Torstai 22.5.2008

Aamu alkoi aivan mahtavasti. Sain ensimmäistä kertaa kodikkaalta maistuvan aamupalan, herkkuleipiä. Oli tomaattia ja kurkkua ja juustoa. Nam. Niitä ei kyllä ikinä täällä nää. Toimistolla aloitin käsittelemään eilisiä kuvia. Niitä oli tuhottomasti. Kerkesin ehkä puoleenväliin koordinaattien kanssa kun meille tultiin kertomaan, että saadaan autokyyti joelle. Suljin koneen ja menin pakkaamaan evästä mukaan. Lähdimme kohti aivan uutta jokea. En oikein tiedä miksi, mutta ei se haittaa vaikka mennäänkin vähän pomppien joelta toiselle, eikä järjestyksessä yksi joki loppuun. Itse asiassa tämä joki oli meitä kaikista lähinnä, mutta menimmekin joen loppupäähän nyt kun kerta saatiin kyyti. Meidät jätettiin sillalla kyydistä ja tutkimme lähiympäristöä etsien paikkaa, josta olisi helpointa mennä alas. Löysimme kaikki kolme omat reittimme. Maasto oli vaativaa, pusikkoista ja pettävää jalkojen alla. Oli vähän niin kuin suolle olisi pudonnut havunneulasia. Sellainen tosi epävakaa alusta ikinä ei tiennyt kuinka syvälle jalka uppoaa kun niillä johonkin astui. Vau mulla on käsivarret ruskettunu. Kävelimme jonkin aikaa jokivarrella ja tutkimme kukin omiamme.

Minä huomasin yhdessä lammikkomaisessa puronkohdassa kasan lemnoja. Tunnistin ne jo kaukaa toiselta puolelta jokea, ja rynnistin pusikkojen läpi jalat naarmuilla kuvaamaan niitä lähemmin. Joen reuna olikin todella pettävä siinä kohtaa kun kyykistyin tarkentamaan kohdettani ja melkein molskahdin kumoon lätäkköön. Muut olivat ottaneet kengät pois jalasta ja kahlailivat joessa. Minä löysin omat polkuni takaisin muiden luo kun olin ensin jäänyt kyykkimään ottamaan kuvia hämähäkinverkoista ja niiden asukeista. Koko paikka oli täynnä seittejä. Varmaan aika ihanteellinen paikka rakentaa niitä. Mustat sortsit olivat aivan vaaleina seittiaineksesta ja silmissä kutitti vähän väliä. Aina kun kyykistyin ottamaan kuvia hämähäkinseiteistä, polviani pitkin tepasteli iso kasa muurahaisia, jotka välillä puraisivat tai erittivät jotain kutittavaa ainetta iholleni. Koko matkan puron vierellä oli yhtä temppuilua. Ei ollut paikanpaikkaa missä ei olisi täytynyt mennä kyykyssä tai ylittää kaatuneita puita samalla kun menee kyykyssä.

Kun tavoitin muut joesta, he huutelivat minua tulemaan kamerani kanssa veteen kuvaamaan kaloja. En rohjennut, kun edessä oli metrin pudotus jokeen, ja minun tuurillani olisin molskahtanut sinne kuitenkin aivan väärinpäin. Jäin zuumailemaan rannalle. Näimme kohta suuren joukon vesikilpikonnia. Ne loikoilivat kivellä joenvarrella. Juuri kun olin zuumannut todella kauas niitä kuvatakseni toiset kiljuvat ”vesikäärme” Se lipui heidän läheltään aivan poikkisuorasti joen poikki vain pää veden pinnalla. Muuten sen kiemurteleva vartalo seurasi aika suorana vedenpinnan alta. Se oli todella iso, joku 1,5 metriä. Jos minä olisin ollut siinä vaiheessa vedessä, olisin ottanut kintut alleni ja juossut niin kauas kuin pippuri kasvaa. Vedessä kahlailevat työparini eivät jatkaneet enää pidemmälle vaan sanoivat jo meren näkyvän nurkan takaa. Päätimme jatkaa toiselle osiolle jokea kiivettyämme ensin vaarallisen jalat alta vievää mäkeä ylös. Se oli pikkukivistä tehty mäki tien reunassa, ja todella jyrkkä. Koitin ottaa tukea kivikasassa kasvavista ruohonkorsista, mutta ne aina katkesivat ja olin lentää selälleni.

