Wednesday 24 February 2010

Täällä tuulee

Jääpuikkoja kasvaa myös maasta!

Lupasin kertoa vähän lisää Slovenian tuulisimmasta seudusta. Se sijaitsee Ljubljanasta kohti rannikkoseutua, Krasin alueella. Paikallisella tuulella on jopa oma nimensä; Kraška burja. Tämä tuulisuus johtuu kun kylmä ja lämmin rintama kohtaavat. Kylmä ilma tulee vuorilta ja kulkee kohti lämmintä rannikkoa. Kylmä ilma on tiheämpää ja raskaampaa kuin lämmin ja näin ollen pyrkii alaspäin heti kun Nanosin vuoristotasanne loppuu. Niinpä Burja -tuuli pyyhkäisee Vipavska dolinan halki puhaltaen erittäin kylmää ilmaa erittäin voimakkaalla nopeudella. Tästä tuulesta johtuen alueella on kylmää ja tuulista, varsinkin näin talvisin. Tuulta riittää niin kovasti, että vuoristotasanteilla lumi ei meinaa pysyä maassa. Tuuli tempaisee mukaansa kaiken irtonaisen lumen, ja jättää vain kovan lumen maahan. Tämä kova lumi on sitä meidän suomalaisten hankikantoa, ja lasten "leipä" lunta. Lumi ja jää sen sijaan kerääntyvät puiden runkoihin. Rungot ovat kuin sivelty jäällä. Maasta myös nousee eriskummallisia jäätikkuja, aivan kuin kesällä kasvaa ruohoa, niin talvella täällä kasvaa jäätikkuja.

Itse olimme jo aiemmin käyneet reilu vuosi sitten Nanosilla, joten nyt menimme moottoritien, ja Vipavska dolinan toiselle puolelle Vremščicaniin kävelylle. Korkeutta vuoristotasanteella on suomalaisen tunturin korkeuden verran, eli reilu kilometri.

Olimme jättäneet auton alemmas mäkeä. Ajoimme niin ylös kuin suinkin mahdollista, mutta ylämäki oli liian liukas edettäväksi kitkarenkailla. Meillä oli tosin kettingit renkaisiin takakontissa tälläisiä tilanteita varten, mutta huipulle ei ollut kuin ehkä puolentunnin matka autolta, joten emme katsoneet kettinkien laittoa tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olimme nähneet matkalla Vremščicaniin kuinka auto oli suistunut tieltä kurvissa ja sitä oltiin nostamassa ylös kun ajoimme siitä ohitse. Liukasta ole sen verran, että tilannenopeus oli tarpeen pohtia tarkasti autolla ajettaessa. Niinkuin jo kerroin edellisessä kirjoituksessani, kuinka moottoritiellä yli kolmeakymmpiä ajavat olivat suistuneet pellolle.

Kun pääsimme vuoristotasanteen huipulle alkoi hirmuinen tuuli. Piti äkkiä laittaa kaikki mahdolliset huput päähän, hanskat käteen ja pipo korville. Jos hetkeksikään erehtyi ottamaan hanskat pois kädestä niistämistä varten tai valokuvaamista varten, olivat kädet kylmästä kankeat jo samalla sekunnilla. Ohitsemme ajoi metsästäjä maastoautolla, hänellä näytti olevan tarpeeksi pitoa renkaissa. Hän ihmetteli miten Jernej oli saanut naisen (minut) mukaansa näin sivistyksestä kaukaiseen paikkaan näin kylmällä ilmalla. Jernej selitti kuinka minä olin Suomesta, ja että meillä on ihan normaalia että on kylmää. Silloin metsästäjäkin ymmärsi, mutta kertoi sään olevan liian kylmä hänelle, joten hän kääntyi takaisin kotiin.

Päädyimme aukealle paikalle, jossa tapasimme näitä aiemmin mainitsemiani jääpuikkoja, jotka kasvoivat maasta. Sitä seurasi metsänreuna, jossa kaikki puut olivat jään peitossa.

