Sveitsi ja Appenzell

Perjantaina suuntasimme kohti Sveitsiä. Söimme ensin Jernejn isoäidillä lounaan, ennenkuin pakkasimme tavarat ja Hanibalin autoon. Hanibalillekin oli täytynyt pakata kaikenlaista mukaan. Oli leluja, harjaa, mattoa, juomapulloa... ja säkki ruokaa. Olimme siis menossa koiranättelyyn St. Galleniin, lähelle Appenzeller nimistä paikkaa, jolla on sama nimi kuin näiden koirillakin.

Ajoimme ensin Slovenian pohjois osan halki, josta suuntasimme Itävaltaan Salzburgia kohti. Jonkin matkaa Itävallassa ajeltuamme pysähdyimme happihyppelylle. Rajantakana olikin jo Saksa ja Mynchen. Saksasta olisi paljon kerrottavaa, sillä se on kuin Suomi kakkonen. Kaikki maisemat ja talot ovat kuin ilmettyjä suomalaisia. Tuli kotoisa olo. Oli kuusimetsää, sekametsää ja jopa koivuja. Sitten näimme pari isompaa järveäkin. Kaupungit tosiaan muistuttivat todella paljon Suomea. Ihan saman näköisiä keskustoja ja kerrostalolähiöitä kuin meilläkin. Saksalaisilla on oltava jotain samaa korvien välissä kuin meilläkin, kerta ollaan niin samanlaisia. Kun Itävallassa ja Sveitsissä ja monessa muussakin paikassa tyyli niin luonnossa kuin ihmisrakenteissakin on tyystin eri.

Pidin kovin paljon Sveitsinläisestä arkkitehtuurista. Talot ovat hienoja, söpöjä ja mökkimäisiä. Kotoisia suorastaan jo ulkoapäin. Ne olivat tehty hiluista, ja ikkunoiden pielissä oli puuläpät. Ikkunoiden yläpuolella oli puolestaan hyppy liuska varmaan veden valumisen tai sitten vain ulkonäöllisistä syistä. Talot olivat kaksi tai kolmikerroksisia ja talojen katot olivat kauno aan muotoisia. Kokonaisuudessaan siis aika unelmatalon näköisiä hökötyksiä.

Suuntasimme kuitenkin ennen Sveitsiä Saksanmaan toiselle laidalle, jossa Sveitsi Saksa ja Itävalta kohtaavat yhteisen järven merkeissä. Järvi oli Bodensee. Majapaikkamme sijaitsi erittäin idylisessä pienessä kylässä Kressbronnissa. Majapaikalta oli hienot näkymät. Ensin oli viiniviljelyksiä, niiden takana sekametsää, metsän takana iso järvi, ja järven takana lumihuippuiset Alpit.



Majapaikkaan päästyämme purimme tavarat autosta ja tutustuimme huoneeseemme. Minulle ja Jernejlle oli takahuone, ja Jernejn veli ja Hanibal nukkuivat olohuoneen tapaisessa oleskeluhuoneessa. Majapaikassa kaikki pesuaineet ja putilot olivat kaikki ruusuntuoksuisia. Olivat fiksusti ajatelleet miesasiakkaitakin :)

Menimme heti syömään majapaikan ravintolaan. Saimme erinomaista ruokaa, joka maistui omatekoiselta ja makoisalta yleensä ravintolassa verrattaviin ruokiin. Paikan paistinperunat olivat mahtavia! Mutta huonona puolena oli taas minulle jättikokoiset annokset. Ennen jälkiruokaa meidän oli pakko mennä kävelylle Hanibalin kanssa läheisten viiniviljelysten sekaan sulattelemaan isoja annoksiamme. Oli jo pimeää ja myöhä kun palasimme nauttimaan herkullisista jälkiruuista.

