain kuusi. Kävelimme pieniä, kapeita kujia pitkin, välillä tuoksui ruoka, toisaalla kuului kreikkalaista musiikkia. Menimme alas portaita kohdassa jossa kuului ranskalaista musiikkia. Portaiden kattona kasvoi ihania ruusuja. tuoksui hyvältä, ja melkein jo hetken kuvitteli olevan jossain Pariisin kaduilla. Näin kun kaksi vanhaa rouvaa auttoivat toisiaan banaanin kuorimisessa ja puolittivat sen. Kaupunki oli kierretty viidessä minuutissa jalan, niin pieni se oli. Kävimme automaatilla. minäkin koitin, vaikken rahaa tarvinutkaan. Automaatti kyseli aivan outoja, ja se sitäpaitsi sylki kuitin, vaikkei sitä edes pyytänytkään. Automaattiin sai kirjoittaa itse haluamansa rahasumman. 70 Euroa oli pienin, jota kone ehdotti.

Pääkaupungista ajoimme suoraan Farokseen, meritiimin luokse. He siis asuivat saaren aivan toisessa päässä. Heillä oli aivan oikea talo asuinpaikkanaan, ja toimistona ja vessana ainoastaan barakit. He olivat juuri kokkaamassa jotain. tuoksui perunalta. Lähdimme paikat kierrettyämme katsomaan heidän rantaa. Se oli todella pitkä, pieniä kiviä täynnä, ei mitenkään houkutteleva. Ehkä jo taivaalle kerääntyneet pilvet vaikuttivat jotenkin asiaan, että siitä tuli niin synkkä vaikutelma. Koitin heittää leipää, mutta eihän siitä mitään tullut, kivi lopmsahti veteen kuulostaen siltä kun oisin heittänyt jonkun kilon kokoisen kivenmurkaleen sinne. Kävelimme rantaa hieman eteenpäin ja päädyimme kesäbaarin nurkille. Siinä omistaja touhusi äitinsä, vauvansa, ja ylienergisen poikansa kanssa. He koittivat saada bisneksen pyörimään viikon sisään ja saavan paikat kuntoon sitä ennen. Saimme käydä tutustumassa sisätiloihin, ja jopa keittiössä asti. Todella mukavia nämä kreikkalaiset. Palasimme takaisin heidän tukikohtaansa ja söimme. Ruokaa oli aivan valtavasti, jokaiselle oli lautaset kukkurallaan. Ne oli siis valmiiksi laitettu, ettei saanut itse vaikuttaa kuinka paljon joutui syömään. Tulin aivan ähkyksi jo muutaman lusikallisen jälkeen, joku kuitenkin äkkäsi kysyä, että ketkä kaikki haluavat teetä, ja minä heti ensimmäisenä intoilin teen perään. Onneksi otin sitä , vaikka olin aivan täynnä. Se oli nimittäin superhyvää. Siinä luki joku Golden tea. Heti kun ruokailu oli ohi, jouduin menemään makuulleni. Olin aivan pullollaan täynnä ruokaa. Siinä vaiheessa tajusin kun katselin selällään kuuta ja tähtiä, että nyt onkin lämminilta, ja itse asiassa pari edellistäkin iltaa olivat olleet lämpimiä. Pöydän alla välkkyi joku valoötökkä, se oli ihmeellinen, sellainen säännöllinen valopois-päälle ötökkä. Vähänajanpäästä mahani päälle tuotiin koiranpentu Frazer. Se makasi kiltisti mahani päällä naama minuun päin. Se katseli suloisesti minua silmiin ja asetti etukäpäleensä päänsä alle. Siinä vähän aikaa toisiamme pällisteltyä meidät häädettiin pois ulkopöydiltä koska ne meinattiin pestä. Siirryin sisätiloihin ja löysin mukavan pehmeän nojatuolin, johon vajosin aika mukavasti ja nukahdin loppujenlopuksi. Oli ollut todella uuvuttava päivä. Vähän ajanpäästä minut herätettiin ja kysyttiin haluanko jäädä tänne vai lähteä muiden mukaan baarin istumaan. Jäin mielummin nukkumaan, vaikka tiesin joutuvani vielä heräämään, sillä meillä ei ollut lupaa jäädä sinne yöksi. Minulle näytettiin vapaita kerrossänkypaikkoja ja pyydettiin pitämään hetki Frazeria aloillaan heidän lähdettyään, ettei se juoksisi perään. Anastasia oli myös tukikohdassa äitinsä ja vauvansa kanssa. Hänen äitinsä pyysi minua katsomaan hetken nukkuvan lapsen perään sillä välin kun hän kävisi yläkerrassa juttelemassa Anastasialle. Katselin ihan mielelläni sikeästi nukkuvaa vauvaa. Toin tuolin hänen viereensä ja otin kirjan hetkeksi käteeni. Vauva ei herännyt uniltaan ja minä pääsin omilleni. Muut näyttivät tulevan todelle nopeasti pois baarista. tai mistä minä tiedän, nukkuvan aika kun menee nopeasti. Minua oli kiusannut koko sängyssä pötköttely aikana kaksi hyttysennäköistä ötökkää. Ne eivät olleet mitään tavallisia hyttysiä. Nämä olivat ensinnäkin oransseja, ja niiden ininä kuului vain kun ne olivat aivan korvanjuurella. Kaikista ilkeintä oli, että ne pistivät monta kertaa, niille mikään ei näyttänyt riittävän. Suomessa ei nyt paljoa haittaa jos yksi hyttynen kerran imaisee vähän verta, kun tietää ettei se sama hyttynen tule takaisin. Täällä nämä kuitenkin pistivät vähän väliä uudelleen ja uudelleen. Olin ottanut pyyhkeen peitokseni, ja suojasin niskaa ja käsivarsia vaalealla huivillani.

