Viikonloppu

Lauantai 17.5.2008

Saimme siis eilen illalla vuokra-auton käyttöön. Lähdimme juuri ennen iltaruokaa ajamaan yhdelle tekojärvelle. Se on meidän tutkiman joen yläpäässä. Oikeasti tekojärvi oli joki, joka oli padottu alkujuurilleen juomaveden ottotarkoitukseen. Tekojärven rantamaisemat näyttivät todella suomalaisilta. Kotimatkalla nähtiin kauheuksia. Täällä jätetään koiria tien varteen ketjuihin yksikseen, keskelle ei mitään vahtiman, ettei lampaat ja vuohet pompi tien yli aiheuttaen kolareita. Yksikin koira näytti ihan Topin ja Tessun koiralta. Nähtiin muuten aivan uskomattoman hieno auringonlasku. Aurinko oli todella suuri ja tummanpunainen. Se värjäsi ilmakehän mystisen väriseksi. Täälläpäs onkin kuu väärinpäin, ja täällä näkyy varmaan sata kertaa enemmän tähtiä kuin Suomessa. Se on kun ei täällä ole mitään kaupunkivaloja tai katuvaloja. Kun tulimme takaisin kotiin, illallinen oli jo valmis. Oli kalaa. Minulla oli omat ennakkoluuloni ruokaa kohtaan aluksi. kalat olivat aika pieniä, särkien kokoisia ja arvasin niiden olevan todella ruodollisia. Syötyäni yhden, en voinut kuitenkaan olla lopettamatta herkuttelua. Kalat maistuivat aivan taivaallisen hyviltä. Söin hyvällä ruokahalulla varmaan 7 kalaa ruotoineen päivineen. Päätä ja paksua selkärankaa en syönyt, mutta pyrstöä myöten kalat vain hävisivät lautaselta masun pohjaan yksi toisensa jälkeen. Ne, mitä kaloista jäi jäljelle syötettiin ”aina nälkäiselle kissalle”. Kuulin tänään jotain aivan kamalaa. Ensinnäkin viimeinenkin kissanpentu oli kuollut ja haudattu, mutta vielä hirveämpää oli että ihmiset olivat siihen syypäitä. Äitikissa oli tarkoituksella jätetty näkemään nälkää, ettei sen pennut selviäisi hengissä, jo siis raskaudenkin aikana. Hirveä tapa päästä eroon epätoivotuista kissanpennuista! Miltäköhän aina nälkäiseltä kissaäidiltä tuntui menettää koko poikue.

No, mutta joka tapauksessa lauantaihin..

