Tiistai 27.5.2008
meillä oli tänään pikkulintujen pelastus projekti. Huomasin, että ne samaiset pikkulinnut, jotka ovat pitäneet piipitysmelua nukkuma barakkimme ylänurkassa, olivat nyt pudonneet parimetriä alaspäin ja jääneet jumiin rakennuksen seinien väliin. Ne pystyi laskemaan, niitä oli 3 pienet söpöä linnunpoikasta pulassa. Menin ilmoittamaan asiasta ja minut laitettiin rakentamaan niille uusi pesä pahvilaatikosta. Siihen tehtiin myös reikä ja laitettiin vaaleaa kuivaa heinää pesänpohjaksi.

Meillä oli taas puhuttelu ruuasta kaikkien kesken. Meille sanottiin, että ostokset tehdään tästä lähtien kahdesti viikossa, tiistaisin ja perjantaisin, ja jos meiltä siinä välissä joku loppuu, niin se on meidän oma vika. Meidät laitettiin kirjoittamaan lista ja laittamaan perään kappalemäärät tai kilomäärä. Esim. kolme kiloa tomaattia. Meille kuitenkin valitettiin heti alussa, että ette te voi pyytää sekä fetaa, että tavallista juustoa ja ties mitä kädenvääntöä siinäkin puhuttelussa taas koettiin.

Lähdimme yhdentoista aikaan tutkimusmatkalle. Hoidin asiat niin, että joku muu kokkaa, sillä emme olleet paikalla kokkausaikana, ja olisi ollut minun vuoro kokata. Meidät jätettiin tienvarteen, josta jatkoimme jalan. Olimme taas Halares joen kimpussa. Se, joka johtaa Nasin rannalle. Menimme tänään C3 osioon. En olisi ikinä arvannut sen olevan niin hankala ja puuduttava kuin se osoittautui. Alkumatka meni aivan tavalliseen tapaan. Ensin kiivettiin kalliota alas pikkupolkuja, vuohien tekemiä, pitkin. Välillä kuului vuohenkellojen kilinää ja sorkkien kapinaa kun vuohet juoksivat meitä karkuun.

Ainiin, meidän tiimistä potkittiin yksi henkilö pois, se kenen toimista olin eilen suutuspäissäni möläyttänyt pomoille. Toivottavasti se ei vaikuttanut asiaan. Tilalla tuli kuitenkin toinen koordinaateilla pelaava henkilö tilalle. Kaikki olivat hämillään muutoksesta. Meillä oli alkuhankaluuksia sovittaa työtapoja yhteen, kun taas kävi niin, että muut menivät puoli kilometriä minun edelläni, kun minä jäin kyykkimään ottamaan valokuvia. Olisitte nähneet kuinka hermostuin ja kävimme sanasotaa kuinka en voi tehdä työtäni jos ei tehdä yhteistyötä. Loppumatka sujuikin sitten mutkitta. Sain aina koordinaatit kun niitä tarvitsin.

Kun olimme kävelleet muutaman tunnin, vatsanpohjassa alkoi kurnimaan. Minulla oli kuiva appelsiini ollut repussa perjantaista lähtien, joten sain edes pienen pahanmakuisen suupalan hetkeksi. Vetenikin loppui kesken ja jouduin pyytämään muilta. Jalkojanikin alkoi särkeä. Minut oli syöty polvista alaspäin ja jalat olivat aivan turvonneet sieltä täältä täynnä epämääräisiä kuhmuja. Täällä kun on niitä ilkeitä ötököitä, jotka purasee palan ihoa ja aiheuttaa välittömän verenvuodon ja myöhemmin paisuttaa koko alueen. jalkapohjassani vaivasi viimeviikon naarmut, oli se syvä viilto sunnuntailta ja muutaman muu haava. Muut pysähtyivät ties kuinka monta kertaa uimaan jokeen muodostuneisiin syviin lammikoihin. Minä vilvottelin jalkojani vain yhdessä. Jalkani näyttivät kauheilta. Ne olivat valkoiset, ja myökkyisiä. Olin vielä saanut eilisestä flipflopeilla kävelystä rakonalut, jotka painoivat jalkapohjia ja mieltä. Neljän tunnin kävelyn jälkeen olimme jo aivan puhki. Aurinko paahtoi korkealta ja vesi oli loppu. Jouduimme hörppimään jokivettä, ja saimme myöhemmin kuulla että sitä ei kannattasi juoda, sillä joen yläpäässä on jätevedenpuhdistamo, joka laskee vetensä jokeen. Yök. Ei ole vielä ainakaan kukaan sairastuttu.