Lähdimme ajamaan takaisin Kastanjaksessa sijaitsevaan tukikohtaamme melkein puolelta öin. Matkalla näimme ison tuulivoimala puiston vuorenhuipulla. Sinne oli tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Se tuntui taas ikuisuudelta. Varsikin kun ei voinut nukkua kun autossa oli niin ahdasta ja jouduin pinnistämään jokaista lihastani pysyäkseni edes jotenkin paikoillani. Kotiin päästyämme puhelimeni meni jumiin. Se ei suostunut laittamaan edes herätystä päälle. Loppujenlopuksi käynnistin sen uudelleen ja poistelin kaikkia tiedostoja, välillä se voi mennä jumiin, jos muisti on liian täynnä. Pääsin nukkumaan kahdelta.

Sunnuntai 18.5.2008

Olin saanut eilen aivan mielettömän kokoisen ihottuma-alueen selkääni, ja yksittäisiä näppylöitä joka puolella kroppaa. Kaulassa oli ainakin 50 eri näppylää. Aivan todella kauhean kutittavia. Mikään ei näyttänyt tepsivän niihin, ei allergiarasvat, lääkkeet, ei mikään.

Tänään oli aika eilisentapainen päivä. Lähdimme taas aamulla autolla kohti uusia seikkailuja. Nyt kohteenamme oli toinen puoli saarta. Länsi. Nyt kun tarkemmin miettii, niin meidän alkumatka oli kuin jostain villistä lännestä, maisemat ainakin. Meitä seurasi jälleen pölyvana. Maasto oli kuivaaja karua. Olimme todella korkealla kokoajan. Aina kun pysähdyimme sain takana tulevanpölyvanan suuhuni. Ilma tuntui seisovan, oli todella kuuma. Joka puolella näkyi erilaisia kivimuodostelmia, Leijonakuninkaan kallionkielekkeitäkin näkyi useaan otteeseen. Näimme lopulta eilisen tapaan maailmanlopun, tämäoli puolestaan kaunis. Päädyimme paikkaan, jossa tie vain loppui ja edessä oli hurja pudotus. Kun kurkkasi alas monta sataa metriä alaspäin näkyi kaunis, kaukainen kylä meren rannalla. Sinne johti pitkä ja kiemurteleva tie. Ajoimme taas aivan todella vaarallisen näköisiä teitä pitkin. Reunalta jos olisi pudonnut, olisi muuttunut pölyksi ja tuhkaksi aika nopeasti. En tajua miksei nämä rakenna mitään suojavyöhykkeitä teilleen. Oli aivan uskomatonta joka kerta kun katsoi merelle. Näkyi kaukaisuudessa usvan takana horisontin toisella laidalla kohoavia saarijonoja. Välillä ne muodostivat Loch Nes maisia vaikutelmia, vuorennyppylä toisensa perään. mikään saari ei ollut littana. vaan aina niistä kohosi vuorijono. Merellä näkyi myös paljon rahtialuksia. Ne lipuivat todella hiljaa kukin omaan suuntaansa, jättäen melkein tyynen jäljen merenpintaan.

