Pasja Ravan - lättänä kukkula

Ljubljana sai viimein lumipeitteen.
Jernej halusi viedä minut johonkin paikkaan, jossa ei ollut vielä itse aiemmin käynyt. Starttasimme auton ja ainut kriteeri oli, että jossain suhteellisen lähellä. Hän antoi auto kartan ja sanoi, valitse jokin kukkula ja kerro miten sinne ajetaan.

Valitsin ensin jonkun kukkulan, jossa Jernej olikin jo käynyt, joten päädyimme valitsemaan viereisen, Pasja Ravanin. Ajoimme pieniä kyläteitä ja vanhojen maaseutukylien halki, josta päin Jernejn isoiso vanhemmat tulevat toiselta puolelta sukua. Lähempänä määränpäätä ajoimme ylämäkeä ainakin puolituntia. Aina kun saavuimme kyläkeskittymään, kylän nimi oli aina sama: Črni vrh, eli musta huippu. Hämmentävää.

Oli liukasta, kaikissa mutkissa renkaat suti. Jätimme auton lumisen pikkutien päähän ja koirat ulos takakontista. Sitten suuntasimme ylös kukkulalle. Olimme jo starttausvaiheessa aika ylhäällä, joten matka huipulle ei kestänyt kuin alle puoli tuntia. Ei ollut tarkoitus lähteä rehkimään, vaan pitkän sairaanaolo ajan jälkeen täytyy harkita kaikki tälläiset tapahtumat tilannekohtaisesti.

Oli mukava kun oli lunta. Koirat olivat yhtä innoissaan kun minäkin. Temmellettiin lumihangessa ja laskettiin mäkeä kun löydettiin sopiva. Huipulle päästyämme ihmettelimme miksi se oli lättänä. Yleensä kukkuloiden huipulla on paljon puita, ja edes jotenkin selkeä nyppylä, että mikä on korkein kohta. Tällä kaikki oli avaraa ja lättänää. Näytti vähän epätodelliselta. Tuuli.
Kuva: Jernej Burkeljca
Myöhemmin selvisi, että paikka oli ollut vanha armeijan tukikohta. Siellä oli vielä monia maahan puoliksi piiloitettuja rakennelmia, joihin pääsi sisälle kurkkaamaan jos uskalsi ja näki jotain. Koirien haukkuessa sisällä kaikui.
Sää oli aurinkoinen ja valonsäteitä pilkahteli metsäpuiden lomista.
Näimme paljon ympärillemme. Korkeimmat vuoret olivat sen verran lumen peitossa ja valkoisia, ettei niitä nähnyt kunnolla, sillä taivas sinerti. Mutta näimme esimerkiksi massiivisen Blegošin lähietäisyydellä.

SYKSY

En ole kirjoittanut tänne vähään aikaan mitään. Olen ollut sairaana ja bloggaaminen on jäänyt vähiin. Minulla on kuitenkin monta tarinaa vielä kerrottavana edelliseltä kesältä. Syksy kuitenkin kerkesi jo hiipiä tänne Etelä-Eurooppaankin, joten päätin aloittaa postaamisen näin syksyn valokuvin.

Kaikki on jo vähän harmaata. Puista on pudonnut lehdet, vain havupuut antavat väriä muutoin synkkään maisemaan. Toisaalta, ilma on raikasta, jopa humaluttavaa. Varsinkin kun ei ole päässyt vähään aikaan verryttelemään lihaksiaan raikkaassa ulkoilmassa niin vuoristoilma tekee ihmeitä.

Joissa ei tällä hetkellä ole paljoa vettä, mutta se on yhä yhtä raikasta ja exoottisen väristä kuin aina ennekin - sinistä kaakaota.

Vuoren huipuilla on jo lunta. Jernej odottaa innolla laskettelukauden alkamista. Itse mielelläni bongailisin vielä viimeisiä ötököitä ennen lumien tuloa.

Omakotitalon makroelämää

Olimme katolla viime viikonloppuna kunnostustöissä. En ollut aiemmin siellä käynyt, ja ihailin maisemia. Aikoinaan, ennenkuin viereinen korkea rakennus tehtiin, sieltä näkyi pohjoisen vuoret. Niimpä kiinnitin huomioni kohta enemmänkin kattoon ja sen pinnalla tapahtuvaan makroelämään. Huomasin että katolla oli ollut vilkas ötökkäelämä ja löysinkin muutamia hyvin säilyneitä kuivaneita auringonpaahtamia hyönteisiä. Tässä otos yhdestä suosikistani:


Kannoin sen katolta taskussa ja otin kuvat maantiedon kirjan päällä. Katolta piti tulla alas pitkiä rakennustikkaita pitkin, sillä Sloveniassa ei kuulu rakennusperinteeseen sisällyttää tikkaita automaattisesti talon seinään katolle meneviksi. (Yksi asia, joka Jernejtä aina ihmetyttää Suomessa, miksi meillä on valmiiksi tikapuut katolle, kun ne voi itsekin sinne kantaa autotallista.) Ötökkä menetti toisen tuntosarvensa taskunpohjalla, joten askartelin sille uuden tietokoneella sen verran mitä osasin.