Seuraavana päivänä lähdimme heti maittavan aamupalan jälkeen Sveitsiä kohti. Käytimme GPS:ää paikantaaksemme oikean reitin koiranäyttelypaikkaan. Heti siirryttyämme Saksan maalta toiselle puolelle rajaa Sveitsiin, talot ja näkymät muuttuivat. Olimme korkeammalla merenpinnalta, ja talot olivat niitä söpöjä hökkeleitä, joita aiemmin kuvailin. Sveitsin puolella hämmästelin myös kuinka joka nurkan takana näytti olevan punaisen ristin toimintaa. Käsitys käännähti onneksi nopeasti ylösalaisin, ennekuin kerkesin avaamaan suutani kun muistin, että punainen risti oli kotoisin Sveitsistä ja logo on käänteinen Sveitsin lippuun.

Saavuttuamme koiranäyttelyalueelle, näimme kasoittain koiria. Joillakin oli jopa viisi koiraa, ja useilla ihmisillä oli useampi eri rotuinen valioyksilö mukanaan näyttelyä varten. Joitakin koiria oli jätetty autoihin varttumaan myöhempää ajankohtaa. Yhdessäkin asuntoautossa oli ainakin viisi vinttikoiraa. Ne olivat vallanneet etuistuimetkin. Tuli ihan joku piirroselokuva mieleen siitä asettelusta.

Ennen varsinaista koiranäyttelyn alkua kiertelimme alueella etsien samalla hallia, jossa meidän kuuluisi olla. Alueella oli paljon kojuja, niinkuin torilla. Osa myi pikaruokaa, toiset koiratuliaisia, pantoja, herkkuja ym. Ainiin, sitten oli vielä erikseen koirille herkkupuoteja. Tiski täynnä namipaloja. Sisätilassa oli vielä messujen tapaisia pikkukojuja, joissa oli jos minkäkin laista koiranmuonaa ja häkkiä aina pesualtaisiin ja maalauksiin.

Varsinaisessa koiranäyttelyssä Hannibal pääsi ensimmäiseksi näytille, sillä koirarotu sijoittuu aika ensimmäiseksi aakkosjärjestyksessä. Paikalla oli siis useampi halli ja vihreä matto eri roduille, ja kukin rotu kilpaili omassa yksilössään. Oli erikseen kilpailuja samojen koirarotujen kesken, kuka on paras nuorista, keski-ikäisistä tai senioreista ja sitten vielä kuka on kaikista paras. Saattoi siinä muitakin olla, mutta nuo ainakin. Koira allergisena selvisin erittäin hyvin tapahtumasta. Välillä aivastelin tiheämpään ja niistelin, mutta vakavia oireita ei ilmennyt. Olen luultavasti saanut jo tarpeeksi vieroitushoitoa Dinan ja Hanibalin seurassa.



Koiranäyttelyn jälkeen kiersimme vielä alueella muutenkin. Oli järjestetty yleisölle viihdykettä koirafrisbii esityksen merkeissä esimerkiksi, ja osassa halleja oli muita lemmikki eläimiä näytillä. Ulkona pääsi taluttamaan laamoja tai sikaa, ja sisällä kummastelemaan lintuja, kaneja, liskoja ja tietenkin kilpikonnia.



Kun päivän näyttely oli ohitse lähdimme kohti Appenzell nimistä kylää. Se oli aika lähellä. Kylä oli aika turistikas, ja monet turistit tunnistivat, että Hanibal oli juuri se koirarotu, joka oli myös kylän nimi, ja monen sormet osoittivat häntä kohti. Aikamme käveltyä kaupungilla ajoimme ylävirtaan jokea, joka kulki kylän ohi. Paikka oli vuoristoinen vehreä laakso, jonka ympärillä olivat Seealp vuoret. Matkalla sinne näimme useita lampaita pienissä kopeissa, niinkuin koirankopeissa. Näin myös pitkästä aikaa juoksevan lehmän. Se on aina yhtä riemukasta katsottavaa. Wasserauenin vieressä kulki junarata, joka kuskasi väkeä kaupungeista vuorenjuurille. Täälläpäin muuten kun on niin ylämäkistä, niin junaradoilla täytyy olla erikoiset kiskot, joilla juna saadaan kulkemaan ylämäkeä.