Minulle tuli taas nälkä, kun olimme ajaneet ehkä tunnin. Muut vitsailivat, että ajetaan vuohen yli, jotta Johanna saa ruokaa. Täällä on aivan mielettömästi villivuohia, ne näyttävät hassuilta, kun kaikilla on erilaiset sarvet, milloin minnekin päin törröttävät. Ne eivät kuulu kenellekään, ja ne vain pomppivat ja laiduntavat missä haluavat. Ne aiheuttavat myös paljon tuhoa alueella. Ne syövät kokonaisia kukkuloita aivan tyhjäksi. Vuorenrinteistä tulee aitioita ja eroosio liikuttaa maa-ainesta alaspäin. Täällä onkin paljon liikenne merkkejä kallioteillä, että varokaa yläpuolelta putoavia kivenmurikoita.

Ajoimme kylän läpi, jonka näimme maailmanlopun alapuolella. Se oli yhtälailla viihtyisä, kukoistava ja rauhallisuuden ympäröimä asuinalue. Sinne ei varmasti kukaan eksy vahingossa, se nimittäin oli meren rannalla vain vuoret ympärillään. Ylhäältä katsottuna se vaikutti joltain lilliputtien maalta, niin pieni pilkku se oli kaukaisuudessa. Olimme sinne ajaessamme nähneet ihania turkooseja ranta-alueita, kivikko, tai kalliorantoineen, ei mahdollisia uimapaikkoja. Yhdessä sellaisessa kohdassa oli kaksi kalastusvenettä pyöreän verkon kanssa. Päästyämme Lilliputtien kaupunkiin, jonka nimi alkoi karkki sanalla, parkkeerasimme auton ja jatkoimme jalan sopivaa rantaa etsien. Näimme vain venesatamia ja veneen vesille laskupaikkoja, Päätimme kokeilla onneamme ja lähteä tutkimaan, josko yhden veneenlasku paikan läheisyydestä löytyisi sopiva uimaranta. Pompimme kaikkine rantakasseinemme isoilla rantakivillä, ja kuinkaollakkaan ensimmäinen meistä meni nurin. Mutta sepäs en ollutkaan minä. Työparini Judith taas satutti itsensä. En voinut uskoa, että jollain voi olla huonompi tuuri pikkuvahinkojen tapahtumisessa kuin minulla. Hän sai verta vuotavan polven, kämmeniin avohaavoja, ja oikeaan isovarpaaseensa ilkeän vekin. Siitä oikein roikkui ihonpalanen. Päätimme luovuttaa tämän paikan rantatoivoista ja lähdimme jatkamaan matkaa kun Judith oli liottanut jalkojaan suolavedessä. Ajattelin jo siinä vaiheessa kauhuissani, kuinka hait haistaisivat hänen verijalkansa ja löytäisivät meidät kun vihdoin löytäisimme sopivan uimarannan. Tie takaisin ylös oli mutkikas ja jyrkkä. Täällä ajetaan sillä tyylillä, että mutkat suoriksi. Kukaan ei aja omalla puolella kaistaa, vaan siinä kohtaa tietä, jossa ei ole kivenmurikoita tai muuten vaan on paremmat näkymät. Päätin syödä nälkääni ensimmäisen omenan. Se meinasi kuitenkin koitua kohtalokseni, niin kuin Lumikilla. Ensimmäinen puraisu nimittäin meni väärään kurkkuun. Säikähdin yhtä tilannetta tiellä kun pahassa kurvissa tuli auto vastaan. Täällä saa kokoajan olla varuillaan ettei käy mitään draagista teillä. Välillä otimme puheenaiheeksi, että mitä tehdään jos pudotaan kallion kielekkeeltä, halutaanko, että etuikkunat ovat auki vai kiinni. Minä päädyin tulokseen, että mielummin auki.

