*Lue myös osat 1 ja 3
Aamun ollessa jo pitkällä pääsimme vihdoin Portugalin makuun. Tai paremminkin hajuun. Joka paikassa leijui nimittäin sinertävää usvaa. Ajattelimme ensin että tämä on sitä kuuluisaa eukaleptyspuun usvaa, jota yleensä leijailee kyseisissä metsissä. Kohta kuitenkin haju tarttui pistävästi nenäämme eikä se enää ollut mukavaa. Se olikin metsäpalon hajua. ihmettelimme että vaikka ajoimme jo kauas kohteesta, jossa sen ensiksi havaitsimme, se sama haju oli silti joka puolella. Myöhemmin samana päivänä kuultiin, että sinä päivänä Portugalissa oli riehunut yli neljäsataa metsäpaloa! Siis aivan käsittämättömän paljon! Silti emme nähneet yhtäkään.
Saavuimme itse asiassa paikanpäälle Avancaan ja conferenssitilaisuuden ylläpitopaikkaan, paikalliseen peruskouluun ajoissa. Yleiseen eteläeurooppalaisen tavan mukaan mikään ei ollut valmista ajallaan; siellä vielä siivottiin lattioita, järjesteltiin pöytiä ja laitettiin esitteitä esille. Conferenssiin ilmoittautumistakin sai vielä odottaa jonkin aikaa. Mitään muuta ei sinä päivänä sitten tapahtuisikaan. Illalla oli tosin järjestetty tervetuliais-illallinen. Päätimme sitten ilmoittautumisen jälkeen mennä etsimään itsellemme telttapaikan muutamaksi yöksi. Suuntasimme rannikolle ehkä puolentunnin ajomatkan päähän Furadouron kylään. Sieltä valkkasimme ensimmäisen camping paikan minkä löysimme. Aluksi vähän harmitti, että kyseinen matkailukeskus oli erittäin suuri ja organisoitu, mutta vähän ajan päästä siihen jo tottui. Tosin saimme naapuriksemme ison kasan aika melukkaita portugalilaisia nuoria. Vastapainoksi, hyvän mielen lähteenä, olimme laittaneet telttamme korkeiden eukaleptyspuiden alle ja joka aamu kun avasimme teltan ilma tuoksui raikkaalta ja eteeriseltä.
Päätimme käydä uimassa ja huuhtomassa pitkän reissun liat pois. Ranta oli siinä kymmenen minuutin kävelyn päässä. Tosin harmiksemme se oli sellainen valtavan iso hiekkaranta. Tylsää, mutta kun kävelimme aikamme tarpeeksi pitkälle siitä turistirysästä niin päätimme ettei hiekkarannasta kerran elämässä olisi niin paljon harmia. Hiekkarannoilla kun ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista. Ne ovat mielenkiintoisia paikkoja ainoastaan ehkä aamuhämärissä kun siellä on vain lintuja syömässä aaltojen rantaan heittämiä pikkurapuja, eikä veden alla näe mitään elämää, tosin kuin kivikkoisissa pulikointipaikoissa. Joten otin ilon irti valtavasta hiekkavalikoimasta ja kylvin hiekassa. Hieno hiekka toimii erittäin hyvin ihonpehmentäjänä, niinpä annoimme toisillemme hyvät hiekkahieronnat ja loikoilimme vähän aikaa hiekkaan peitettyinä ettemme palaisi. Jernej tykkäsi kovasti tyrskyävistä aalloista ja toivoi pääsevänsä surffikouluun joku päivä. Harmikseen hän kadotti uimalasinsa yhtenä päivänä isossa aallokossa.