Heräsimme aikaisin, vaikka olikin viikonloppu ja kaikki olisivat tarvinneet lepoa. Aamu kymmenen aikaan meitä ahtautui viisi ihmistä’ neljänhengen maastoautoon. Kattoverhoilu oli irroitettu ja tytöt istuivat hiukset hulmuten takaistuinten päänojien päällä pitäen kiinni katonreunasta. Minä kiedoin vaalean kukkahuivini pääni ympärille korvat suojaten, huivinhelmat huiskuten tuulessa. Koko asetelma oli kuin jostain elokuvasta. Lähdimme kohti uusia seikkailuja, meille suomalaisille vielä tuntemattomaan osaan saarta. Ajoimme pieniä hiekka teitä pitkin pieni pölyvana takanamme. Vähänajan kuluttua päädyimme koko saaren huonoimmalle tielle. En olisi ikinä uskonut sellaista tietä enää olemassa. Luulin jo nähneeni kaikista kauheimmat tiet,. mutta tämä oli vielä jotain kauheampaa. Sen kunto oli aivan järkyttävä; reikiä, isoja kiviä keskellä tietä, jyrkkiä ylämäkiä u-käännöksineen kallionseinämällä ilman aitoja tai suojavyöhykkeitä, alapuolella ties kuinka monen sadan metrin pudotus. Vähän ajan päästä päädyimme metsä-osiolle. Minun piti käydä yhdessä vaiheessa avaamassa portti (joka oli vuohia varten, ei osoittamaan yksityisaluetta) Siinä lähellä näimme kuinka lehmää roikotettiin puusta takajalat sidottuina narun pätkään. Musta pää oli leikattu pois ja sen ympärillä pyöri kärpäsiä. Suolet ja muut sisälmykset makasivat vieressä. Kaki vanhaa miestä siinä vain nylkivät juuri lehmältä ihoa. Takas tullessa jäljellä oli vain verilammikko, pää, ja sisälmykset. Ja tämä tehtiin siis metsässä tien vieressä, eikä missään hallissa, niin kuin Suomessa tehdään hirville. Päädyimme läheiseen metsään kävelemään hetkeksi. Se oli entinen jokilaakso, mutta joki oli kuivunut pois jo aikoja sitten. Menimme siis rotkon pohjalle. Kaikilla tytöillä näytti olevan jonkin sortin läpsykkäät, lähinnä ranta käyttöön. Minäkin liukastelin, vaikka minulla oli toisenlaiset kengät. jokilaakson perukoilta kuului kuitenkin sammakoiden kurnutusta, joten siellä täytyi olla edes tilkka vettä asuinsijaksi. Näimme rotkon tuntumassa koko metsän vanhimman puun. Se näytti vanhalta ja viisaalta, niin kuin Pocahontasin puu, mutta ilman maahan asti ulottuvia lehtiä. Kaikki näyttivät harhailevan omia reittejään metsässä ja asettuvankiven tai kannon päälle lepäämään ja uppoutumaan ajatuksiinsa. Oli ihanan hiljaista, vain muutama pörriäinen, linnunsirinä ja järjestelmäkameran äänet kuuluivat taustalta. Tutkittuani vähän aikaa maaperää katseellani huomasin vanhassa joenpohjassa luun. Minusta se näytti aivan joltain jalan tai käden luulta, enhän mikään luuekspertti ole, ja mielikuvitukseni lähti lentoon. Ajattelin kuinka joku oli joskus muinoin murhattu ja heitetty joenpohjaan unohduksiin. Löysin muuten kerran täältä toimiston vierestä jonkun leuan, jossa oli hampaat, vähän aikaa niitä töllötettyäni sain seuraa ja minua valaistiin, että ne olivat luultavasti vuohen. Ne kyllä näyttivät aivan ihmisen hampailta. Lähdimme pian kävelemään takaisin autolle, tähän metsään kuulemma eksyi helposti, vaikka olisi opas mukana. Mystinen paikka. Löysimme kuitenkin aika nopeasti perille.

Ajoimme muutaman kylän ohitse. Ne olivat rakennettu vuorenrinteeseen ja jokaisessa kylässä näytti olevan samanlainen valkoinen, sinikupolikattoinen kirkko. Ajoimme taas hurjia kallionreunoja pitkin, tällä kertaa tiet olivat asfaltoitu, mutta heti terävän asfaltinreunan loputtua alkoi myös hurja pudotus. Jonkun ajan kuluttua näimme paikan, joka näytti aivan maailman lopulta; korkea, rosoinen vuori, jonka takana ei voinut mitenkään olla elämää, niin karu se oli. Vielä varmaan kohtalon ivaksi auton yllä näkyi leijailevan kaksi haukkaa. Hyvä ettei sentään korppikotkaa. Jatkoimme matkaa tuntemattomaan ja päädyimme ajamaan viileän, pimeän, pitkän vuoren läpi menevän tunnelin lävitse. Toisella puolella näkyi valoa, aivan niin kuin voisi kuvitella jonkun kertovan käyneen lähellä kuolemaa. Saavuimme kuitenkin paratiisiin.