Meillä oli autossa radio joka toimi silloin kun sitä huvitti. Muutama turkkilainen tai kreikkalainen laulu kuultiin päivän aikana, mutta muuten koko radio oli yhtä surinaa. Kerran taidettiinkuulla yksi hyvä hittibiisi, mutta silloinkin juontaja keskeytti kappaleen ja puhui päälle. Sekuka istui etupenkillä oli radiovastaava. Täytyi aina olla etsimässä uutta kuuluvaa radiokanavaa. Virolaisen tytön ollessa edessä hän vaihtoi FM:n MF:ksi tai vastaavaksi ja radiosta kuului puolestaan konemusiikin tapaista rätinää.

Näimme taas tienvarsilla vartiokoiria, ne olivat aivan surkean näköisiä, nälkiintyneitä, janoisia, ja muuten vain yksinäisiä. Jotkut olivat todella agressiivisia, pomppivat autoa vasten melkein kuono auton sisäpuolella. Näimme yhden kuolleen koiran koppinsa reunalla. Se oli vain enää sellainen nahkamöykky, jota oli petolinnut ja pikkueläimet ötökät mukaan lukien käyneet napostelemassa.

Päätimme mennä loppujenlopuksi tutulle Nasin rannalle. Sinne ajaessamme näimme kuitenkin yhdeltä vuorenrinteeltä alhaalla aivan taivaallisen näköisen rannan. Se muodostui tavallaan kahdesta uimarannasta, joiden välillä oli todella ison kerrostalon kokoinen yksinäinen vuori tai kivenjärkäle. Vesi oli ihanan väristä, kirkasta, mutta kaukaa katsottuna taas turkoosia. Rantaan johti hurjan pelottava tie, jota ei kyllä edes tieksi olisi voinut kutsua. Se oli pienistä kivenmurikoista kaivettu ja läntätty siihen, tien reunat olivat vaarallisen epätasaiset, Pienet kivenmurikat vierivät alas vuorenrinnettä ja mursivat tietä. Meidän vuokra-autossa oli onneksi ominaisuuksia. Sen sai vaihdettua nelivedoksi tai sellaiselle miniminopeus nelivedoksi. Käytimme niitä ominaisuuksia tällä vaarallisella tiellä. Ihmeellistä, että autoon saa yhtäkkiä vaihdettua nelivedon vain nappia painamalla. Auto piti kyllä pysäyttää sitä ennen. Niitä käytettiin jos vastaan tuli todella jyrkkä ylä- tai alamäki. Rannassa oli pieni vene. Sen omistaja pällisteli meidän tuloa vähän aikaa ennen kuin päätti lähteä vesille. Tuntui vähän oudolta tulla sellaiseen paikkaan, jossa näytti olevan jonkun yksityisvene ja laituri. Mutta täällä ei kuulemma ole kenelläkään yksityisalueita. Odotimme, että hän lähtisi pois, jotta pääsisimme nauttimaan Kreikan meren huumasta. Loppujenlopuksi minä kuitenkin jänistin uimista. En tiedä johtuiko se siitä, että vedessä näytti olevan paljon kiviä, joihin olisin voinut kolauttaa jalkani, vai siitä, että vesi oli vaarallisensyvää minulle, vai että pohjassa näkyi piikikkäitä kasveja, vai se, että Judithilla oli verta vuotavia haavoja, jotka voisivat houkuttaa haikaloja, vai se, että vesi oli kylmää. Loppujenlopuksi kaikkia painavia syitä pohdittua päätin olla menemättä veteen ollenkaan. Muuta taas kiersivät urheina tutkien uusia vesialueita, kierrellen vedestä nousevaan kalliota ja löytänen sukellustunneleita ja värikkäitä kaloja. Judith onnistui vielä saamaan lisähaavoja sukeltaessaan yhteen tunneliin. Minä loikoilin rannalla, joka ei siis ollut mikään hiekkaranta, vaan itse asiassa betoniranta. Se oli myös sellainen veneenlasku paikka, ja makasin hieman pystyasennossa suuri aurinkokerroinihollani päässäni turbiinimaisesti vaaleahuivini ja extra suojana vielä paita pään päällä. Söin suurimpaan nälkääni toisen omenan ja appelsiinin, mutta silti mahanpohjassa kurni. Luin hetken kirjaa, kunnes päälleni tultiin roiskimaan vettä ja melkein pakolla raahattiin veteen. Pidin kuitenkin pääni ja selitin, kuinka en halunnut tulla uimaan tällä rannalla. Minun perusteluitani vähäteltiin. Ylhäältä alkoi kuulua jyrinää ja epämääräistä katkeilevaa musiikkia. Sieltähän tuli traktori. Se jyräsi alas samaa tietä jota me olimme tulleet ja tukki melkein meidän poislähdön. Onneksi alhaalla oli kääntymispaikka, ettemme jääneet jumiin. Traktorikuski otti vaatteet pois ja hyppäsi viileään veteen. Emme olleet enää kauaa rannalla, ja jatkoimme rankkaa ylämäkeä pois kohti Nasia.