Perillä aloimme kiivetä vuorille todella jyrkkä rinnettä ylös. Siis todella jyrkkää! Maisemat olivat häkellyttävät ja ilma oli raikasta. Näimme usean Amerikkalaisen turistin kapuamassa ylös tai alas samaa rinnettä, usea heistä oli lapsiensa kanssa liikkeellä. Perheen pienimpiä kannettiin selässä kantorepuissa. Näimme myös monia samassa koiranäyttelyssä olleita kasvoja Seealpeilla.

Päästyämme ylös vuoret olivat yhä korkeammalla kuin me, vaikka olimme jo huikean korkealla. Mutta päämääränämme olikin laakso vuorien keskellä jossa oli myös järvi, Seealpsee. Ihailimme hetken maisemaa ennenkuin aloimme kiertämään järveä. Toisella puolella järveä oli ainkoinaan ollut maanvyörymä, ja jättikokoisia, siis talonkokoisia kivenmurikoita oli aikoinaan vierinyt alas vuorilta, ja jyrännyt alleen osan pikkukylän puumökeistä. Osa mäkeistä oli puolittain kivenlohkareeseen rakennettu. Järvi oli todella kirkasvetinen, ja sen ympärillä kasvoi nättejä kukkasia. Kun olimme kävelleet kolmanneksen järven ympäri koin jotain hassua. Oli todella kuuma, joten meillä ei ollut paljoakaan päällä, mutta silti samaan aikaan vieressämme oli lumikasoja. Kävelimme siis osan matkasta lumessa, ja haistelimme lumikasojen tuomaa raikkautta ilmassa.



Heittelimme Hanibalille keppejä järveen, ja hän haki niitä uskaliaasti kylmästä vedestä hyppien korkealta veteen. Itseäni harmitti kun en ollut ottanut uikkareita mukaan ylös, vaan ne olivat autossa vuoren juurella. Päästyämme takaisin järven ensimmäiselle puolelle kävelimme pienen metsäalueen halki, ja metsässä kasvoi ketunleipiä. Minä söin niitä suurempaan nälkääni, sillä emme olleet syöneet kunnolla mitään päivän mittaan aamupalan lisäksi.

Kun retkemme Sveitsin alpeilla oli päättymässä juoksimme äkkijyrkkää osan matkasta alas takaisin autolle. Ennen palaamista hotellille Saksaan kävimme kunnioittamassa perinteitä ja pesemässä jalkamme hyytävässä joessa jalanpesupaikassa. Tunne oli kuin avantouinnin jälkeen.

Takaisin hotellilla söimme taas tarpeeksemme, ja ruuan jälkeen menimme pitkälle kävelylle kahdestaan Jernej ja Hanibalin kanssa pimeään sateiseen viinitarhalaaksoon.

Sunnuntaina koiranäyttely taas jatkui. Kävimme läpi samoja rutiineja ja kiertelimme taas paikkoja. Kävimme eri halleissa tutustumassa muiden koiriin, ja Jernej lähivalokuvasi useita. Väsähdimme pitkän päivän jälkeen ja menimme vain istumaan messujen tapaiseen halliin, jossa katselimme ohikulkevia ihmisiä. Se oli mukavaa. Näyttelyyn kun oli tullut niin monesta eri maasta ihmisiä, joten ihmiskirjo oli aikamoinen. Perheitä katsellessa huomasi heti periytyvät ominaisuudet, kuinka tyttäret näyttivät äideiltään ja pojat isiltään.