Löysimme aivan uskomattoman kauniin turkoosinvärisen rannan. Se oli vuorenrinteiden alla piilossa massaturismilta. Koko ranta koostui valkoisista, pehmeäreunaisista kivistä. Niiden päällä ei tietenkään ollut yhtä helppo maata kuin hiekan, mutta todella kauniita olivat. Meri oli juuri sillä kohtaa muodostanut puolipyöreänaltaan rannan ympärille. Rannalla oli varjoa vain kallionkielekkeiden alla. Oli todella kuumaa. Minä uskaltauduin ensimmäisenä veteen. Se oli kylmää. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen vesi ei tuntunut kuitenkaan ollenkaan pahalta. Vähän aikaa pulikoituani huomasin kuitenkin varpaiden olevan aivan jäässä. Jouduin palaamaan takaisin rannalle ja upotin varpaani tulikuumiin valkoisiin kiviin. Olin pulikoinut aivan rannassa, ehkä korkeintaan 5 metriä rantaviivasta, toisinkuin muut. He hyppivät kallionkielekkeiltä alas ja menivät tutkimaan puolikaaren reunalla olevan vuoren takana olevaa merialuetta. En ymmärrä miten jotkut voivat pysyä niin kauan pinnalla, kaikki tosin sanovat, että meressä on helppo kellua, että siellä voi olla tuntitolkulla. Minulta ei kuitenkaan kelluminen näyttänyt luonnistuvan, suuhun pääsi alaloista vettä, eikä alkeellinen sammakkouintinikaan tai vielä pahempaa, koirauinti auttanut asiaa. Olin ihan rättipoikki vähän aikaa pinnalla räpiköityäni. Rannalla aloin lukemaan Dan Brownin Digital Fortress. Se näytti olevan ainut yksi harvoista kirjoista täällä, toisin kuin olin luullut. Suuriosa tukikohdankirjahyllyn esineistä osoittautuikin elokuviksi, eikä pokkareiksi. Tämäkin ranta osoittautui nakuilu rannaksi. Näimme tosin kallionkielekkeessä kyltin, että naku-uinti kielletty, mutta silti jotkut paikalliset näyttivät käyvän virkistymässä vedessä ilkosilteen. Olimme rannalla ties kuinka kauan, ja minut tuntien olin taas todella nälkäinen, Olisin voinut syödä vaikka vuohen.

Lähdimme etsimään sopivaa ruokailupaikkaa lähistöltä, mutta kaikki näyttivät olevan kiinni. Matka seuraavalle auki olevalle tavernalle kesti ainakin puoli ikuisuutta. Tilasimme kaikkea hyvää kaikille yhteiseksi syötäväksi. Salaattia, pöyryköitä, leipää,. tazikia ym. Sain kyllikseni jo muutamasta suupalasta, mutta kaikki ruuat olivat niin hyviä että söin silti hirveästi. Vähän ehkä varastoonkin, eihän sitä tiennyt milloin saisi seuraavan kerran ruokaa. Suupielet ja sormet maistuivat aivan suolalta, joten kävimme pesemässä niitä vähän. Takas tullessa huomasimme jotain todella suloista. Kolme pientä kissanpentua kiviaidalla, aivan tiikerin näköisiä, pelokkaat, mutta suloiset silmät seurasivat meitä, vaikka muuten koko kroppa oli turvallisesti piilossa puunoksien takana. Lähdettyämme tavernasta ajoimme saaren pääkaupunkiin Agios Kirkosiin. Se oli satamakaupunki, viihtyisä, täynnä kukkaistutuksia joka puolella, aivan niin kuin kaikissa muissakin kylissä täällä. Kävelimme ympäriinsä, mutta mikään kauppa ei oikeastaan auki. Oli taas se aika päivästä. kello oli jotain kuusi. Kävelimme pieniä, kapeita kujia pitkin, välillä tuoksui ruoka, toisaalla kuului kreikkalaista musiikkia. Menimme alas portaita kohdassa jossa kuului ranskalaista musiikkia. Portaiden kattona kasvoi ihania ruusuja. tuoksui hyvältä, ja melkein jo hetken kuvitteli olevan jossain Pariisin kaduilla. Näin kun kaksi vanhaa rouvaa auttoivat toisiaan banaanin kuorimisessa ja puolittivat sen. Kaupunki oli kierretty viidessä minuutissa jalan, niin pieni se oli. Kävimme automaatilla. minäkin koitin, vaikken rahaa tarvinutkaan. Automaatti kyseli aivan outoja, ja se sitäpaitsi sylki kuitin, vaikkei sitä edes pyytänytkään. Automaattiin sai kirjoittaa itse haluamansa rahasumman. 70 Euroa oli pienin, jota kone ehdotti.