Elämä kahden kuralätäkön välissä

"Sataa sataa ropisee pilipili pom pilipili pom.."

Ja seuraavana aamuna koko maa tulvii. Pääsimme katsomaan vain muutamaa paikkaa tässä aivan naapurustossa, sillä pahimmat paikat on tietenkin suljettu liikenteeltä tulvan vuoksi.

Tässä muutama otos tulvan ensivaikutelmista:

Joet levenivät monta metriä tukahduttaen puita:
.. ja ylttyen paikka paikoin pihoihin ja kävelyteilleAutot uivat puoliksi kuravedessä:
Kellareissa tulvii:
Pellot ovatkin järviä:
Siirtolapuutarhoilla ei tarvitse käydä kastelemassa kukkia vähään aikaan:
Tiet ovat tukossa, tien halki virtaa uusi kurapuro:
Autotallit on onneksi joissain paikoissa rakennettu korkeammiksi:
Seuraavana päivänä ihmiset oppivat elämään asian kanssa ja ihmetys ja kaaos muuttui järjestyneeksi toiminnaksi:

Hiakkasäkkejä jaettiin:
Kyläläiset ottivat uusia kulkuneuvoja käyttöönsä:
Vesi jatkoi siltikin virtaamista epätoivottuihin paikkoihin:

Canyoning Bohinj

Pääsimme jokin aika sitten erikoiselle retkelle. Meidät kutsuttiin vapaaehtoisiksi canyoningiin, sillä seuruetta vetävä henkilö oli vasta tuleva canyoning-ohjaaja, ja tarvitsi nyt mahdollisimman paljon käytännön harjoitusta. Suostuimme ilomielin mukaan lauantaiselle seikkailulle Bohinjin maastoon.

Meitä oli kolme. Jernej, minä ja meidän ohjaajamme, Jernejn tuttuja. Suuntasimme metsikköön Bohinjin laitamille, Jerečica joen maastoon. Menimme paikan päälle kahdella autolla, niin että toinen jätettiin joen alajuoksulle ja toinen ylös. Jätimme vaihtovaatteet tietenkin joen alapuoleiselle osuudelle. Saimme canyoning-varusteet ohjaajamme työpaikan kautta. Tällä kertaa meillä oli mukana myös varsinaisessa canyoningissä tarvittavia välineitä, kuten köysi ja Petzlin canyoning-kiipeilyvaljaat, jossa oli muovinen suojus pepun alla. Kun edellisen kerran kävimme laskemassa vesiputouksia, emme tarvineet valjaita, sillä kyseinen joki ei vaatinut vastaavia välineitä.

Pääsimme aloituspaikalle kävelemällä yksityisen maatilan halki ihanan kukkaniityn lomassa. Ruoho oli pitkää ja niittykukkia monenlaisia. Siinä vaiheessa ajattelin, että tämä on päivän kohokohta. Oli vielä muutama vanha puinen rakennus, jossa kuivatettiin heinää, jotka loivat ihanan idyllistä maalaismaisemaa.

Aloitimme canyoning seikkailumme tallustelemalla ensin joenpohjassa vähän aikaa. Jalat tottuivat kylmään veteen aika nopeasti, kädet olivat ainut kehon osa joiden kanssa tuli ongelmia kylmyyden kanssa. Varusteisiin siis kuului tietenkin märkäpuku, jota en ikinä näytä saavan omankokoista. Milloinkohan olisi muotia tehdä vaatteita pitkäsäärisille ja leveähartiaisille tytöille?

Kohta pääsimme jo ensimmäisiin liukumisiin ja köydellälaskeutumisiin. Kuvittelin aluksi että käyttäisimme köyttä kuten edellisellä canyoning kerralla, eli että meidät pudotettaisiin alas selkä kalliota vasten, mutta tämä tapahtuikin kiipeilijöille tuttuun tapaan ihan kävelemällä alas jalat seinää vasten. Ohjaaja oli mielissään, että olimme kiipeilijöitä, ja että köyden kanssa touhuaminen oli tuttua puuhaa. Tein toisaalta ensimmäisen laskeutumisen jälkeen perusvirheen, joka oli enemmänkin automatisoitunut toiminta kiipeilyyn liittyen kuin huolimattomuusvirhe. Eli jätin karbiinihaan itseeni kiinni, enkä köyteen, joka minun piti lähettää takaisin ylös vesiputouksen huipulle, jotta seuraava pääsi alas. Onneksi ylhäällä olijoilla oli toinen haka varalla.
Pääsimme liukumaan monista, välillä ahtaista, veden sileäksi uurtamista ja kurvikkaista liukumäistä. Aika suuri osa tapahtumista otti osaa varsinaisessa kanionissa, eli joenpohjassa, jota ympäröi molemmin puoleisesti jyrkät kallioseinämät, joskus jopa kattomaisesti ahtaasti muovautunut luonnollinen paikka.
Canyoning on täälläpäin monesti turistien suosima, ja meidän kanjonikin oli siitä helpoimmasta päästä, kuulemma juuri turisteille suunnattu. Vaihtoehtoisesti on olemassa paljon syvempiä kanjoneita, joissa on erittäin korkeita pudotuksia, ja joissa vesi saattaa nousta äkkinäisesti ja varoittamatta huomattavan korkealle. Näihin ei pääsääntöisesti turisteja viedä. Oppaamme tosin kertoi, että edellisellä viikolla hän vei kaksi huippu-urheilijaa, joista toinen oli uimari, tälläiseen hurjapäisempään kanioniin. Minulle riittää helposti tämä turistiversio, sillä jo tässä kanionissa oli muutama hyppy, jotka saivat minut kananlihalle. Kaikki liukumiset ja köysipudotukset olivat helppoja eivätkä nostattaneet verenpainetta, mutta nämä kaksi vapaahyppyä olivat ne pelottavat osuudet.