Sinä iltana jo edellä mainitsemani illallinen oli itselleni ainakin yksi Portugalin kohokohta. Illallinen järjestettiin ulkona Nestlen tehtaan takapihalla nurmikolla uima-altaan kupeessa. Nurmikolle oli katettu pyöreitä seisovia pöytiä täyteen ruokaa ja tilaisuuteen oli palkattu smokkipukuista henkilökuntaa tarjoilemaan juomista. Kun ensimmäiset rohkenivat mennä pöytien antimien kimppuun, minäkin valtasin mitä eniten olin himoinnut ja jo aiemmin pöytien ohi kulkiessani pistänyt silmälle, eli kylkipaloja. Minun lempiherkkuani liharuuista. Olen huomannut että ei ole oikeastaan väliä mistä eläimestä tuo parhain pala on, oli se sitten lampaasta, vasikasta tai possusta, aina se on hyvää. Toinen erittäin hyvä valinta pyöreistä seisovista pöydistä oli omenatorttu. En millään keksinyt miten se oli tehty, mutta hyvää se oli. Jernej puolestaan ahmi suklaakakkua, tai siis kakkuja.Itse conferenssi taisi kestää kolme päivää. kuuntelimme sen verran luentoja mitä kykenimme ja ymmärsimme. Liian moni nimittäin pidettiin joko portugaliksi, espanjaksi tai ranskaksi. Monesti esitys saatettiin aloittaa ranskaksi, mutta kun puhuja turhaantui omaan englanninkielenosaamattomuuteensa hän vaihtoikin ranskaksi, jolloin valitettavasti kuulijakunta supistui rajusti. Tätä näytti tapahtuvan turhankin usealle esiintyjälle. Jernejn luento oli conferenssin keskitienoilla. Hän sai monta kysymystä luentonsa jälkeen, kun aiheesta kiinnostuneet halusivat tietää lisää.
Conferenssipaikka oli aika mielenkiintoinen. Vanha, mutta toimiva koulurakennuskompleksi toimi monine luokkineen oivana conferenssipaikkana. Samaan aikaan oli aina neljä luentoa käynnissä. Koulurakennus oli levittäytynyt useampiin mataliin rakennuksiin, niin että niiden välille jäi paljon tilaa lapsille leikkiä ulkona. Rakennus, jossa luennot pidettiin, koostui neljästä luokkahuoneesta, joiden keskellä oli sisäpiha. Täällä tarjottiin luentojen välissä virvokkeita. Päärakennuksessa oli keittiö, jonne oli kutsuttu koulun keittäjät töihin seminaarin ajaksi. Siellä seminaariluennoitsijat saivat lounaan kerran päivässä. Ympäri koulua pystyi löytämään erilaisia oppilaiden tekemiä taideteoksia. Itse ihastuin lasitöihin, jotka oli meriaiheisia ja jotka toimivat tauluina. Toinen asia, minkä pistin silmälle oli, että koulu oli ympäristökoulu, vihreälippukoulu, ja päärakennuksessa oli ympäristöaiheisia postereita, joista yllätysyllätys, moni koski metsäpaloja.
Koitimme yhtenä päivänä conferenssipäiväohjelman jälkeen mennä tutustumaan Murtosan kuuluisiin puisiin veneisiin. Jernej oli lukenut vanhasta kirjasta, jonka hän oli ostanut matkalukemiseksi, että Murtosassa, joka oli ihan siinä nurkilla jokisuistossa, tehtiin ainakin aikoinaan huisia veneitä. Valitsin sanan huisia, sillä kun näimme yksittäisiä kappaleita näistä veneistä, tunnekuohu, mikä niistä syntyi oli aika huisi. Ne nähdessä tuli väkisinkin viikingit mieleen, ja jotenkin sellainen olo, että kalastajan työ tapahtui useasti tyrskyävissä aalloissa. Veneet olivat nimittäin - jaa-a nyt en osaa venesanastoa- keuloistaan? käppyrät. Ja jyrkästi ylöspäin käppyrät, ei vain koristeellisista syistä, vaan joku merenkulullinen tarkotushan siinä on täytynyt olla, luultavastikin, että veneet pääsisivät helpommin suurten ranta-aallokoiden taakse kalaan. Emme päässeet tuohon pieneen kylään, sillä -kappas- taas oli tietöitä eikä missään opasteita mikä olisi toinen reitti kylään. Mutta onneksi näimme monia pieniä kalastaja veneitä joenvarrella ja merenrannassa.
