Tiistai 6.5.2008

Aamulla oli taas kylmä. Herätessäni olin jälleen kerran täynnä kutisevia näppyjä. Onko Matti varma ettei sen makuupussissa vois olla jotain kirppuja tai vastaavia, sillä näitä paukamia on nilkoissa ja takareisissäkin, eikä ötökät pääse sinne kun nukkuu makuupussissa. ?? Lähdimme 10 aikaan kävelemään jokivartta pitkin. Otimme romanialaisen pojan mukaan. Pakkasimme evääksi appelsiineja ja muutaman palan leipää. Otin myös eilen ostamani omenan mukaan ja 0,5l vettä. Laitoin bikinit päälle ja otin uimakengät reppuun. Kävelimme samaa reittiä kuin rannalle meno päivänäkin. Matka ei tuntunut yhtä pitkältä kuin viimeksi, koska nyt se oli jo tuttu. Kun pääsimme tarpeeksi alas jokilaaksoon päätimme ottaa kävelykengät pois ja laittaa uimakengät, sillä jatkaisimme kävelyä joessa ja hyppien kiveltä toiselle. Sanoimme Georgelle, että hän voisi jatkaa polkua pitkin ylempänä. Ensimmäinen askel jääkylmään jokeen oli kauheaa, ja jo pelko siitä, että joku käärme nappaisi palan nilkasta. Pohjassa oli paljon liukasta levää ja piti kokoajan olla valppaan ettei kaatuisi. Suosin mielummin kivellä hyppimistä kuin pohjassa kävelyä, sillä joki saattoi muuttua äkkisyväksi. Näimme paljon kilpikonnia ja sammakoita, mutta emme yhtäkään kalaa tai saukkoa. Joki haarautui kahtia ja päätimme mennä eri suuntiin. Valitsin itse kallioisemman puolen. Se oli todella vaarallista, ja jyrkkää puuhaa. Sydän löi kyllä välillä extra kierroksia kun piti vain jatkaa matkaa ja pomppia tuntemattomaan milloin mistäkin kallionkielekkeeltä. Onneksi välillä sai otettua tukea puunoksasta. Judith olikin myös tullut minun perässäni, ja hän löysi ensimmäisen jätöksen. Menin valokuvaaman sen viivoittimen kanssa. Hän pakkasi sen näytepurkkiin. Meidän koko matka oli yhtä seikkailua. Vähän väliä olimme pulassa, kun eteen tulikin vesiputous ja jyrkkiä kallionkielekkeitä. Ei oikein voinut hypätä 10 metriä alaspäinkään tuntemattoman syvään veteen reppuselässä. Jouduimme siis kiipeilemään kallioseinämillä. Kuvitelkaa tekevänne sitä reppuselässä ilman turvaköysiä ja alapuolella 10-50 metrin pudotus syvään ja kalliopohjaiseen jokeen. Maisemat olivat toisin huikeat. Valokuvissa ei harmittavasti näy mitään syvyysvaikutelmia, niin ei saa oikeen kokonaiskuvaa jos laitan jotain. Kun olimme kävelleet ehkä 2-3 tuntia joenvierustaa seikkaillen muistimme Georgen. Olimme juuri päässet paikkaan, josta näki jo merelle, ja tiesimme, että hänen kuului olla lähistöllä. Seisoimme juuri kallionkielekkeellä ja meidän oli pakko päästä alas joenvierustaan, sillä näimme muutaman neliön hiekkarannan, jossa voisi olla mahdollisesti lisää jätöksiä. Minun onnellani laskeutuminen kallionseinämää ei mennytkään niin hyvin ja horjahdin jjostain syystä ja tömäytin vasemman polveni kallionseinään. Sattui kovasti, mutta selvisin hengissä. Kun pääsi turvallisempaan paikkaan tajusin vasta kuinka paljon polvi vuotikaan verta. Silloin aloimme juuri kuulla epämääräistä huutoa kaukaisuudesta, arvelimme sen olevan George ja huusimme häntä nimellä. Huutoa jatkui vähän väliä ja päätimme jättää jokivarren ja etsiä Georgen. Pulmana oli vain, että olimme n. kilometrin liian alhaalla. Meidän täytyisi kiivetä uudelleen jyrkkää ja kallioista mäkeä ylös. Vaihdoimme paremmat kengät jalkaan, ja tajusin vasta silloin, että en voinut laittaa valkoisia pellavahousujani