Kaikki olivat vuorotellen saaneet ajaa autoa, niin, että pääkuskina oli Slovenialainen poika. Päädyimme Nasiin ja menimme heti paikalliseen tavernan syömään vatsat täyteen. Tilasimme jälleen kaikille yhteiseksi kaikkea naposteltavaa. Juuri kun olimme lopettelemassa, saimme tuttua seuraa työpiiristä. Sovimme järjestelyistä vuokra-auton palauttamisesta niin, että Mia ajaisi takaisin tukikohdalta vuokrausfirmaan jättäen auton ja tulisi tukikohtaan skootterin kyydillä. Muut halusivat vielä mennä uimaan rantaan. Se oli taas täynnä nudisteja. Aurinko oli jo laskemassa, ja toivoimme, että se laskisi suoraan puolikaaren muotoisen rannan keskelle. Emme jääneet kuitenkaan niin pitkäksi aikaa, että olisimme nähneet, minne se loppujenlopuksi laskeutui.

Minä ajoin takaisin tukikohtaan. Se oli ensimmäinen kerta kun ajoin maastoautolla. Jee. Osasin koko matkan kotiin ilman ohjeita minne käännytään, sillä reitti oli jo niin tuttu. Ajoin todella hiljaa U-mutkissa vuorenrinteillä, ja takana tuleva autoilija kuulemma oli menettää hermonsa. Muuten ajoin samaa nopeutta, mitä täällä muutkin autoilijat ajoivat. Takaisin kotona illalla pääsin vihdoin suihkuun, sai kaikki vanhat aurinkorasvat pois iholta, hiuksissa oli taas epämääräisesti tikkuja ja kasvien siemeniä, ja yleisesti ne olivat aivan takussa. Kampasin sotkua varmaan 15 minuuttia. Huomasin pyyhkeessäni olevan öljytahran. Se oli varmasti tullut siitä betonirannasta makoilusta. Pyyhkeessä oli kaksi ilkeää haisevaa mustaa öljyistä tahraa, jotka eivät lähteneet pois millään keinoilla. Onko kellään ehdotuksia öljytahranpoistolle? Illalla netti toimi jälleen, tosin ei minun koneellani, vaikka siinä on nytten langaton yhteys. Kaikilla muilla toimii ympäri tukikohtaa netti, mutta minulla vain toimistolla. Pääsin vihdoin kirjoittamaan edellisen illan tapahtumista ja ilmiantamaan omasta hengissä olemisesta MSN:ään. Ihottumani voimistui voimistumistaan kokoajan, ja koitettiin taas pähkäillä mistä se olisi voinut tulla. Ajateltiin ehkä eliminoida petipunkit. Eli pestäisiin kaikki lakanat ja vaihdettaisiin patjat. Mutta en toisaalta usko että se auttaa. Koko selkäni oli täynnä jatkuvasti kutisevia näppylöitä, ja oikeassa kyljessä oli kaikista pahin rypäsalue.