Sitten olikin vihdoin aika lähteä kohtia kohti, joka käytännössä tarkoitti onneksemme nyt vähän löysempää aikataulua. Olimme varanneet kotimatkantekoon noin viikon. Emme jääneet Portugaliin seikkailemaan, vaikka olisimmekin halunneet parantaa maasta jääneitä ensivaikutelmia. Kumpikaan meistä ei oikein löytänyt sitä jotain, mitä kuvittelimme löytävämme Portugalista. Outoa. No kuitenkin, tässä kuvakooste kuinka minä näin Portugalin. Sentään jotain kaunista siinä maassa.
Eli arkkitehtuuri vanhoissa taloissa oli onneksi ihailemisen arvoista. Minä, joka pidän pienistä yksityiskohdista kiinnitin tietenkin heti huomiota näihin koristeellisiin vanhoihin taloihin. Niiden ulkoseinät olivat päällystetty kaakeleilla, kuin kylpyhuoneissa. Tietenkin ulkoilmaan sovellettuja ja kulttuuria ylläpitäen talojen ulkosivuja somistaen nämä kaakelit koristivat katunäkymää. Halusimme pysähtyä ja katsella arkkitehtuuria edes yhdessä vanhassa kaupungissa, joten matkalla pois Portugalista parkkeerasimme Bragan museon parkkipaikalle ja suuntasimme nenämme kohti keskustaa. Koitimme löytää Jernejn isoäidille postikorttia mutta kaikki postikortit olivat kaupunkikuvia, emmekä niistä oikein innostuneet.Päivällä tankkasimme autoa ja koitimme päästä pesemään vihdoin tuulilasia, joka oli ollut likainen Espanjasta lähtien, vaikka jouduimme pysähtymään putsaamaan tuulilasia varmaan sadan kilometrin välein. Mutta viimeiset kilometrit Espanjasta jäivät pesemättä aikanaan yöllä, ja ne jäljet piti nyt saada puhtaiksi, jotta näkisimme auringon paistaessa ajaa eteenpäin. Portugalissa vaan emme millään löytäneet ikkunanpesuvälineitä miltään huoltoasemalta. Niinpä kun olimme tankkaamassa Jernej lähetti minut sisälle huoltoasemaan kysymään missä voisimme pestä tuulilasimme. Myyjä ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jotain pantomiimiesityksestäni. Vieressä seisoi vanhempi mies ja kysyi puhunko ehkä ranskaa, kolmas mies sitten osasi kohtalaisesti englantia ja neuvoi, että voisin ajaa talon taa autopesuun. Kun auto oli tankattu peruutin autopesun parkkiin jonne tämä kolmaskin mies oli jo tullut ulos seisoskelemaan. Siellä oli myös kolme työntekijää, jotka hääräsivät yhden auton kimpussa kaikki ja kiillottivat sitä puhtaaksi. Tämä kolmasmies kertoi heille että me tarvittaisiin tuulilasinpesu. Kaksi miestä tuli nyt vuorostaan meidän auton luo suihkepullon ja rätin kanssa. He suihkuttivat auton tuulilasia jollain ikkunanpesunesteellä ja hinkkasivat sitä kauan puhtaaksi koittaen kurkotella korkean auton ylimpiinkin osiin. Työjälki oli erittäin hyvää mutta nauroimme kyllä kauan tätä koko prosessia. Emme oikein tienneet pitikö meidän maksaa tästä jotain, ja kenelle ja kuinka paljon, joten kaivoin meidän parkkirahoista kolikoita ja kävin antamassa tippiä näille putsareille. Sitten jatkoimme matkaa tuulilasi kirkkaana. Jotain samanlaista koimme Italiassa. Eli kulttuurillisesti erilaista huoltoasemakäyttäytymistä. Siellä nimittäin tankattu polttoaine maksettiin ulkona seisoskelevalle miehelle, eikä huoltoaseman sisälle tiskille. Se kesti hetken tajuta. Samoin, tämä on tosin jo entuudestaan tuttua kun ollaan Italiassa ajettu, että huoltoaseman vessoissa maksetaan sen siistinä ylläpitävälle naiselle, joka istuu vessan ulko-ovella rahalippaan tai korin kanssa. Ainiin, ja Andorassa puolestaan työttömyyslukemat täytyy olla lähellä nollaa. Nimittäin jos yhdelle huoltoasemalle on palkattu varmaan kolmekymmentä työntekijää, niin en yhtään ihmettele mitä muille aloille on palkattu. Yhdenkin työtehtävä oli ohjata ohikulkevia autoja ja vinkata heille että tulisivat tankkaamaan heille. Toinen ohjasi oikealle tankkauspisteelle, kolmas tuli tankkaamaan jne jne.