Pääsimme takaisin sillalle ja jatkoimme sen toiselle puolelle. Heti alkumatkasta törmäsimme todella suloisiin vuohiin. Niitä oli kokonainen perhe siinä ja ties kuinka monta kiliä. Jäimme paijaamaan niitä ja pidimme vähän taukoa työn puolesta. Kun jatkoimme matkaa, näimme hienon lammen ja jäin ottamaan kuvia sen rannalla kasvavista kukkasista. Huomasin ilokseni kuinka kilit olivat seuranneet minua. Senkin söpöliinit. Vähän matkan päässä oli vesiputous. Ne eivät enää tee saman lailla vaikutusta että niitä pitäisi kahta minuuttia kauemmin ihastella, joten jatkoimme matkaa eteenpäin. Päädyimme toiselle lammelle taas kyykisteltyämme jonkun aikaa. Se oli meidän päätepiste tältä päivältä. Minä koitin epätoivoisesti toivoa, että edes joku todella kauniista ja värikkäistä sudenkorennoista pysähtyisi ja saisin otettua kuvan. Loppujenlopuksi jäimme lammelle hetkeksi ja sain kuin sainkin monta kuvaa. Ilmassa pyöri yksi todella kauniin punainen sudenkorento. Sain siitä vain siivet kiinni olevia kuvia kun se levähti kiven nokalle. Ne olivat todella säikkyjä. Muut söivät eväitä ja huomasivat lammenpohjassa liikettä. Siellä asusti ankeriasperhe. Isoankerias, keskikokoinen ankerias ja vauva ankerias. Palasimme takaisin sillalle, sillä saimme kyydin takaisin tukikohtaan.

Oli juuri lounasaika kun tulimme takaisin. Ihanaa, ruokaa... Tänään saimme perunasalaattia. Siinä oli myös kananmunia. Lisukkeeksi oli vihreää salaattia. Emme olleet vieläkään saaneet lisä teetä, ärsyttävää. Takaisin tietokonehuoneessa jatkoin eilisten kuvien nimeämistä koordinaateilla. Annoin tietokoneeni kreikkalaisen tytön käyttöön, kun hänen koneellaan ei toiminut internetti. Minun koneellani toimi moneen päivään ensimäistä kertaa, mutta aika sattumanvaraisesti. Tulin toiseen huoneeseen kirjoittamaan hänen koneellaan tätä, mutta kirjaimet ja pisteet ja muut olivat aivan sikin sokin. Hassu tietokone. Tämä nimittäin näyttä, että tässä olisi ää ja öö, mutta kun niitä painaa, niin tulee vain heittomerkkejä. Kai sen jostain asetuksesta vois muuttaa hetkeksi, mutta kun koko kone on kreikaksi ja kreikkalaisella käyttöjärjestelmällä, niin en ihan rupea kokeilemaan onneani.

Olin tänään mennyt vaatimaan ergonomisempia työasentoja pomoilta. He tulivat ihmettelemään, että mikä ihme vanhoissa istumistavoissa voisi muka olla pielessä. Koitin selittää ja havainnollistaa, etten halunnut käyttää tietokonetta sellaisessa asennossa, että kyynerpäät ja sormet ovat samassa tasossa hartioitten kanssa. Tähän asti sen on jotenkin kestänyt, mutta eilen illalla pistävä niska-hartiakipu vei voiton ja päätin valittaa asiasta. Mitään ei ole vielä tapahtunut asian edistämiseksi. Minun ihottuma muuten siirtää aina paikkaansa. Se viihtyy ihmiskehon taitepaikoissa. Ensin se oli vyötäröllä, sitten niskassa, sitten polvitaipeessa, ja nyt kyynärtaipeessa. Siis kaikissa vanhoissakin paikoissa on vielä näppylöitä, mutta se suurin rypäspesäke, mikä kutittaa kaikista eniten vaihtaa joka päivä uuteen paikkaan lisäten näppylöiden määrää aina 20 – 50 päivässä.

Minulle tuotiin iso paketti Suomesta mummolta ja papalta juuri ennen kreikan oppitunteja. Kiitos vielä kerran kaikesta vaivannäöstä lähettää minulle tänne asti postia! Kreikantunnilla opettelimme verbejä ja miten ne yhdistetään kysymyssanoihin. Osaan siis nyt tilata vaniljajäätelöä ja kysyä paljonko se maksaa.

Eilen saatiin muuten oliivipuun kukkien sadetta kun istuttiin illalla kuun valossa syömässä omenapiirakkaa. Ne olivat hentoja vaaleita kukkia, joita tuppasi tulemaan suuhunkin. Oletteko muuten koskaan kuulleet mansikkapuusta. Törmäsin sellaiseen eilen. Vähänkö kiva :)