Kyse ei ollut kuin korkeintaan neljän metrin hypyistä, mikä ei sinänsä ole korkea, mutta kummassakin näissä tapauksissa täytyi ensin hypätä eteenpäin alaspäin loivan kiviluiskan yli, joka oli vähintään metrin pituinen. Eli ennenkuin pääsisit veden ylle olevalle osuudelle, sinun täytyi hypätä tämän luiskan yli. Sille luiskalle ei saanut mennä kävelemään ja hyppäämään sen reunalta, sillä se oli erittäin liukas, ja tietenkin siinä kävi mielessä monta kertaa, että entä jos en osaakkaan hypätä sen kiviluiskan yli, vaan liukastun sitä ennen ja lyön vaikka pääni. Meillä oli siis myös kypärät. Opas rauhoitteli ja kertoi että hänestäkin aina tuntuu siltä, ja että siksi hän aina laskeutuukin liian kauas parhaasta mahdollisesta (lue syvimmästä) laskeutumispaikasta, kerta hän koittaa hypätä mahdollisimman kauas tuosta kiviluiskasta.

Jouduin siis näiden kahden putouksen kohdalla viettämään muutaman pidemmän minuutin tsempatakseni itseni hyppäämään. Ainiin ja vielä yhtenä haasteena oli, että kerta vesi ei aina ollut tarpeeksi syvää , että voisi kokopainolla ja pituudella sinne turvallisesti hypätä, niin täytyi koukistaa polvia hypyn yhteydessä ja pehmentää sitä laskeutumista. Tässä minulla olisi vielä parantamisen varaa.
Pidimme puolivälissä seikkailua tauon ja kävin noukkimassa metsiköstä ketunleipiä evääksi. Täällä niitä kun kasvaa reilusti. Retkemmekin kesti suurin piirtein kolmisen tuntia, joten nälkä kerkesi tulemaan, vaikkei sitä itse aktiviteetin aikana muistakaan. Mutta heti kun pysähtyy, niin ajatus harhautuu herkeämättä ruoka-aiheisiin mietteisiin, eli yleensä nälkään. Onneksi pienenä opittu tapa löytää metsästä ruokaa on painutut mieleeni käytännöntasolle asti ja muistan sitä aina hyödyntää luonnossa liikkuessa. Tarjosin pojillekin ketunleipiä.
Päätimme jokiseikkailun kolmen tunnin vedessä rämpimisen jälkeen. Vaihdoimme kuivat vaatteet ylle ja ajoimme takaisin joen yläjuoksulle. Sen jälkeen maistui kotimatkalla vararavinnoksi jemmaamani pähkinät.

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa III

Osa 3 Ranska-Italia-Slovenia
*Lue myös osat 1 ja 2

Ranskassa pysähdyimme Biarritzissä, joka on tunnettu surffipaikka, ja halvempi versio englantilaisille rivierasta. Söimme koko matkan parhaan ja erittäin edullisen lounaan yhdessä todella suloisesti sisustetussa ravintolassa. Ruuan jälkeen suuntasimme uimaan. Oli taas se turistirysähiekkaranta heti kaupungin vilskeen tuntumassa ja sitten puolen kilometrin päässä tyhjempi ranta. Päästiin uimaan todella lämpimään Atlanttiin. Minullekin uiminen maistui, sillä aaltoja ei ollut kuin mainittavaksi. Pysähdyimme vielä Angletissa katselemaan aaltoja ennenkuin lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kansallispuistoa Park National des Pyreneesiä. Sitä ennen tosin kävimme keskustelua, josko meidän pitäisikin jäädä tänne hetkeksi, sillä kylä oli täynnä baskiväkeä somistautuneena punaisiin huiveihin ja kaikki suuntasivat yhteen paikkaan. Autoja oli jätetty parkkiin ties mihin; keskelle tietä, keskikaistalle tai nurmikolle katulamppujen väliin, siltojen jalankulkuteille ja vaikka mihin seuraavalle moottoritielle asti. Meille ei oikein jäänyt selväksi mikä tilaisuus siellä oli alkamassa, mutta kuhina siellä kävi.
Saavuimme illan mittaan kansallispuiston reunamille. Ajoimme kauan aikaa ylämäkeen ennenkuin saavuimme kylään, jossa meidän oli tarkoitus löytää majapaikka. Satoi vettä ja näkyvyys ei ollut hyvä. Ennen telttapaikan löytymistä suuntasimme vielä ylemmäs kansallispuiston sisäänkäynnin tykö. Näimme tuskin eteemme ajaa saatikaan parkkipaikalla muita autoja, oli niin sumuista. Halusimme nähdä millaiseen paikkaan huomenna pääsisimme kävelylle. Paikalla oli sen päivän viimeisiä retkeilijöitä, ja näimmekin pariskunnan joka oli tulossa kiipeilemästä. Jernej kysyi kuinka kaukana kalliokiipeily oli parkkipaikalta ja pariskunta vastasi ettei kaukanakaan, alle puolen tunnin kävelymatkan päässä. Päätimme palata huomenna uudelleen, vaikka sää ei näyttänytkään lupaavalta.
Kuva Jernej Burkeljca