Meille tuli este joenvartta kävellessä. Joko meidän olisi täytynyt uida kolme metriä syvässä jokivedessä kameroittemme kanssa tai lähteä kapuamaan äkkijyrkkää rosoista pystysuoraa vuorenrinnettä. Valitsimme jälkimmäisen. Molemmat vaihtoehdot olivat aika hurjia meidän varusteillamme, mutta emme voineet ottaa riskiä, että kasteltaisiin kalliit vempaimet. Autoimme toinen toistamme kapuamaan ja löytämään jalansijaa. Kiipesimme todella korkealla, onneksi minulla ei ole mitään korkeanpaikan kammoa. Jouduimme laittamaan kätemme ties mihin kivenlohkareitten väliin, ei ikinä tiennyt olisiko siellä asustanut vaikka käärme tai skorppioni. Jotkut kivet, joista otti kiinni, putosivatkin maahan rotkonpohjalle. Kallio oli sellaista monikerroksista kiveä, sellaista murenevaa. Eli ei ikinä ollut varma voiko luottaa jykevännäköiseen kallioon vai ei. Pääsimme kuin pääsimmekin vaikean kohdan yli, mutta edessä oli vielä lisää vaikeita kalliokiipeilykohtia. Viidentunnin kävelymatkan päästä olin todella puolikuollut, jalat eivät meinanneet kantaa, mutta onneksi loppu häämötti. Olimme kävelleet koko jokiosuuden tällä kertaa, siis C3. Meidän alue loppui jykevälle sillalle, josta ei kyllä mennyt autotie vaan pikemminkin vuohitie. Se oli täynnä vuohenjätöksiä. Minulle kävi vähän hassusti yhdessä lammikossa. Katselin innoissani kuinka vedessä lilluu jännännäköisiä minulle aivan uusia simpukkalajeja. Nappasin yhden käteeni, mutta heti kun havahduin mitä oin juuri pitelemässä kädessäni heitin sen äkkiä pois ja juoksin hihittelemään vähän matkan päähän. Olin siis luullut vuohenkakkaa simpukaksi. Mitäs se lillui vedessä niin kuin joku jokisimpukka. No siellä vähänmatkanpäässä näin hienon puun kaatuneena joenpäälle, ehkä metrin päässä vedenpinnasta. Halusin kivetä siihen ja istuskella niin kuin jollain aidan päällä. Tasapainoni ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan monen tunnin nälkiintymisen jälkeen ja otteeni lipesi, sain naarmuja vasempaan takajalkaan ja ranteeseen karheasta puunkuoresta ja oikeajalkani molskahti veteen, niin että kenkäni kastui.

Lähdimme sillalta ylöspäin kapuamaan soitettuamme kyydin itsellemme. Sanoimme olevamme puolentunnin päästä vuoren päällä. Se oli kauhein puolituntiseni ikinä. Kuvitelkaa itse kävelevänne puolituntia pysähtymättä vuorenrinnettä ylös, niin ettette olisi syöneet ruokaa kymmeneen tuntiin ja olisitte juoneet jätevettä, ja jalat olivat kirjavat ja kutisevat ja kivuliaat ties mistä vioista. Lihakset jaksoivat hyvin, mutta kaikki muu oli vinossa. Tiesin, että jos nyt pysähtyisin, en ikinä jaksaisi nousta ylös ja jatkaa jyrkkää matkaa, eikä kukaan olisi jaksanut kantaa minua ylöskään. Kun vihdoin pääsimme meidän noutopaikalle, kyytimme ie ollut vielä saapunut. Nukahdin kivenmurikan päälle ja herättyäni pääsimmekin jo autonkyytiin. Olin sielläkin aivan puoliunessa. liian väsyneenä kun oli liian nälkä ja jano. Manasin, kuinka meillä pitäisi olla ensiapulaukussa vettä ja evästä, eikä mitään turhia kreikankielisiä lääkkeitä, joiden sisällöstä meitä ei olla opastettu.