Kuva Jernej Burkeljca

Emme kävelleet kauaakaan kun päätimme jo kääntyä takaisin autolle, sillä koirat hytisivät jo kylmyydestä. Olimme päätyneet laakean mäen päälle, josta avautui näkymä kauas eteenpäin; valkoista, valkoista, valkoista. Päätin siis testata liukuriani, joka minulla oli ollut huomaamattani mukana reppuni sivutaskussa. Se oli sellainen taiteltava liukuri, kahta eri materiaalia; toinen liukaspintaista muovia, toinen kangasta jossa enemmän pitoa. Niinpä aloin laskemaan laakeaa mäkeä alaspäin. Eipä kauaakaan kuin jo kiljuin kivusta huomattuani laskeneeni jääpuikkojen päältä, tai mitä siitä maasta nyt olikaan törröttänyt. Testasin liukuria sitten vähän myöhemmin toisessa mäessä, jossa oli vähemmän jääpuikkoja ja tikkuja törröttämässä maasta. vaikka mäki oli erittäin loiva, niin vauhti oli hurja, sillä lumikerros oli niin liukasta, jäämäistä melkeinpä, vaikka se olikin lunta. Koirat juoksivat vieressäni iloisina. Minulla oli hankaluuksia pysäyttää liukuri, sillä jäiseen lumikerrokseen ei tepsinyt jarrutukseni. Niinpä jouduin kumoamaan itseni maahan pysäyttääkseni itseni.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla autolle kaatusin tiellä kolmesti. Oli todella liukasta. Olisimme tarvineet sellaiset kävelypiikit kenkiimme, jottei kävisi näin hullunkurisesti. En onneksi satuttanut itseäni pahasti, nauratti lähinnä oma kömpelyyteni. Tai siis Jernejkin taisi kaatua kahdesti. Koitin vielä tiellä laskea liukurilla, kerta se oli jäässä, jotten kaatuisi niin korkealta. Kun jalat olivat jo valmiiksi maassa ja pää polvien korkeudella, niin uskoin etten satuttaisi itseäni niin pahasti kuin jos pääni tulisi alas yli puolestatoista metristä. Mutta tässäkin teoriassa oli huonot puolensa. Tie nimittäin koostui joistakin epämääräisistä terävistä partikkeleista, jotka repivät liukurini hajalle. Mikseivät nämä epämääräiset partikkelit sitten olleet riittävä pito kengänpohjassa olikin sitten toinen mysteeri. Liukuri oli onneksi korjattavissa ilmastointiteipillä.

Sunday 21 February 2010

Sunnuntaikävelyllä rannikkoseudulla

Vietimme vaihteeksi vähän erilaisen viikonlopun.

Emme mennet laskettelemaan tai kelkkailemaan vaan suuntasimme merenrannalle aurinkoisempaan säähän. Viikonlopuksi oli luvattu vain sadetta ja räntää joten päiväkävely aurinkoisella rannikolla ei kuulostanut hassummalta idealta.

Ajoimme ensin kohti Triesteä, tarkoituksena mennä helpolle päiväkävelylle mäntymetsään koko perheen kanssa koirat mukaan lukien. Parkkeerasimme auton männikön alle ja avattuamme auton ovet saimme aimo tuulahduksen meri-ilmastoa. Lämpöäkin oli yli kymmenen astetta tosin kuin Ljubljanan kurja nollakeli.

Kävelimme pikkupolkua pitkin avarassa, matalassa männikössä sähköaidan vierustaa pitkin. Kesällä aitauksen sisällä olisi ollut vuohia laiduntamassa mutta näin talviaikaan sähköt eivät olleet päällä ja. Seurasimme polun opasviitteitä, pieniä punaisia maalattuja renkuloita puun rungoissa tai kivissä maassa ja huomasimme kuinka ne jatkuivatkin sähköaidan toisella puolella. Kesti vähän aikaa enennen kuin päätimme mennä aidan ylitse, itselläni ainakin oli jännityksen tunnetta siinä että oliko sähköaita varmasti käännetty pois päältä näin talvi aikaan. Olin vielä lainannut Jernejn metsähousuja, joissa haarat roikkuivat alempana kuin normaalisti joten jouduin nostamaan housuja reippaasti ylöspäin ennen kuin uskalsin harpata sähköaidan ylitse. Viime syksynä nimittäin kun olimme keräämässä kastanjoita yhden vuohiaitauksen vierestä koirat saivat pienet sähköshokit aidasta kun innostuivat vuohista toisella puolella aitaa. Mutta siitä aidasta kuuli jo että sähköt olivat päällä. Sellaista pientä sirinää kuin niistä sähköisistä kärpäslätkistä. Vaarallisia kapistuksia.