Camping alueella saimme hyvää palvelua ja kävimme laittamassa äkkiä teltan pystyyn ennen kuin alkoi satamaan kunnolla. Satoi koko yön. Jouduimme kokkaamaan illallista puun alla suojassa. Retkeilyalueella oli mukavaa, että kaikki muutkin olivat meidän kaltaisia retkeilyhenkistä porukkaa. Aiemmin tapaamamme kiipeilevä brittipariskuntakin oli samalla campingalueella. Heillä oli tiipiin muotoinen teltta. Aamulla pakkasimme meidän telttamme yhtinä aamuvirkuista ja suuntasimme ylös kansallispuistoon. Sää ei ollut paljoakaan eilistä parempi, mutta ainakaan ei satanut. Näimme vähän eteemme sumussa, muttemme kauas. Ylitimme joen muutaman kerran ja ihailimme vesiputouksia. Metsä oli mielenkiintoinen ja vanha. Jollain tapaa se muistutti minua Suomesta, mutta vain hämärästi. Saattoi myös osittain johtua siitä, että alueen kivityyppi oli graniittia eikä limestonea. Jernej oli innoissaan että pääsisi ensimmäistä kertaa elämässään kiipeämään graniitilla. Löysimme viimein pienen epäilyn ja harhailun jälkeen kallionlohkareemme suurten lehmien laidunpaikan vierestä. Jouduimme hätyyttämään vähän väliä joitakin lehmiä pois syömästä reppujamme.
Kuva Jernej Burkeljca

Oli todella kylmä ja minulla taisi olla kolme takkia päälläni sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Itse kiipesin vain muutaman kerran, sormeni olivat aivan jäässä, Jernejllä riitti intoa hytisevästä säästä huolimatta useampaankin kapuamiseen. Ohikulkijat jäivät aina katselamaan touhujamme vähäksi aikaa, ennekuin jatkoivat matkaansa. Lopuksi jäimme leikkimään ja harjoittelemaan kalliolta laskeutumista, sillä olimme viimein ostaneet toisenkin varmistuslaitteen. Vedimme itsemme ylös köysiä pitkin ja koitimme laskeutumista. Kesti hetken ennekuin löysimme oikean köysiviritelmän varmuussolmuineen. Alastulo oli yhtä hidasta kuin ylöspäinkin hinautuminen, kymmenen senttiä kerralla.

Kun olimme aikamme sumussa ja kylmässä touhunneet päätimme mennä viereiseen majapaikkaan lounaalle. Onneksi tajusimme taas tilata puoliksi yhden lounaan, sillä saimme hädin tuskin kahteen pekkaan kaikkea syötyä. Jälkiruuan lisäksi tilasimme kotitekoista hyvää jugurttia.

Sää ei harmiksemme selkeytynyt, joten emme jatkaneet pidemmälle kansallispuiston syövereihin, vaikka olisimmekin halunneet ja sitä varten tänne tulleet. Pidemmällä puistossa olisi ollut Pont d'Espagne ja kahdeksan tunnin vaellus henkeäsalpaavissa maisemissaan. Sää ei kuitenkaan ollut selkeytymässä useampaan päivään, joten ei ollut vaihtoehtona jäädä odottelemaan sään paranemista seuraavaan päivään. Sen sijaan suuntasimme kohti Pic du midiä ja Ranskan ympäriajon etappeja.
Sää vain huononi ja huononi ja kohta ajoimme jo sadekuurossa kahtakymppiä jossa näkyvyys oli hädintuskin seuraavan auton takavaloihin. Vettä tuli ämpärikaupalla ja vaakasuunnassa. Voi niitä pyöräilijä parkoja keitä nähtiin sen sadekuuron aikana. Saimme onneksi viiden minuutin ämpärisateen jälkeen pysähdyttyä ja odottamaan hetken sateen laantumista. Kun jatkoimme matkaa seuraavan kylän kaikki viemärin tulvivat yli ja pulppusivat vettä puolen metrin korkeuteen. monet olivat sellaisia kurapulppuja mitä Islannissakin näki. Saavutimme pitkän vuoristotien huipulla kohdan, joka oli Ranskan ympäriajon ensimmäinen vuoristo etappi Pyrenneillä. Vähän sen jälkeen oli Pic du midin observatori. Jonne ei ollut taaskaan pointtia mennä sillä säällä. Tosin itse observatorio oli luultavimmin pilvien yllä, mutta olisi kiva nähdä kaikki ne vuoret ja laaksot, mitä sieltä voi kirkkaalla säällä nähdä.
Alempana laaksossa ajoimme monen pienen kylän halki, joista jokaisella näytti olevan omia erikoispiirteitään. Yhdenkin kylän monia kuisteja koristi isot täytenuket. Ympäröivät vuorenrinteet, joista juuri olimme laskeutunet autolla olivat monet ilman kasvillisuutta. Monet rinteet toimivat laskettelurinteinä. Mietin, että toisaalta on hyvä, että ei ole tarvinut hakata puita että saataisiin rakennetuksi laskettelukeskus, vaan tyhjää tilaa on jo luonnostaan. Eroosio riski maanvyöryineen on pienempi. Mutta toisaalta, onko sekään hyvä että koko vuoren rinne on altistettu vähintään ofroad laskijoille?