Perjantai 16.5.2008
Tänään oli toimisto päivä. Etsin koko päivän monista kirjoista latinan kielisiä nimiä kasveille ja eläimille. Ajattelin tänään erikoistua hämähäkkeihin, mutta se osoittautuikin todella hankalaksi. Sain kyllä kuvista selville, että olen kuvannut ainakin 8 eri lajista hämähäkkiä. Tänään tapahtui jotain mullistavaa. Sain netin koneeseen. Rohkenin kysyä sitä Anastasialta kun hän tuli käymään toimistolla ja hän ohjasi minut Lefteriksen luo, joka asensi minulle Netgearin langattoman nettiyhteyden. En tiedän painoiko hän asennusvaiheessa jotain nappulaa, ettei netti toimi muualla kuin toimiston välittömässä läheisyydessä, vai miksei se pelaa nukkuma barakeissa, kun kaikilla muilla kuitenkin toimii. Lefteris sanoi, että minun pitäisi palauttaa joka työpäivän päätteessä tämä irroitettava langaton, mutta mielestäni sen sanottuaan hän vain halusi rajata yhteydenpitoani ulkomaailmaan. Kysyinkin vähän ajan päästä Anastasialta, että voinko mahdollisesti pitää tätä lisäosaa kokoajan koneeseen kytkettynä ja hän suostui, mutta sanoi, että se on sitten minun vastuullani jos se häviää. Ennemminhän se häviää jos joudun joka päivä sen irroittamaan koneesta ja viemään toisen henkilön työpöydälle, jossa se ei ole minun valvovien silmieni alla, kuin että jos tämä laite olisi kytkettynä koneeseeni nämä kolme kuukautta. Ja tunnen tämän vanhan romun sen verran hyvin, että tiedän millaiset errorit se heittäisi joka kerta kun laite kytkettäisiin siihen kiinni tai otettaisiin pois. Me saatiin tänään tosi hyvää ruokaa. Oli eilisestä illallisesta kanaa ja jännän mallista pastaa, ja sitte sellaista espanjalaisen näköistä munakasta. Eli jossa oli perunaa ja sipulia ym. Ja porkkana-sipulisalaattia. Ja arvatkaas, tänään saatiin taas lisää hedelmiä. Olin taas naama hangon keksillä kun tajusin, että oltiin saatu ihania vihreitä omenia pahojen punaisten sijasta. Saadaan tänään vuokra-auto käyttöön. Se taitaa olla joku parikyt euroo päivässä. Me ei saatu lupaa mennä Farokseen, vaikka oltais otettu makuupussit ja teltat mukaan. Lähdemme luultavasti tänään illalla vielä ajelulle kun auto vihdoin saapuu.