Pääkaupungista ajoimme suoraan Farokseen, meritiimin luokse. He siis asuivat saaren aivan toisessa päässä. Heillä oli aivan oikea talo asuinpaikkanaan, ja toimistona ja vessana ainoastaan barakit. He olivat juuri kokkaamassa jotain. tuoksui perunalta. Lähdimme paikat kierrettyämme katsomaan heidän rantaa. Se oli todella pitkä, pieniä kiviä täynnä, ei mitenkään houkutteleva. Ehkä jo taivaalle kerääntyneet pilvet vaikuttivat jotenkin asiaan, että siitä tuli niin synkkä vaikutelma. Koitin heittää leipää, mutta eihän siitä mitään tullut, kivi lopmsahti veteen kuulostaen siltä kun oisin heittänyt jonkun kilon kokoisen kivenmurkaleen sinne. Kävelimme rantaa hieman eteenpäin ja päädyimme kesäbaarin nurkille. Siinä omistaja touhusi äitinsä, vauvansa, ja ylienergisen poikansa kanssa. He koittivat saada bisneksen pyörimään viikon sisään ja saavan paikat kuntoon sitä ennen. Saimme käydä tutustumassa sisätiloihin, ja jopa keittiössä asti. Todella mukavia nämä kreikkalaiset. Palasimme takaisin heidän tukikohtaansa ja söimme. Ruokaa oli aivan valtavasti, jokaiselle oli lautaset kukkurallaan. Ne oli siis valmiiksi laitettu, ettei saanut itse vaikuttaa kuinka paljon joutui syömään. Tulin aivan ähkyksi jo muutaman lusikallisen jälkeen, joku kuitenkin äkkäsi kysyä, että ketkä kaikki haluavat teetä, ja minä heti ensimmäisenä intoilin teen perään. Onneksi otin sitä , vaikka olin aivan täynnä. Se oli nimittäin superhyvää. Siinä luki joku Golden tea. Heti kun ruokailu oli ohi, jouduin menemään makuulleni. Olin aivan pullollaan täynnä ruokaa. Siinä vaiheessa tajusin kun katselin selällään kuuta ja tähtiä, että nyt onkin lämminilta, ja itse asiassa pari edellistäkin iltaa olivat olleet lämpimiä. Pöydän alla välkkyi joku valoötökkä, se oli ihmeellinen, sellainen säännöllinen valopois-päälle ötökkä. Vähänajanpäästä mahani päälle tuotiin koiranpentu Frazer. Se makasi kiltisti mahani päällä naama minuun päin. Se katseli suloisesti minua silmiin ja asetti etukäpäleensä päänsä alle. Siinä vähän aikaa toisiamme pällisteltyä meidät häädettiin pois ulkopöydiltä koska ne meinattiin pestä. Siirryin sisätiloihin ja löysin mukavan pehmeän nojatuolin, johon vajosin aika mukavasti ja nukahdin loppujenlopuksi. Oli ollut todella uuvuttava päivä. Vähän ajanpäästä minut herätettiin ja kysyttiin haluanko jäädä tänne vai lähteä muiden mukaan baarin istumaan. Jäin mielummin nukkumaan, vaikka tiesin joutuvani vielä heräämään, sillä meillä ei ollut lupaa jäädä sinne yöksi. Minulle näytettiin vapaita kerrossänkypaikkoja ja pyydettiin pitämään hetki Frazeria aloillaan heidän lähdettyään, ettei se juoksisi perään. Anastasia oli myös tukikohdassa äitinsä ja vauvansa kanssa. Hänen äitinsä pyysi minua katsomaan hetken nukkuvan lapsen perään sillä välin kun hän kävisi yläkerrassa juttelemassa Anastasialle. Katselin ihan mielelläni sikeästi nukkuvaa vauvaa. Toin tuolin hänen viereensä ja otin kirjan hetkeksi käteeni. Vauva ei herännyt uniltaan ja minä pääsin omilleni. Muut näyttivät tulevan todelle nopeasti pois baarista. tai mistä minä tiedän, nukkuvan aika kun menee nopeasti. Minua oli kiusannut koko sängyssä pötköttely aikana kaksi hyttysennäköistä ötökkää. Ne eivät olleet mitään tavallisia hyttysiä. Nämä olivat ensinnäkin oransseja, ja niiden ininä kuului vain kun ne olivat aivan korvanjuurella. Kaikista ilkeintä oli, että ne pistivät monta kertaa, niille mikään ei näyttänyt riittävän. Suomessa ei nyt paljoa haittaa jos yksi hyttynen kerran imaisee vähän verta, kun tietää ettei se sama hyttynen tule takaisin. Täällä nämä kuitenkin pistivät vähän väliä uudelleen ja uudelleen. Olin ottanut pyyhkeen peitokseni, ja suojasin niskaa ja käsivarsia vaalealla huivillani.