Nukkumaanmeno aikana olimme taas etsimässä yöpaikkaa. Tarkoitus oli kerrankin että voitaisiin nukkua sisätiloissa kaupungissa, sillä telttamme oli vielä märkä. Näimme kuitenkin meidän autokartasta että lähettyvillä oli camping area ison tien oikealla puolen olevan joen toisella puolella. päätimme koukata sen kautta jos se näyttäisi lupaavalta sillä seuraavaan kaupunkiin Toulouseen oli vielä vähän matkaa. Ajoimme gallialaisen kylän ohitse, jonne minä vähän hinkusin sisään, mutta taas-olimme liian myöhässä, kylä oli juuri sulkemaisillaan. Nappasimme ovelta esitteen ja ihastelin vanhanajan käsityöammattilaisten aikaansaannoksia.

Retkeilyalue oli joen tekojärven varrella. Saatuamme telttamme pystyyn ja ladattuamme kännykän akkujamme päätimme koittaa mennä uimaan. Mutta hyi kun joki haisi pahalta ja se oli likainen, siellä asui sammakoita. Päätimme mennä suihkuun sen sijaan, mutta ihmetykseksemme koko leirintäalueella oli vain yksi suihku ja vessa.

Seuraavana päivänä päädyimme ajamaan monta tuntia pienten kylien ja mutkikkaiden pikkuteiden halki hienoihin paikkoihin. Monet kylät olivat erittäin vanhoja ja syrjäisissä paikoissa, vähän mystisiäkin. Tie puolestaan kulki välillä vanhaa rautatietä pitkin ja kapeista yksisuuntaisista tunneleista. Pysähdyimme puolen päivän aikaan kuivattelemaan telttaamme kun aurinko päätti vihdoin siristää pilven takaa. Teltta kuivui varmaan kymmenessä minuutissa siinä tuulessa ja paisteessa. Sillä aikaa valmistin meille lounasta kaasukeittimellä. Halusimme myös päästä joenvarteen uimaan, mutta mutapohja ei oikein innostanut. Saimme myöhemmin päivällä toisen uskomattoman mahdollisuuden uimiseen. Sitä enne näimme Euroopan korkeimman viaduktin, Millaun (Le viaduc de Millau). Se on melkein kaksi ja puoli kilometriä pitkä ja ajotaso on 270 metriä korkeammalla alla virtaavasta Tarn joesta. Silta on massiivinen!
Tämä seuraava paikka jossa pysähdyimme oli yksi matkamme kohokohdista, Pont du Gard. Toivoin, että olisimme tienneet siitä enemmän kun parkkeerasimme auton ja koitimme juosta ilmaisen parkkiajan toivossa akveduktille. Akvedukti ei ollut edes lähimailla parkkipaikasta, ja lopetimme juoksemisen viiden minuutin jälkeen. Päästyämme akveduktille, emme enää välittäneet viidentoista euron päiväparkkimaksusta vaan tuijotimme suut auki uskomattoman hyvin huollettua akveduktia, joka sentään rakennettiin jo kaksituhatta vuotta sitten. Paikalla kuhisi englantilaisia ja ranskalaisia, mutta se ei näyttänyt meitä häiritsevän -kerrankin. Kuin se olisi kuulunut aisaan, että sillalla olisi ruuhkaa. Kun olimme toipuneet arkkitehtuurin ihastelusta aloimme tuijottamaan alapuolella virtaavaa Gard jokea silmät kiiltäen siitä ilosta, joka vatsanpohjaa kutkutti. Kumpa pääsisimme uimaan! Alhaalla joenvarrella oli paljon ihmisiä uimassa ja aurinkoa ottamassa. Heti akveduktin alla oli muutaman metrin kallioreunamat josta uskaliaimmat hyppivät pääedellä kirkkaaseen veteen. Mekin löysimme tiemme alas joenvarrelle.
Harmikseni vain Jernej entisenä uimarina oli ehkä vahingossa pukenut sinä päivänä uimashortsit jalkaansa olohousuiksi ja hän pääsi uimaan tähän paratiisiin. Itse ihmettelin ensin vähän aikaa, pitäisikö kävellä kaksikymmentä minuuttia autolle ja takaisin, tai voisinko itse uida alusvaatteisilteni. Kumpikaan ei näyttänyt vihreää valoa minun uimiseeni. Eikä alasti uinti olisi ollut vaihtoehto niiden tuhansien ihmisten ja kameroiden edessä. Päätin sitten assistaa Jernejtä hänen mielipuuhassaan ja nauttia kun hän hyppi alas kallionkielekkeeltä muiden pikkupoikien kanssa. Ohi meloi muutama turisti kanootilla. Paikka näytti erittäin viihtyisältä kesäpäivän viettoon veden äärellä. Ja aurinko jatkoi yhteistyötään.