Emme päätyneet sinä iltana kauaksikaan Portugalin rajan taa Espanjaan. Ajoimme Sanxenxon kaupunkiin, jossa kartan mukaan oli monta leirintäaluetta. Leirintäalueella oli kaksi rantaa. Toinen oli pitkä hiekkaranta, toinen rosoisten kallionlohkareiden ympäröimä pulikointipaikka. Arvaatteko mihin me menimme uimaan sinä iltana?
Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti Espanjan luoteisrannikkoa pitkin E1:stä josta käännyimme Biskajanlahden rannikkoseudun moottoritie E 70:lle Pohjois Espanjaan. Suuntanamme oli Picos de Europa kansallispuisto. Ennenkuin päädyimme itse kansallispuiston alueelle olimme kovin nälkäisiä ja olikin sopivasti lounas-aika. Niimpä hetken muutettuamme ensivaikutelmamme Espanjan hyväksi nähtyämme taas aivan mahtavia vanhoja puisia taloja, jotka olivat erittäin mystisiä ja monia mielikuvituksia herättäviä, päädyimme pieneen Villamayorin kylään, jossa näimme yhden ravintolan katolla ilmoituksen viikonloppulounaasta hyvään hintaan. Niimpä marssimme ravintolaan sisään ja tilasimme päivän lounaan, tietämättä mitä se oli. Huoneessa oli muutama muukin seurue, ja kun ihmetykseksemme tarjoilija toi pöytäämme viinipullon katselimme ympärillemme josko se olisi tarkoitettu jollekin toiselle seurueelle. Huomasimme kuitenkin, että kaikilla muillakin oli se sama viinipullollinen pöydässä, joten päättelimme että se kuului lounaaseen. Tosin, ei ollut väliä montako ihmistä seurueeseen kuului, yksi seurue sai aina yhden viinipullon. Eli viereinen seurue, vaikka siinä oli kuusi ihmistä sai yhden pullon, ja kohta toiselle puolelle meitä tuli yksinäinen mies, ja hänelle myös kannettiin yksi viinipullo pöytään. Ihmettelimme vielä hetken tilannetta ennekuin kaadoimme viiniä laseihimme. Saimme alkuruuaksi tonnikalasalaattia ja pääruuaksi pihviä, joka oli päällystetty homejuustokastikkeelle, Jouduimme syömään sitä vähän silmät vääntelehtien, mutta nälkä siitä lähti. Jälkiruuaksi saimme jäätelöä ja kahvia. Emme saaneet enempää kuin puolipulloa viiniä juotua, sillä kumpikaan meistä ei oikein alkoholia kuluteta ja olimme autolla. Niimpä pidimme siestaa ennekuin jatkoimme matkaa. Kaikki muutkin seurueet näyttivät jättävän aika paljonkin viiniä käyttämättä. En sitten tiedä mikä paikallinen halpaversio se oli, mutta se näytti kuuluvan automaattisesti viikonloppumenuun.Lyhyen ajomatkan jälkeen pääsimme jo kukkulaisen kansallispuiston makuun. Tarkoitus oli päästä pienelle vaellukselle puistoon, mutta ihmetykseksemme alue oli täynnä turisteja. Vähänajan päästä kun ajoimme pidemmälle pikkutietä meille selvisi syy tähän turistirysään. Näimme jo kyllä kaikkien varusteista ettei kukaan heistä ollut tullut kansallispuistoon vaeltamaan, vaan jostain muusta syystä. Tämä syy oli yhden kukkulan huipulle rakennettu basilika kirkko, joka oli kuin pyhä nähtävyys uskonnollisille Espanjalaisille. Kaikki suuntasivat ylös tämän pyhäkön ja kirkon tykö ja jopa liikennettä oltiin ohjaamassa ja poliisi vartio aluetta. Ihmettelimme taas hetken mitä meidän pitäisi tehdä, sillä autolla ajo syvemmälle kansallispuistoon oli kielletty muilta kuin kansallispuiston busseilta. Bussit puolestaan veivät ylös vuorille tasangolle, jossa on Covadonga järvet, paikallinen nähtävyys. Tie ylös järville oli suljettu kesän turistikauden ajaksi, mutta vähempiruuhkaisina aikoina sinne saa mennä omalla autolla.