Päädyimme avarammalle paikalle kallionreunamalle, josta avartui näkymä rannikkoseudun kaupunkeihin. Jatkoimme vielä matkaa eteenpäin hiekkatietä pitkin entisellä Jugoslavian armeijan mailla kävellen päätyen vanhan linnan raunioiden luokse. Raunio sijaitsi kalliojyrkänteen päällä ulokkeessa ja se oli rakennettu kuin jatkuvaksi kallionseinämää. Vähän matkan päässä oli sota-ajan bunkkeri tähystystilanteita varten. Näimme myös metsässä vanhoja kivisiä rauniota entisistä armeijan barrakseista. Hederat olivat jo vallanneet oman elintilansa taloista ja lattioistakin kasvoi jo mäntyjä.


Palasimme takaisin autolle ja suuntasimme syömään lounasta. Menimme Koperin lähistölle, Jernejn perhetutun naapurin kotiravintolaan. Kutsuimme myös perhetutun lounastamaan kanssamme. Lounaan jälkeen kävelytimme koiria Rižana joen varrella. Joki tulvi, samoin kuin kaikki muutkin joet Sloveniassa sillä viime päivien sade ja korkeampi lämpötila sulatti nyt kaikkia niitä lumikinoksia joita oli kertynyt viime viikkojen kuluessa. Puunrungot olivat veden vallassa ja joki virtasi voimakkaammalla nopeudella kuin suurimman osan vuotta.
Päätimme vielä lounaan jälkeen mennä kävelylle läheisille viinitiloille meren rannalle. Paikka sijaitsi Koperin ja Triesten välissä Slovenian puolella. Oli keväinen sää, plus 12 astetta ja mutaista. Takkeja ei enää tarvinut. Viinit eivät vielä vihertäneet, vaikka läheisten peltojen maissit oli jo kylvetty ja ne kasvoivat vihertävinä pienoiskoossaan. Löysimme merenrannalle vievät kivirappuset ja koirat ryntäsivät uimaan kylmään meriveteen. Itse ihastelin simpukoita rannalla.
Ajoimme takaisin Ljubljanaan Nanoksen ohitse, josta olen kertonut aiemmin juttua, että se on Slovenian tuulisinta seutua. Muutama viikko sitten pakkasten aikaan kun moottoritielläkin oli mustaa jäätä ja tuuli valtavan kovaa, autot jotka ajoivat yli kolmeakymppiä moottoriteillä suistuivat läheiselle pellolle sivuttain. Lähiaikoina lisää tarinaa tuulisesta paikasta.

Tuesday 16 February 2010

Tapahtumia ja juhlapyhiä

Halusin listata tänne muutamia erikoisen tuntuisia tapahtumia, jotka ovat herättäneet huomiota näin suomalaisen silmissä. Ensinnäkin minusta tuntuu että jotkin pyhäpäivät ovat jollain tapaa ylikorostettuja täällä. Niistä tehdään näyttäviä ja kovin materiaalisia ja moni ottaa niihin osaa. Esimerkkinä näin aluksi kuolleiden muistopäivä Marraskuun alussa. Olin jo edellisenä vuonna kuullut että kyseinen pyhä päivä ajaa kaupunkien liikenteen kaaokseen. Sain myös itse kokea tämän muistopäivän henkilökohtaisesti vierailemalla suurimmalla hautausmaalla minkä olen eläissäni nähnyt.

Lähdimme Jernejn kanssa pyörällä kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle suurelle Žalen hautausmaalle viemään kynttilöitä omaisten haudoille. Päivä oli erityisen kylmä ja olin saanut lainaksi Jernejn 90-luvun vanhan toppatakin ja värikkäät lasketteluhanskat. Olo oli vähän hölmö, miltä nyt yleensä tuntuu kun on vieraat, ylisuuret ja vähän nolot vaatteet päällä. menimme tarkoituksella pyörillä sillä Jernej tiesi jo kokemuksesta kuinka kaoottista liikenne autoteillä tulisi olemaan. Niimpä kiertelimme ja kaartelimme taajaman viheralueita ja pikkukatuja pitkin välttäen suurempia valtaväyliä pitkän ja kylmän matkamme aikana.