Meidän oli taas jatkettava matkaa, jotta pääsisimme vihdoin nauttimaan hyvästä säästä ulkoilmassa retkeillen ja kiipeillen. Suuntasimme takaisin jo meno matkalla yhdeksi Ranskan lempialueeksi tulleeseen alueeseen, Provenceen. Tarkemmin Provence-Alpes -Cote d'Azurin provensaaliin. Yövyimme lähellä Vaison la Romainen kylää, jonka kaikki campingpaikat näyttivät olevan täynnä. Jokaisin campingalueen portilla oli kyltti- täynnä. Kun olimme ajaneet aikamme ristiin ja rastiin, kävimme kysymässä yhdestä paikasta olisiko heillä meille tilaa, vaikka olivatkin täynnä. Pitäjä sanoi, että hän voi tehdä poikkeuksen ja majoitti meidät pusikkoon lähelle paikan ravintolaa. Telttapaikka ei ollut oikea telttapaikka, mutta siinä oli tarpeeksi tampattua maata meille laittaa telttamme. Saimme yöpyä alueella halvennettuun hintaan. Paikka oli vähän hipahtava. Kaikki näytti tuntevan toisensa ja ihmistyypit olivat - voisiko sanoa vapaamielisiä. Kysyimme pitäjältä, joka näytti että voisi myös harrastaa kiipeilyä, josko hän tietäisi kuinka pääsisimme horisontista kohoaville vuorenpiikeille. Karttamme ei tsuumannut niin lähelle että olisimme nähneet niitä pieniä viinitilapolkuja jotka veivät ylös vuorille. Hän kertoi minkä kylien halki meidän pitäisi ajaa, jotta pääsisimme Dentelles de Montmirailiin.

Söimme illallista paikan ravintolassa; paikallista herkkumakkaraa, jonka jälkeen menimme yöpuille. Olimme taas ensimmäisiä hereillä ja suuntasimme heti aamusta edellämainituille kalliopiikeille. Matka sinne oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Päädyimme tosiaan ajamaan loppumatkasta pienillä hiekkateillä, tai ei edes hiekkaa vaan pelkkää maata ja kuraa, viinitarhojen seassa. Kysyimme paikallisilta viininviljelijöiltä neuvoa miten pääsisimme piikkien juurille ja he neuvoivat meitä ajamaan vielä viisi minuuttia osoittamaansa suuntaan.
Paikalla oli jo muutama auto parkkeerattu. Kokosimme kiipeilyrepun ja köysikassin valmiiksi ja suuntasimme pientä metsäistä polkua pitkin ylös huippua kohden. Nousu oli jyrkkä mutta se ei kestänyt kauaa. Olimme jo tuotapikaa kallionjuurella, josta kiviset piikit alkoivat. Koitimme tähystellä pusikoiden takaa, missä kohtaa kallionseinämää pääsisimme kiipeämään, mutta missään ei näyttänyt olevan pultteja. Jatkoimme piikin toiselle puolen ylittäen sen yhdestä erittäin tuulisesta raosta. Nautin suuresti tästä vuoristo kävelystä, siitä heräsi taas seikkailumieli päälle. Ihastelimme näkymiä kun polku johdatti meidät taas huipulle, vieläkin ilman kiipeilyreittejä. Löysimme vihdoin muutaman pultin kallionseinämästä kun olimme tarpeeksi kauan tarponeet ylhäällä vuorenhuipulla ja sen välittömässä läheisyydessä matalassa pusikossa. Mutta tämä kiipeilyreitti ei ollutkaan tavallista kalliokiipeilyä varten, vaan multi pitch kiipeilyä ajatellen pultattu reitti.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme kokeilla reittiä, sillä se ei näyttänyt haasteelliselta, lähinnä sitä voitaisiin käyttää reittinä ylös, jota ei ilman varmistuslaitteita voisi kävellä, sillä kieleke, jolla reitti kulki oli parinkymmenen senttimetrin luokkaa leveydeltään. Kerta meillä oli mukanamme kaksi varmistuslaitetta pääsimme kiipeämään tämän reitin multi pitchinä. Jernej liidasi ensin ensimmäiselle levähdyspaikalle, jossa oli turvallista seistä, kerta kieleke oli siinä kohtaa leveämpi. Hän oli sen verran kaukana, ettei meillä ollut näköyhteyttä toisiimme, eikä tuulen voimakkuuden takia pystytty kuulemaan toisiamme. Niimpä kommunikoimme köyden avulla. Tietty nykäys tarkoitti tiettyä asiaa. Näin tiesimme milloin toinen oli valmis varmistamaan ja saanut lopun köydestä kerättyä omaan päähänsä. Sitten oli minun vuoro kiivetä hänen tykönsä ja jatkaa liidaajana eteenpäin.
Kuva Jernej Burkeljca