Lähdimme ajamaan takaisin Kastanjaksessa sijaitsevaan tukikohtaamme melkein puolelta öin. Matkalla näimme ison tuulivoimala puiston vuorenhuipulla. Sinne oli tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajomatka. Se tuntui taas ikuisuudelta. Varsikin kun ei voinut nukkua kun autossa oli niin ahdasta ja jouduin pinnistämään jokaista lihastani pysyäkseni edes jotenkin paikoillani. Kotiin päästyämme puhelimeni meni jumiin. Se ei suostunut laittamaan edes herätystä päälle. Loppujenlopuksi käynnistin sen uudelleen ja poistelin kaikkia tiedostoja, välillä se voi mennä jumiin, jos muisti on liian täynnä. Pääsin nukkumaan kahdelta.

Sunnuntai 18.5.2008

Olin saanut eilen aivan mielettömän kokoisen ihottuma-alueen selkääni, ja yksittäisiä näppylöitä joka puolella kroppaa. Kaulassa oli ainakin 50 eri näppylää. Aivan todella kauhean kutittavia. Mikään ei näyttänyt tepsivän niihin, ei allergiarasvat, lääkkeet, ei mikään.

Tänään oli aika eilisentapainen päivä. Lähdimme taas aamulla autolla kohti uusia seikkailuja. Nyt kohteenamme oli toinen puoli saarta. Länsi. Nyt kun tarkemmin miettii, niin meidän alkumatka oli kuin jostain villistä lännestä, maisemat ainakin. Meitä seurasi jälleen pölyvana. Maasto oli kuivaaja karua. Olimme todella korkealla kokoajan. Aina kun pysähdyimme sain takana tulevanpölyvanan suuhuni. Ilma tuntui seisovan, oli todella kuuma. Joka puolella näkyi erilaisia kivimuodostelmia, Leijonakuninkaan kallionkielekkeitäkin näkyi useaan otteeseen. Näimme lopulta eilisen tapaan maailmanlopun, tämäoli puolestaan kaunis. Päädyimme paikkaan, jossa tie vain loppui ja edessä oli hurja pudotus. Kun kurkkasi alas monta sataa metriä alaspäin näkyi kaunis, kaukainen kylä meren rannalla. Sinne johti pitkä ja kiemurteleva tie. Ajoimme taas aivan todella vaarallisen näköisiä teitä pitkin. Reunalta jos olisi pudonnut, olisi muuttunut pölyksi ja tuhkaksi aika nopeasti. En tajua miksei nämä rakenna mitään suojavyöhykkeitä teilleen. Oli aivan uskomatonta joka kerta kun katsoi merelle. Näkyi kaukaisuudessa usvan takana horisontin toisella laidalla kohoavia saarijonoja. Välillä ne muodostivat Loch Nes maisia vaikutelmia, vuorennyppylä toisensa perään. mikään saari ei ollut littana. vaan aina niistä kohosi vuorijono. Merellä näkyi myös paljon rahtialuksia. Ne lipuivat todella hiljaa kukin omaan suuntaansa, jättäen melkein tyynen jäljen merenpintaan.