Takaisin tukikohdalla oli menossa kreikankielen oppitunti. Sain naurut kun näytin joltain nuutuneelta lantulta tai vastaavalta. Naama punaisena ja huivi vinossa. Kukaan ei ollut jättänyt meille ruokaa, vaikka olimme kävelleet nälissämme kuusi tuntia. Onneksi joku oli ostanut paljon hedelmiä. Pesin yhden herkullisen omenan ja menin syömään sitä sohvalle. Jossain vaiheessa nukahdin keskensyömistä ja herättyäni joku oli syönyt omenani. En tiedä olinko se minä itse unissani syönyt vai olisiko joku voinut olla vielä minuakin nälkäisempi, että olisi ottanut sen kädestäni ja asetellut takaisin syötyään. En lähtenyt tekemään salapoliisi työtä vaan hain puolikkaan tomaatin korvikkeeksi ja eteeni tyrkättiin munakasta. Olin ihan tyytyväinen. Kokoajan joku kyllä oli tönimässä minua hereille.

Sain kerrankin oikean suihkun täällä. Vettä tulinormaalisti ja se oli sopivan lämpöistä. Viimeaikoina suihkut on jäänyt vähän vähälle, kun ei ole tullut vettä suihkuista. Yksikin päivä pesin itseni lavuaarissa hiuksineen päivineen. Tällä kertaa edes kukaan ei ollut suihkussa viereisessä kopissa. Edistystä. Suihkussa mietin, että täällä ollessani olen varmasti saanut tarpeeksi armeijaa vastaavaa kokemusta. Kokoajan ollaan ankarissa oloissa, nälkäisiä, fyysisesti kovilla ja henkisestikkin välillä ja paljon luonnossa liikkumista. Tietty ilman mitään aseita. Loppupäivästä haahuilin puoliunessa missä milloinkin nuokkumassa. Tänään oli suunnitelmissa hakea vihdoin ja viimein kengät itselleni. Kenkäkappa oli kuulemma yhdentoista aikaan illalla auki. Sitä odotellessa en voinut kuitenkaan mennä nukkumaan. Iltaruuan jälkeen minut kehotettiin kysymään isoimmalta pomolta, joka oli tullut kastelemaan pihalla kasvavia ruusupuskia kyytiä viereiseen kylään. Hän sanoi voivansa viedä minut autollaan 15 minuutin päästä, mutta samaan henkäykseen hän vielä lisäsi, että minun kannattaisi nättinä tyttönä kyllä mennä moottoripyörän kyytiin jonkun nuoremman työntekijän kanssa. Menin hämmilleni ja päätin olla lähtemättä kenenkään kyydissä kenkäkauppaan. Mielummin kävelisin huonoilla kuhmuraisilla jaloillani.

Illalla huomasin kauhukseni, että minulle oli valehdeltu. Ne pikkulinnut aamusta. Keskisuuri pomo oli sanonut minulle, että hän oli ottanut linnunpoikaset ulos rakennuksen välistä sillä aikaa kun olin tutkimusmatkalla, laittanut ne askartelemaani pahvilaatikkoon, ja ne olivat lentäneet siitä vähän ajan päästä pois. Barakin nurkalla kuitenkin tajusin katsoa, että kuinka hän oli vääntänyt rakennuksen nurkkaa saadakseen pikkulinnut pois katsoakseni materiaalisia vahinkoja ja kauhukseni näin kolmannen pikkulinnun poikasen kuolleen rakennusten väliin. Kuinka kehtasi valehdella minulle pelastaneensa ne pikku raukat. Syötti varmaan aina nälkäiselle kissalle ne kaksi muuta.