jalkaani sillä ne tulisivat aivan verisiksi. Meillä ei siis ollut mitään ensiapupakkausta mukana. Kiipesimme siis varmaan puolituntia mäkeä ylös kunnes eteemme tuli piikikäs aita. Se oli todella korkea ja kun siihen koski, niin varmasti satutti itsensä. meidän oli kuitenkin päästävä siitä yli. Minä menin ensin. Taitoimme metalliverkkoaitaa hieman,mutta onnistuin silti raapaisemaan sisäreiteni teräviin piikkeihin,joita törrötti joka puolelta aitaa. Ei voinut mitään vaikka sattui hirveästi ja oli ihan naarmuilla, eteenpäin oli vain päästävä. Ylitimme vielä toisen aidan, mutta aika helposti. Sitten pääsimmekin jo helpompikulkuiselle reitille ja huutelimme lisää Georgea. Hänen äänensä kuulosti jo olevan lähempänä, toisessa suunnassa tosin mistä se oli alun perin tullut. Hän käveli lopulta meitä vastana ja kaikki oli tyytyväisiä. Olimme aika puhki kaikki. Jatkoimme silti matkaa Armenistikseen, kylään, jossa on pitkä hiekkaranta. Kuljimme kukkulamaista, piikkikasvuista polkua pitkin. Polveani raapi kokoajan joku piikikäs puska, oli aika ilkeän tuntuista. Mahdoin olla huvittava näky bikinin alaosa päällä, ja muuten täyspakkauksessa. Meinasimme mennä uimaan, mutta meri ei näyttänyt tänään houkuttelevalta, ranta oli täynnä jotain epämääräisiä vesikasvin jämiä. Sen sijaan tuoreet appelsiinit repussa olivat sitäkin houkuttavampia. Istahdimme tien varteen syömään eväitä. Monet ohiajavat käänsivät päitään tai tööttäilivät autojaan meidät ohittaessaan. Judith soitti toimistolle ja pyysi kyytiä, sillä takaisin tukikohtaan olisi kävellyt vielä varmaan 3 tuntia. Theodoris vastasi puhelimeen, ja oli kuulemma vastannut epämääräisesti, mutta siitä sai sellaisen käsityksen, että hän tulisi meitä hakemaan. Kerkesimme kävelemään puolituntia tai tunnin pelkkää kiemurtelevaa ylämäkeä, autoteitä sentään. Se oli todella uuvuttavaa, mutka mutkan perästä. Jossain vaiheessa matkaa emme vain enää jaksaneet. Istahdimme alas tienvarteen ja Judith soitti uudelleen. Ei sieltä kukaan ollut meitä lähtenyt hakemaan, mutta nyt lähtisi, sovimme, että Mihail hakisi meidät läheisestä kylästä. Sinne käveli enää varmaan 20 minuuttia ylämäkeä. Pääsimme istahtamaan ja odottamaan Mihailia Agios Dimitriksessä. Kun hän vihdoin tuli hän ihmetteli kovasti housuttomuuttani, ja miksemme olleet ottaneet ensiapulaukkua mukaan. Kyyti tukikohtaan oli enemmän kuin tervetullut. autolla sinne kesti ehkä 15 minuuttia. Emme ikinä olisi jaksaneet kävellä enää sitä matkaa. Aiomme huomenna mennä todella aikaisesti saukkobongaukseen. Sovimme lähtevämme neljältä aamulla. Tukikohtaan päästyämme menin heti pesemään haavani ja muutenkin suihkuun. Koko päivä oli kyllä ollut yksi suuri seikkailu. Nälkäkin oli taas yllättänyt. Minulla on aina täällä nälkä. Kaikki tietävät sen jo. Romanialaiset olivat kokanneet kanaa ja ranskalaisia. Koitin lämmittää sitä mikron näköisessä laitteessa, mutta ei se oikein lämmennyt. Koitin myös keittää teetä, mutta en saanut kaasuhellaa millään syttymään. Täällä olen keittiössä kovin kömpelö. Judith tuli auttamaan tulen kanssa, onneksi, sillä teehimo oli jo kova. Olimme kävelleet 5-6 tuntia, ihme ettei enempää. Keittiössä sovimme, että lähdemmekin vasta viideltä huomenaamulla, Slovenialainen Jernej ilmoittautui vapaaehtoisesti tulemaan mukaamme. Hetken levättyäni palasin toimistolle kirjoittamaan.