Me parkkeerasimme auton mistä löysimme parkkipaikan ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Kysyimme bussikuskeilta ihmetyksen aiheitamme ja hintaa bussimatkasta ylös, mutta emme oikeen tykänneet hinnasta ja kuski sanoi, että ylhäällä on sitäpaitsi sumuista. Niinpä päätimme kävellä lyhyen iltapäiväkävelyn minkä jaksoimme. Aloitimme kävelyn jyrkkää metsäistä polku pitkin basilikan lähistöltä, mutta kun olimme aikamme kavunneet emmekä oikeen nähneet mitään näkemisen arvoista, päätimme kääntyä takaisin ja tehdä jotain muuta jossakin muualla.Jatkoimme siis matkaa joka osoittautui aivan mahtavaksi reitiksi kansallispuiston rajamailla. Kuljimme koko kansallispuiston pituudeltaan vuoristossa, jota ei millään malttanut olla tuijottamatta nenä ikkunassa. Nyt vihdoin nähtiin jotain äimästyttävää Espanjassa. Jotain, josta todella tykättiin. Harmiteltiin, että oltiin aluksi tultu, voisiko sanoa, väärään osaan kansallispuistoa, sillä pohjoinen osa näytti paljon mielenkiintoisemmalta. Saimme vihdoin tilaisuuden pysähtyä kurvikkaalla tiellä ja mennä alas joenvarteen virkistäytymään. Alueella nähtiin paljon kalastajia.
Näin myös vihdoin tyylikkäästi suunniteltuja uusia taloa kun olimme jo lähempänä kansallispuiston päättymistä. Olen jo muutaman vuoden voivotellut kuinka nykyään näkee liian harvoin kauniita uusia taloja. Liian monesti on vain rakennettu uusi talo, päältä rapattu ja maalattu jollain kamalalla pastillinvärillä. Puutaloissa se vielä näyttää hyvältä mutta uudiskivitaloissa järkyttävän kamalalta. Ne näyttävät paljon kodikkaammilta kun ne ovat vielä vasta punaisien tiilien peitossa ja jo asutuskäytössä punaisine kukkineen ikkunalaudoilla.
Ajettuamme taas monta tuntia, oli aika löytää nukkumapaikka. Suuntasimme taas rannikolle ja nukkumisajan lähestyessä olimme sillä hetkellä Cabo Ajon tienoilla. Kartta oli taas näyttänyt, että alueella on useitakin leirintäalueita, joten valitsimme taas minkä ensiksi löysimme. Paikka sijaitsi niemessä Biskajanlahden rannalla. Ihmettelimme suut auki kuinka nummiset kielekkeet sillä alueella muistuttivat erityisen paljon vastaavilta kielekkeiltä Irlannissa.
Espanjaa ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta meillä oli vielä yksi kohde tässä isossa maassa ennen Ranskaan paluuta. Nimittäin Bilbaossa oleva Guggenheimen-museo. Se on erikoinen nähtävyys ulkoapäin, nimittäin rakennuksen suunnitellut Frank Gehry on tehnyt erikoislaatuisen työnäytteen. Talo on monimuotoinen, on kulmaa, kaarta ja kulmaa ja kaarta, ja koko talo on päällystetty titaanilevyillä. Kävimme kävelyn jälkeen museon ulkopuolella olevassa kahvilassa jonka jälkeen vielä pyörähdimme kaupungilla ennekuin suuntasimme kohti Ranskaa.
Kuva: Jernej Burkeljca
*Lue myös osat 1 ja 3
No comments:
Post a Comment