Kun saavuimme lähelle hautausmaata aloimme nähdä ruuhkautuneen kasan autoja ja ratin takana turhautuneita kansalaisia. Autoja oli pilvin pimein joka suuntaan mihin katsoikin. Hautausmaan läheiset kadut oltiin jopa muunnettu yksisuuntaiseksi sen päivän liikennettä varten, ja silti kadut olivat kaaoksessa. Meillä oli hankaluuksia mahtua pyörien kanssa liikkumaan autojen vierustassa joten päädyimme ajamaan keskellä katua autojen välissä emmekä kadun reunalla.

Saavuimme vihdoin hautausmaalle. Siinä vaiheessa aloin ihmettelemään suurta määrää kukkakauppiaita hautausmaan porttien pielustalla. Niitä oli siis aivan pilvin pimein. Pöytiä vierivieressä kauniiden, värikkäiden leikkokukkien kanssa. Kukkakauppiaat todella tiesivät että tämä päivä tuottaisi hyvää tulosta. Kun pääsimme hautausmaan porttien sisäpuolelle aloin ihmettelemään toista kummallisuutta. Kaikkien kynttilälyhdyt olivat kirkkaan violetteja tai punertavia, mutta ei ainakaan valkoisia. Koko hautausmaa oli siis yhtä värishowta värikkäiden leikkokukkien ja kynttilälyhtyjen kanssa.

Sitten vielä kolmantena ihmetyksen aiheena oli se väenpaljous ja kuinka ärhäkkäitä ja turhautuneita kaikki olivat siitä yltäkylläisestä väkimäärästä. Ihmiset melkeinmpä tönivät toisiaan päästääkseen ohitse pikku poluilla hautojen edessä. Niin ja ne haudat! Nekin olivat ihmetyksen aihe. tai lähinnä hautojen edustat. Suurimmalla osalla hautoja oli edustana olisikohan se nyt sitten jokikiveä, sellaista vaaleaa sileää pikkukiveä. Reunuksilla taas paljon leikkokukkia vaaseissa, osalla ihan minipuita tai pidempiaikaisiakin kasveja. Ainiin, ja joissain hautakivissä oli vielä kuva henkilöstä, (tai henkilöistä, sukuhaudat myös yleisiä) joka oli haudattu kyseiseen kohtaan. Kuvat olivat kauniita mustavalkoisia soikion muotoisia teoksia, jossa kuvattu henkilö oli nuoruusvuosinaan kuin vanhanajan potreteissa.

Hautausmaa oli niin iso, että meillä oli ongelmia löytää etsimämme hautapaikat. Kävimme viemässä kynttilöitä (meilläkin siis sellaiset värikkäät lyhdyt) kolmeen eri sukuhautaan. Viimeistä etsiessä jouduimme soittamaan kotiin ja kysymään neuvoa. Paikka oli siis niin iso, että sinne eksyisi helposti ensikertalainen.

Hyvän tavan mukaan minulla ei ole kuvia tästä erikoisesta tapahtumasta, mutta toivottavasti kirjallinen kuvaukseni oli tarpeeksi värikäs, jotta osaatte kuvitella tämän päivän tapahtumat mielessänne.

Slovenia-Venäjä jalkapallo ottelu 18.11.2009
Olimme Mariborissa niihin aikoihin kun tämä ottelu pelattiin. Siitä oli ollut jo hieman kohua etukäteen ja varsinaisena ottelupäivänä kaupungilla tiesi, että tänään oli suuri päivä. Vaikka tiesin riskit jalkapallohuligaaneista päätin silti lähteä kiertämään kaupunkia kameran kanssa. Menin kuitenkin ennen peliä kun toisen maan kannattajat eivät olleet vielä vihoissaan tappiostaan.

Väki oli juuri kokoontumassa jalkapallostadionille ja kaupunki kuhisi turisteista. siellä täällä oli porukkaa hoilaamassa kansallislauluja ja kisaotteluhymnejä. Monet olivat somistautuneet jalkapalloaiheisiin asurekvisiittoihin ja maidensa lippuihin. Toisaalta Venäjän lippu ja Slovenian lippu eivät paljoa eroa toisistaan. Slovenian lipussa on valko-sini-puna raitojen lisäksi vaakuna, jossa komeilee Trglav.