Torstai 15.5.2008

Tänään oli taas yksi seikkailupäivä. Päätimme lähteä kaukaisemmalle joelle tänään, sillä saimme lainata Anastasian vuokra-autoa. Judith ajoi meidät ensin Armenistikseen ja sieltä Nasiin. Eli samaan paikkaan, jossa kävimme lauantaina uimassa, ja jonne oli 2,5 tunnin kävelymatka. George on kantanut jo monta päivää meidän ensiapulaukkua, hän käyttää sitä reppunaan, ja pakkaa sinne tarvitsemansa varusteet. Olimme todella mielissämme, kun emme joutuneet kerrankin kävelemään joelle. Menimme ensin tarkastamaan tämän päivänpäätepisteen, yhden sillan läheisyyden. Me siis olimme taas jakaneet joen osioihin, ja osiot toisistaan erotti aina joenylitys paikka, kuten nyt tämä kyseinen silta. Se oli merkittävä paikka, sillä Judith oli löytänyt samaisesta paikasta aiemmin mahdollisia saukon jälkiä. Hän tutki koko paikan läpikotaisin sillä aikaa kun minä valokuvasin sammakoita. Nyt jopa osaan erottaa eri sammakkolajit toisistaan. Ennen kaikki sammakot näyttivät aivan samoilta, mutta olen löytänyt täältä Ikarilta jo ainakin 3 erilajia sammakoita. Olen näköjään erikoistunut myös hämähäkkeihin. Löydän joka päivä ison kasan vesihämähäkkejä, siis niitä, jotka osaa kävellä vetten päällä, ja niillä on munapussi takaosassa. Niitä mitä oli aina kumiveneitten ympärillä Kuhmosissa, Jemppu ja Johanna varmaan muistaa. Täällä tosin on vähän erinäköisiä vesihämähäkkejä. Niillä voi siis olla joko valkoinen pussi, tai sininen! Veimme auton Nasin kylään, joka vilisi jo täynnä saksalaisia turisteja. Kävelimme aluksi yksityiselle rannalle, jossa olimme uineet, aallot olivat suuremmoiset verrattuna edelliseen kertaan. Vaahtopäitäkin näkyi kaukana merellä. Jatkoimme viidakkopusikon poikki joenvierustaa, tuntui kuin oikeasti olisimme olleet jossain viidakossa, koko alue oli täynnä niitä palmun ja bambun sekoituksen näköisiä pitkävartisia pusikkokasveja. Välillä pusikon keskeltä löytyi suotuveneitä. En tajua miten ne pystyivät olemaan siellä, ehkä ne olivat jonkun afrikkalaisen pakolaisen kun ne niin piilossa pusikossa olivat ja vielä aika kaukana vesirajasta. Me yllätyimme iloisesti kun näimme vihdoin ja viimein kaloja joessa. Ensimmäinen rannantörmäjoen varressa, joka ei ollut pusikon peittämä oli hyvä tähyilypaikka noille vilkkaille elukoille. Kameralla ei oikeen saanut tallennettua hyvin ainutlaatuista löytöämme, jokainen kuva näytti olevan tyhjäkaloista tai kalat vain viuhahtivat kuvassa, niin ettei ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä. Samassa paikassa näimme kun nuori nainen kantoi vuoden ikäistä lastaan joen yli. Vaihdoimme muutaman sanan, ja hänkin osoittautui saksalaiseksi. He olivat miehensä kanssa telttailemassa täällä jo pidemmän aikaa. Meidänkin täytyi kahlata joen poikki, sillä vasenta puolta jokea ei pystynyt jatkamaan, ja oikealla puolella oli melkein polun näköinen reitti. Näimme myöhemmin heidän leirintäalueensa. Siellä oli paljon vauvan leikkipaikkoja, puuesineitä ja kaikkea söpöä, mitä nyt kuvittelee että luonnonhelmassa voi keksiä lapselle leikkikaluksi. Vähän leirintäalueen jälkeen näin jokisimpukoita. Ne olivat erinäköisiä kuin eilen näkemäni. Ne oli lujasti kiinnittynyt kivenreunaan, josta vesi virtasi kovaa vauhtia ohi. Niillä oli mahtavat voimat kun sillä tavalla pystyivät pitämään itsensä paikallaan. Vähän matkaa käveltyämme ja otettuani muutaman hyvänkuvan verkossaan roikkuvasta hämähäkistä näimme ihanuudeksemme keinun joen varrella. Kaikki kokeilivat vuorostaan keinua siinä, ja toivoivat, ettei puunoksa pettäisi juuri omalla kohdallaan ja pudottaisi jääkylmään jokiveteen. Meidän viimeinen ylöskirjattu paikka oli taas yksi ainutlaatuinen vesiputous ja sen alla oleva lammikko. Vesiputous muodosti taas kulkuesteen ja jouduimme kiipeämään jyrkkää kalliorinnettä