Minulle tuli taas nälkä, kun olimme ajaneet ehkä tunnin. Muut vitsailivat, että ajetaan vuohen yli, jotta Johanna saa ruokaa. Täällä on aivan mielettömästi villivuohia, ne näyttävät hassuilta, kun kaikilla on erilaiset sarvet, milloin minnekin päin törröttävät. Ne eivät kuulu kenellekään, ja ne vain pomppivat ja laiduntavat missä haluavat. Ne aiheuttavat myös paljon tuhoa alueella. Ne syövät kokonaisia kukkuloita aivan tyhjäksi. Vuorenrinteistä tulee aitioita ja eroosio liikuttaa maa-ainesta alaspäin. Täällä onkin paljon liikenne merkkejä kallioteillä, että varokaa yläpuolelta putoavia kivenmurikoita.

Ajoimme kylän läpi, jonka näimme maailmanlopun alapuolella. Se oli yhtälailla viihtyisä, kukoistava ja rauhallisuuden ympäröimä asuinalue. Sinne ei varmasti kukaan eksy vahingossa, se nimittäin oli meren rannalla vain vuoret ympärillään. Ylhäältä katsottuna se vaikutti joltain lilliputtien maalta, niin pieni pilkku se oli kaukaisuudessa. Olimme sinne ajaessamme nähneet ihania turkooseja ranta-alueita, kivikko, tai kalliorantoineen, ei mahdollisia uimapaikkoja. Yhdessä sellaisessa kohdassa oli kaksi kalastusvenettä pyöreän verkon kanssa. Päästyämme Lilliputtien kaupunkiin, jonka nimi alkoi karkki sanalla, parkkeerasimme auton ja jatkoimme jalan sopivaa rantaa etsien. Näimme vain venesatamia ja veneen vesille laskupaikkoja, Päätimme kokeilla onneamme ja lähteä tutkimaan, josko yhden veneenlasku paikan läheisyydestä löytyisi sopiva uimaranta. Pompimme kaikkine rantakasseinemme isoilla rantakivillä, ja kuinkaollakkaan ensimmäinen meistä meni nurin. Mutta sepäs en ollutkaan minä. Työparini Judith taas satutti itsensä. En voinut uskoa, että jollain voi olla huonompi tuuri pikkuvahinkojen tapahtumisessa kuin minulla. Hän sai verta vuotavan polven, kämmeniin avohaavoja, ja oikeaan isovarpaaseensa ilkeän vekin. Siitä oikein roikkui ihonpalanen. Päätimme luovuttaa tämän paikan rantatoivoista ja lähdimme jatkamaan matkaa kun Judith oli liottanut jalkojaan suolavedessä. Ajattelin jo siinä vaiheessa kauhuissani, kuinka hait haistaisivat hänen verijalkansa ja löytäisivät meidät kun vihdoin löytäisimme sopivan uimarannan. Tie takaisin ylös oli mutkikas ja jyrkkä. Täällä ajetaan sillä tyylillä, että mutkat suoriksi. Kukaan ei aja omalla puolella kaistaa, vaan siinä kohtaa tietä, jossa ei ole kivenmurikoita tai muuten vaan on paremmat näkymät. Päätin syödä nälkääni ensimmäisen omenan. Se meinasi kuitenkin koitua kohtalokseni, niin kuin Lumikilla. Ensimmäinen puraisu nimittäin meni väärään kurkkuun. Säikähdin yhtä tilannetta tiellä kun pahassa kurvissa tuli auto vastaan. Täällä saa kokoajan olla varuillaan ettei käy mitään draagista teillä. Välillä otimme puheenaiheeksi, että mitä tehdään jos pudotaan kallion kielekkeeltä, halutaanko, että etuikkunat ovat auki vai kiinni. Minä päädyin tulokseen, että mielummin auki.