Mutta ei kauaakaan, kun pultteja ei enää ollutkaan missään nähtävillä. Reitti loppui kuin seinään. Minun täytyi kiivetä takaisin alas Jernejn tykö ja liidata tieni takaisin mistä tulimmekin. Vilkutimme alhaalla oleville katselijoille. Minun täytyi puristautua uudelleen kahden kivenlohkareen välistä reppuineen päivineen, jotta pääsisin jatkamaan matkaani alas. Molemmilla meillä teki tiukkaa päästä siitä lävitse. Mietin kuinka meitä isommat kiipeilijät siitä kohtaa etenivät. Kun pääsin takaisin alas, oli taas minun vuoroni varmistaa Jernejn alastulo.

Koitimme etsiä normaalia kalliokiipeilykohtaa, mutta emme oikein löytäneet sopivaa ja kun viimein löysimme se sijaitsi taas tälläisessä piikkien välissä ylityskohdassa jossa oli kamalin tuuli ikinä! Jouduin kiinnittämään itseni ja kaikki varusteeni kallioon kiinni köysin ja karabein sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Tuntui kun lähtisin lentoon millä hetkellä hyvänsä. Kaikki repun pienet hihnat ja narut piiskasivat minua siinä tuulessa. Oli hankala pitää silmiä auki ja mietin jo pitäisikö kaivaa uimalasit repusta, mutta Jernej oli jo aloittanut kiipeämisen eikä minulla tietenkään ollut kolmatta kättä jolla voisin kaivella repusta lasit. Hänellä puolestaan oli vakavampia ongelmia tuulen kanssa, hän sentään oli se, jonka siellä ylhäällä keikkui tuulen riepottelemana. Hän kertoi, että hänen lasinsa alkoivat tärisemään jo huolestuttavan tiheään tahtiin eikä käsiotteet meinanneet millään pysyä. Hän joutui palaamaan takaisin maan kamaralle ja jättämään yhden karabiinan ylös kallionseinään. Molempia harmitti, häntä tietenkin enemmän, sillä karabiina oli hänen isänsä aikoinaan käyttämä kun hän vielä harrasti kiipeilyä. Palasimme jo nälkäisinä takaisin autolle, ja valmistin meille syötävää ennen kuin lähdimme taas ajamaan.

Sinä päivänä ajoimme Ranskan Alppien juurille. Näky oli kaunis. Alppien länsialku oli hiukan erilainen kuin Sloveniassa oleva loppupää, siltikin niissä oli paljon samaa. Ajoimme taas metsässä emmekä moottoriteillä, niinkuin monena muuna päivänä aiemminkin. Ranskan luonto on kyllä arvaamattoman kaunis! Yhteen maahan mahtuu niin paljon erilaista luontotyyppiä että aina on silmät ja suut ammollaan kun siirtyy muutama sata kilometriä johonkin päin.
Puolivälissä matkaa kohti Alppeja pysähdyimme kuitenkin ostamassa paikallisia tuliaisia; oliiviöljyä ja viiniä, Les Penitents des Mees kivimuodostelmien lähettyviltä ja löysimme vahingossa Roussillonin punaisen kylän. Kävimme punaisen kukkulan päällä kävelyllä vanhassa pienessä kylässä, jonka kaikki talot olivat rakennettu siitä samasta punaisesta maasta, millä kyläkin seisoi. Kylä oli mielenkiintoinen myös siltä osin, että vaikka se kuhisi turisteja, paikan turistikojut eivät myyneet krääsää, vaan taidetta ja taiteilija tarvikkeita. Joka puolella näkyi värikkäistä jauheita maaleihin, pieniä taidepuoteja ja tietenkin kasapäin mitä kauneimpia postikortteja. Eräs minulle tärkeä henkilö sai yhden tälläisen postikortin. (toivottavasti?)
Metsät alkoivat synkentyä ja vuoret tulivat korkeammiksi mitä syvemmälle Alppien maastoon päädyimme. Välillä ajoimme korkealla vuoristossa metsän keskellä, välillä alavimmissa laaksoissa joenvierustaa. Olimme jo kuluttaneet suurimman osan siitä päivästä emmekä päässeet kuin muutama sata kilometriä idemmäs. Päädyimme Seynen kylään leirintäalueelle. Viereiselle campingalueella oli leiriytynyt sirkus.
Aamulla, jo aloitettuamme matkanteon, päädyimme uimaan järvessä, jonka näimme ylhäältä vuorilta. Tie laskeutui sopivasti järven rantaan, josta löysimme paikan autolle. Meidän oli tarkoitus alunperin päätyä tämän järven rannalle leirintäalueelle, mutta sinne oli vielä ehkä tunnin matka paikasta mihin päädyimme yömme nukkumaan. Järvi oli Lac de Serre-Ponçon. Oli hankala uskoa, että järvi oli oikeasti tekojärvi. Se näytti ihan oikealta järveltä, sellaiselta juuri Alppimaisemiin sopivalta tumman turkoosilta järveltä. Järvellä oli paljon kalastajia ja vesihiihtäjiä, ja tietenkin me uimassa.
Aivan siinä nurkilla oli myös Parc national des Ecrins, sekä Euroopan korkeimmalla sijaitseva kaupunki Briançon. Jernej oli koko ikänsä haaveillut pääsevänsä laskettelemaan tänne, ja en yhtään ihmettele, paikka näytti ihan mukavalta. Kansallispuiston kylän talot olivat sitä perus Alppitalomaisia vanhanaikaisia hökkelöitä, mitä näkee kaikissa muissakin pienissä kylissä, jotka sijaitsevat Alpeilla. Haaveilimme pääsevämme pienelle kävelylle puistoon, mutta saimme taas niskaamme aimo annoksen vesisadetta. Kaikenlisäksi hävitimme GPS:n jonka etsimiseen kuului puolisentuntia. Yleensä pidimme sitä apukuskin penkin alla, mutta tällä kertaa se oli päätynyt kuskin penkin alle.