ylös tielle, josta jatkoimme matkaa autolle. Matkalla Anastasian luo palauttamaan autoa, ajattelin ihmeissäni kuinka olemme jaksaneet joskus kävellä sen matkan. Siis aivan tajuttoman pitkä ja mutkikas ylämäki. Joku puoli tuntia autolla. Pääsimme käymään Anastasian kodissa. Hän oli siellä vauvansa kanssa ja hänen äitinsä oli auttamassa häntä. Saimme maailman toiseksi parasta teetä. Se oli turkkilaista omena teetä. Se oli todella hyvää, vaikka siinä ei ollut sokeria eikä maitoa tippaakaan. Olin hotkaissut jo omani ennen kuin Judith oli ottanut toista hörppyään. Anastasia kertoi meille liudan tehtäviä, joita me tullaan tekemään täällä ollessamme. Me kävelimme takaisin tukikohdalle. Se oli pitkä ja rasittava matka, varsinkin kun olin saanut näistä ”uusista” kengistä rakon kantapäähän. Takaisin tukikohdalla olimme aika huojentuneita, että meille oli jätetty ruokaa. Meinasin melkein nukahtaa ruokapöytään, olin niin uuvuksissa. Tänäänhän piti olla helppo päivä, kun oli autokin ja kaikkea, mutta ei pitäis näköjään olettaa että se pelastais loppupäivän rasituksilta, vaikka aamupäivä sujuisi helposti. Olimme kolmen aikaan takaisin, ja työaikaa oli jäljellä vielä kolmisen tuntia. Minulla kesti muutama tunti taas nimetä kaikki kuvat koordinaattien mukaan, ja sen tehtyäni huomasin kauhukseni, että minun olisi pitänyt liittää neljäs viimeinen numero mukaan nimeämiseen, enkä ollut kirjoittanut niitä ylös kentällä. Jouduin aikani pähkäilemään epätoivossa kuinka saisin oikeat numerot täsmäämään melkein kahteensataaan kuvaan. Loppujenlopuksi keksin keinon, jolla löydän tarvitsemani numerot ja asian korjaaminen ei ollut niin hankalaa kun aluksi pelkäsin. Siinä vaiheessa kun olin valmis aloittamaan latinan kielisten nimien etsimisen, työaikaa oli enää kymmenen minuuttia. Yhtäkkiä löysinkin ties kuinka monelle kasville ja hyönteiselle latinankielisiä nimiä, etten raaskinut lopettaa työntekoa. Jatkoin puoli seitsemään asti työskentelyä, ja kun olin saanut tältä päivältä tavoitteeni saavutettua, raaskin lopettaa nimeämisen. Kun kannoin tietokonettani takaisin nukkuma barakkiin, kuulin pienen kilin ääniä. Menin vähän ajan päästä katsomaan varmaan söpöintä kiliä ikinä. Se piti hiljaista määkimisääntä, ja se oli sidottu viereisen puuhun. Isompi vuohi oli päässyt omasta narustaan irti ja tuijotimme toisiamme silmästä silmään, pelkäsin sen hyökkäävän samalla tavalla kuin Scotlannissa pelkäsi äkäisten lampaiden tulevan päälle. Peräännyin hitaasti pitämällä katsekontaktin kokoajan isompaan vuoheen, ja loppujen lopuksi juoksin vähän matkan päähän. Huomasin sen syövän alapuolella olevalla tasanteella olevaa puuta. Hassu vuohi. Olen huomannut viimepäivinä jänniä juttuja täällä piirrettyihin liittyen. Olen jo löytänyt Nalle Puhin Pöllön asuin paikan, ja tänään näin muumilaakson Yksinäiset vuoret. Saimme tänään syödä kastanjoita. Ne keitettiin ensin vedessä, ja sitten naposteltiin, niin kuin jotain karkkia. Oli itse asiassa aika hyvää. Kasvaako Suomessa kastanjoita? Mulla on ainakin kotona niitä telkkapöydällä olkkarissa, mutta ne saattaa ehkä olla Scotlannista. Hmm. Tänään muuten kuulin, että Archipelagos ei haluu pitää kahta koiranpentua. Eli kuka vaan saa viedä ne kotiinsa omaan maahan ja niille hankittaisiin oma passi. Ois todella suloista saada Bläki kotiin, mutta tiedän etten voi vielä tässä vaiheessa hankkia koiraa, höh. Ainiin, ja noi oli kuulemma nähnyt sen kissanpoikasen jossain tänään, ihan pieni, vielä silmät kiinni. Toi iso äitikissa oli kuulemma syönyt sen toisen pennun. Karua. Illalla tulimme keittiöön katsomaan elokuvaa Live, se kertoi Amerikkalaisesta tv yhtiöstä, joka teki sarjaa telkkariin venäläisen ruletin pelaamisesta. Keitin itselleni ja Teelalle kananmunia ja söin jugurttia. Tuli hyvä mieli.