Meillä oli autossa radio joka toimi silloin kun sitä huvitti. Muutama turkkilainen tai kreikkalainen laulu kuultiin päivän aikana, mutta muuten koko radio oli yhtä surinaa. Kerran taidettiinkuulla yksi hyvä hittibiisi, mutta silloinkin juontaja keskeytti kappaleen ja puhui päälle. Sekuka istui etupenkillä oli radiovastaava. Täytyi aina olla etsimässä uutta kuuluvaa radiokanavaa. Virolaisen tytön ollessa edessä hän vaihtoi FM:n MF:ksi tai vastaavaksi ja radiosta kuului puolestaan konemusiikin tapaista rätinää.

Näimme taas tienvarsilla vartiokoiria, ne olivat aivan surkean näköisiä, nälkiintyneitä, janoisia, ja muuten vain yksinäisiä. Jotkut olivat todella agressiivisia, pomppivat autoa vasten melkein kuono auton sisäpuolella. Näimme yhden kuolleen koiran koppinsa reunalla. Se oli vain enää sellainen nahkamöykky, jota oli petolinnut ja pikkueläimet ötökät mukaan lukien käyneet napostelemassa.

Päätimme mennä loppujenlopuksi tutulle Nasin rannalle. Sinne ajaessamme näimme kuitenkin yhdeltä vuorenrinteeltä alhaalla aivan taivaallisen näköisen rannan. Se muodostui tavallaan kahdesta uimarannasta, joiden välillä oli todella ison kerrostalon kokoinen yksinäinen vuori tai kivenjärkäle. Vesi oli ihanan väristä, kirkasta, mutta kaukaa katsottuna taas turkoosia. Rantaan johti hurjan pelottava tie, jota ei kyllä edes tieksi olisi voinut kutsua. Se oli pienistä kivenmurikoista kaivettu ja läntätty siihen, tien reunat olivat vaarallisen epätasaiset, Pienet kivenmurikat vierivät alas vuorenrinnettä ja mursivat tietä. Meidän vuokra-autossa oli onneksi ominaisuuksia. Sen sai vaihdettua nelivedoksi tai sellaiselle miniminopeus nelivedoksi. Käytimme niitä ominaisuuksia tällä vaarallisella tiellä. Ihmeellistä, että autoon saa yhtäkkiä vaihdettua nelivedon vain nappia painamalla. Auto piti kyllä pysäyttää sitä ennen. Niitä käytettiin jos vastaan tuli todella jyrkkä ylä- tai alamäki. Rannassa oli pieni vene. Sen omistaja pällisteli meidän tuloa vähän aikaa ennen kuin päätti lähteä vesille. Tuntui vähän oudolta tulla sellaiseen paikkaan, jossa näytti olevan jonkun yksityisvene ja laituri. Mutta täällä ei kuulemma ole kenelläkään yksityisalueita. Odotimme, että hän lähtisi pois, jotta pääsisimme nauttimaan Kreikan meren huumasta. Loppujenlopuksi minä kuitenkin jänistin uimista. En tiedä johtuiko se siitä, että vedessä näytti olevan paljon kiviä, joihin olisin voinut kolauttaa jalkani, vai siitä, että vesi oli vaarallisensyvää minulle, vai että pohjassa näkyi piikikkäitä kasveja, vai se, että Judithilla oli verta vuotavia haavoja, jotka voisivat houkuttaa haikaloja, vai se, että vesi oli kylmää. Loppujenlopuksi kaikkia painavia syitä pohdittua päätin olla menemättä veteen ollenkaan. Muuta taas kiersivät urheina tutkien uusia vesialueita, kierrellen vedestä nousevaan kalliota ja löytänen sukellustunneleita ja värikkäitä kaloja. Judith onnistui vielä saamaan lisähaavoja sukeltaessaan yhteen tunneliin. Minä loikoilin rannalla, joka ei siis ollut mikään hiekkaranta, vaan itse asiassa betoniranta. Se oli myös sellainen veneenlasku paikka, ja makasin hieman pystyasennossa suuri aurinkokerroinihollani päässäni turbiinimaisesti vaaleahuivini ja extra suojana vielä paita pään päällä. Söin suurimpaan nälkääni toisen omenan ja appelsiinin, mutta silti mahanpohjassa kurni. Luin hetken kirjaa, kunnes päälleni tultiin roiskimaan vettä ja melkein pakolla raahattiin veteen. Pidin kuitenkin pääni ja selitin, kuinka en halunnut tulla uimaan tällä rannalla. Minun perusteluitani vähäteltiin. Ylhäältä alkoi kuulua jyrinää ja epämääräistä katkeilevaa musiikkia. Sieltähän tuli traktori. Se jyräsi alas samaa tietä jota me olimme tulleet ja tukki melkein meidän poislähdön. Onneksi alhaalla oli kääntymispaikka, ettemme jääneet jumiin. Traktorikuski otti vaatteet pois ja hyppäsi viileään veteen. Emme olleet enää kauaa rannalla, ja jatkoimme rankkaa ylämäkeä pois kohti Nasia.