Kävelin stadionin ohitse ja suuntasin Pyramidi kukkulalle, josta voisin ottaa kuvia stadionista. Juuri kun olin pääsemässä huipulle näin kun taivaanrannasta joka suuntasi kohti stadionia. Yhtäkkiä välkähti ja kummastelin mitä siellä taivaalla tapahtuu. Seurasin hetken tilannetta ennekuin viimein lentokone lensi lähemmäs minua ja näin, että sen siipien alle oli kirjoitettu tekstiä. Siinä vaihteli erilaisia slouganeja mainosmielessä. Mutta siis aluksi näytti kuin pienkone olisi räjähtänyt ilmaan kun se yhtäkkiä alkoi välkkymään leveyssuunnassaan.

Palasin takaisin kaupunkiin. Keskustaan oli kokoontunut joukkoryökkiöitä yleisötelevisioiden eteen. Yhdenkin ravintolan ulkopuolelle oli pystytetty valkokangas jonka takana ihmismassa seurasi ilakoiden pelin kulkua. Vähänmatkan päässä taas ihmiset olivat kerääntyneet MC Donaldsin ikkunoiden taakse kyttäämään teeveestä pistetilannetta. Loppujen lopuksi Slovenia voitti Venäjän yksi nolla ja pääsee näin pelaamaan Etelä-Afrikkaan.

Suomi aiheiset tapahtumat
Minut kutsuttiin ottamaan osaa hyväntekeväisyysbasaariin Ljubljanan messuhalliin. Tässä tapahtumassa siis kaikki Sloveniassa oleskelevat muun maalaisten maat saivat tilaisuuden esitellä itseään ja kotimaansa tuotteita ja jossa tuotot lahjoitettiin hyväntekeväisyyteen. Nyt on aivan pakko sanoa, mutta Suomella oli kaikista hienoin pöytä! Suomalaiset olivat panostaneet käsitöihin ja leipomiseen kun taas muut maat myivät valmistuotteita. Suomen koju oli kotoisa ja luokseen kutsuva. Suomella oli myynnissä kaikkea käsintehdyistä luonnonmateriaalisista joulukoristeista aina karjalanpiirakoihin ja piparkakkutaloihin.

Harmitti että sain kuulla tapahtumasta vasta päivää ennen tapahtumaa, joten en itse päässyt leipomisiin mukaan. Autoin sitten itse tapahtuman aikana ja jälkipurussa. Silloin minut myös kutsuttiin suurlähettilään itsenäisyyspäiväjuhlille.

Itsenäisyyspäivän juhlat pidettiin vähän ennen varsinaista juhlapäivää. Paikkana oli Ljubljanan kaupunginmuseo. Paikalle oli kutsuttu kaikki Sloveniassa sillä hetkellä asuvat suomalaiset sekä heidän avecinsa. Tapahtuma alkoi suurlähettilään ja varasuurlähettilään kättelyllä jonka jälkeen siirryttiin koktailkutsujen tapaan korkeiden pienten pöytien ympärille jutustelemaan. Paikalle oli kutsuttu ystäväkaksikko soittamaan tilanteeseen hyvin suunniteltua ja hienosti esitettyä soittoesitystä, jossa Slovenialainen Jaka Kopač soitti saxofonia ja suomalainen Tuomas Turunen pianoa.

Joulu
En ole vielä itse viettänyt täällä joulua, mutta kerron niistä kokemuksista jotka olen saanut ennen ja jälkeen joulun. Joulunavajaiset pidettiin heti meidän itsenäisyysjuhlien jälkeen. Silloin Ljubljanan keskusta täyttyi jouluvaloista ja pienistä kojuista, jotka myivät joululahjaksi kelpaavia hyödykkeitä ja pikkupurtavaa. Jouluvalot olivat suurin jouluvalokompleksi mitä olen eläissäni nähnyt. Joka paikkaan oli ripustettu mitä kekseliäimpiä valoyhdistelmiä. Talojen ääriviivat olivat kuin piirretty valoilla, puskat, puut ja katulaput sekä melkein koko ilma talojen välissä oli ripustetut täyteen jouluvaloja.

Mariborissa puolestaan jouluvalot pidettiin kaupunkivirkistyksenä tai ärsykkeenä pitkälle tammikuunloppuun.