Jatkoimme siis nöyrinä matkaa ja laskettelimme autolla vuorilta alas Italiaan, eikä kaasupoljinta tarvinut painaa varmaan puoleentuntiin sillä alamäki oli todella pitkä. Päädyimme taas Italian ruuhkaisille moottoriteille tarkoituksenamme leiriytyä Garda järven pohjois-rantaan, jotta pääsisimme taas kiipeilemään. Mutta niin kuin arvata saattaa, vesisateesta ei meinannut tulla loppua. Päädyimme iltapäivästä Garda järven etelärannalle ja pudistelimme päitämme huonon onnemme takia. Kaikenlisäksi olimme nälkäisiä ja kaikki ravintolat sanoivat avaavansa ovensa vasta neljältä ja keittiön viideltä. Jouduimme siis pyörimään ympyrää muutaman tunnin odotellen, että joku ravintola avaisi keittiönsä.

Päätimme löytää postitoimiston, jotta pääsisin lähettämään Roussillonista ostamani postikortin. Näppäilimme GPS:n löytämään meille lähimmän postitoimiston, mutta ette ikinä arvaa mihin pusikkoihin se meidät johdatti. Emme voineet uskoa että tie, jolla ajoimme oli edes tie, saatikaan että se veisi meidät lähellekään mitään postitoimistoa. Parinkymmenen minuutin pusikkoajelun jälkeen päädyimme pieneen kylään, jonka nimeä emme edes nähneet missään ja jossa postitoimiston kuului olla. Kun GPS ilmoitti meille että olemme saavuttaneet päämäärämme katselimme tyhminä ympärillemme, sillä mikään viereisistä rakennuksista ei muistuttanut lähellekään postitoimistoa. Päätimme jättää auton parkkiin ja tutkia tilannetta jalkasin. Samalla toivoimme löytävämme ravintolan joka olisi auki. Emme kuitenkaan löytäneet kumpaakaan.

Aikamme turhailtuamme päätimme jatkaa matkaa ja syödä mitä autosta löysimme. Emme siis päässeet käyttämään missään retkikeitintämme, sillä satoi kaatamalla. Meidän oli myös turha edes toivoa, että järven pohjoisrannalla olisi yhtään selkeämpi sää, joten päätimme ajaa sinä iltana kotiin omaan petiin nukkumaan. Sloveniaan ei ollut kuitenkaan kuin enää nelisensataa kilometriä.

Lähempänä Pohjois-Italian itäosia sade muuttui joksikin, jota en edes voisi sateeksi kuvailla. Taas tuli vettä ämpärikaupalla, niin että raskas liikenne virtasi parhaimmillaan kolmeakymppiä moottoritiellä. Jälleen näimme vain edellä ajavan rekan takavalot, niitä oli hyvä seurata ja käyttää opasteena missä tie kulkee. Lähempänä Venetsiaa päätimme pitää tauon ja syödä, sillä emme olleet edenneet muutamassa tunnissa kauaksikaan ja olimme silti nälkäisiä. Löysimme moottoritien varrelta pienen ruokaa myyvän levähdyspaikkaravintolan, jossa näytti olevan ruuhkaa sadetta pakenevista autoilijoista. Siinä kahdenkymmenen metrin matkalla autolta katokselle kastui melkein litimäräksi, vaikka meillä oli molemmilla sateenvarjot.

Heti syötyämme jatkoimme matkaa ja annoimme seuraaville sadepakolaisille vapaan parkkipaikan. Saavuimme myöhään illalla Sloveniaan. Sää oli jo paljon parempi Venetsian jälkeen eikä Sloveniassa satanut enää ollenkaan. Kotiin palasimme päivää ennen alkuperäisiä suunnitelmia.

Yhteensä ajoimme tällä kahden viikon reissulla 6555 kilometriä. Haluaisin vielä mainita, että tällä pitkällä matkallamme kuulimme radiosta muutaman kappaleen, jotka soivat monesti Portugalissa ja Ranskassa. Ne jäävät varmasti mieleeni tämän matkan tunnusmusiikiksi. Nämä kappaleet olivat Edith Piafin Je ne veux pas travailler ja Deolindan Um contra o outro.

*Lue myös osat 1 ja 2