Kaikki olivat vuorotellen saaneet ajaa autoa, niin, että pääkuskina oli Slovenialainen poika. Päädyimme Nasiin ja menimme heti paikalliseen tavernan syömään vatsat täyteen. Tilasimme jälleen kaikille yhteiseksi kaikkea naposteltavaa. Juuri kun olimme lopettelemassa, saimme tuttua seuraa työpiiristä. Sovimme järjestelyistä vuokra-auton palauttamisesta niin, että Mia ajaisi takaisin tukikohdalta vuokrausfirmaan jättäen auton ja tulisi tukikohtaan skootterin kyydillä. Muut halusivat vielä mennä uimaan rantaan. Se oli taas täynnä nudisteja. Aurinko oli jo laskemassa, ja toivoimme, että se laskisi suoraan puolikaaren muotoisen rannan keskelle. Emme jääneet kuitenkaan niin pitkäksi aikaa, että olisimme nähneet, minne se loppujenlopuksi laskeutui.

Minä ajoin takaisin tukikohtaan. Se oli ensimmäinen kerta kun ajoin maastoautolla. Jee. Osasin koko matkan kotiin ilman ohjeita minne käännytään, sillä reitti oli jo niin tuttu. Ajoin todella hiljaa U-mutkissa vuorenrinteillä, ja takana tuleva autoilija kuulemma oli menettää hermonsa. Muuten ajoin samaa nopeutta, mitä täällä muutkin autoilijat ajoivat. Takaisin kotona illalla pääsin vihdoin suihkuun, sai kaikki vanhat aurinkorasvat pois iholta, hiuksissa oli taas epämääräisesti tikkuja ja kasvien siemeniä, ja yleisesti ne olivat aivan takussa. Kampasin sotkua varmaan 15 minuuttia. Huomasin pyyhkeessäni olevan öljytahran. Se oli varmasti tullut siitä betonirannasta makoilusta. Pyyhkeessä oli kaksi ilkeää haisevaa mustaa öljyistä tahraa, jotka eivät lähteneet pois millään keinoilla. Onko kellään ehdotuksia öljytahranpoistolle? Illalla netti toimi jälleen, tosin ei minun koneellani, vaikka siinä on nytten langaton yhteys. Kaikilla muilla toimii ympäri tukikohtaa netti, mutta minulla vain toimistolla. Pääsin vihdoin kirjoittamaan edellisen illan tapahtumista ja ilmiantamaan omasta hengissä olemisesta MSN:ään. Ihottumani voimistui voimistumistaan kokoajan, ja koitettiin taas pähkäillä mistä se olisi voinut tulla. Ajateltiin ehkä eliminoida petipunkit. Eli pestäisiin kaikki lakanat ja vaihdettaisiin patjat. Mutta en toisaalta usko että se auttaa. Koko selkäni oli täynnä jatkuvasti kutisevia näppylöitä, ja oikeassa kyljessä oli kaikista pahin rypäsalue.