Kun näyttely oli meidän osalta ohi, lähdimme takaisin kohti kotia. Auton luona näin kasan keltamustia hämähäkkejä. Tällä kertaa emme enää ajaneet Saksan kautta, vaan tarkoitus oli ajaa Itävallan poikki. Ainiin, heh. Aina kun ajoimme Saksassa moottoritietä pitkin varsinkin Mynhenin lähellä ihmettelin kuinka yksi paikkakunta voi olla niin iso. Se oli Ausfahrt. Joka nurkan takana oli aina tuo sama nimi vaikka oltiin jo kuinka kaukana Mynhenistä. Vasta muutama sata kilometriä myöhemmin mietin asiaa tarkemmin kuin näin taas saman kylän nimen, ja kuinka ollakkaan, ei se mikään kylä ollut, vaan se tarkoittaa exittiä :) Saksan moottoriteillä saa ajaa lujaa. Kokeilimme Sunnuntaiaamuna moottoritielle liityttyämme kuinka nopeasti autolla pääsee. Menimme suurinpiirtein sataa yhdeksääkymppiä. Se ei kovin paljoa eronnut 120 vauhdista, mitä nyt auto tärisi enemmän, piti kovempaa melua ja ja maisemat vaihtuivat nopeammin. Jotkut autot kulkivat jopa nopeammin kuin me.



Eli siis kotimatkasta.. ennen Itävallan puolelle pääsyä ajoimme Liechtensteinin lävitse. Se on pieni ja rikas ruhtinaskunta, jonka olemassa olon olin tyystin unohtanut. Kai siitä joskus maantiedon tunneilla on saatettu mainita peruskoulussa, mutta muutoin aivan tuntematon paikka minulle. Maan lävitse ajoi viidessä minuutissa, se on niin pieni. Ajoimme hetken ympyrää paikallisessa liikenneympyrässä ja herätimme paikallisten vihreän poliisipartion huomion. Hetken päästä ennen Itävallan rajaa he pysäyttivät meidät, pyysivät nähdä passeja ja tutkivat koko auton. Selitimme mitä teemme täällä, ja mistä olemme tulossa ja mitä autossa on. Hetken odottelun jälkeen saimme jatkaa matkaa Itävaltaan.

Itävallassa näimme paljon lisää vuoristoa, ja ajoimme osittain mutkikkailla pikkuteillä. Yhdessä kohtaa letka autoja oli pysähtyneenä edessämme, ja mekin sammutimme moottorin ja odotimme mitä tuleman pitää. Edessä oli onnettomuus, näimme jo kauempaa, että siellä oli ambulanssi, ja kun pääsimme vihdoin vauhtiin näimme, että kyseessä oli moottoripyöräonnettomuus. Näin kuinka maassa oli kaatunut moottoripyörä, kypärä, ja kuinka mies kantoi verisiä farkkuja. Mietin vieläkin oliko moottoripyöräilijällä ollut vain farkut jalassa, vai oliko joku, kuka oli ollut auttamassa saanut farkkunsa vereen moottoripyöräilijän ruhreista.

Pysähdyimme aina välillä jalottelemaan ja itseämme ja Hanibalia. Yhdessä paikassa meillä oli nättejä maisemia, ja Hanibalilla oli paljon tilaa juoksennella vapaasti. Hanibalille heitettiin myös frisbiitä, ja hän pommpi komeasti korkealle napaten aina saaliinsa.

Kun olimme ajaneet jo jonki matkaa päädyimme alueelle, jossa englannin kuninkaalliset käyvät laskettelemassa. Alue oli todella iso laskettelukeskus, ja sen huomasi että paikka oli taas rakennettu kuin tyhjästä turisteja varten. Kaikki talot lähistöllä näyttivät olevan uudehkohja, samalla tyylillä rakennettuja ja useampi kuin moni talosta olikin hotelli.

Halusimme ajaa eri reittiä kotiin kuin yleensä, joten poikkesimme välillä valtaväyliltä. Tämä kuitenkin osoittautui kerran huonoksi ideaksi, sillä päädyimme vuoristoon paikkaan, jossa autolla ei enää päässyt eteenpäin. Matkaa olisi täytynyt jatkaa junalla, niin että auto olisi lastattu junaan. Päätimme kääntyä ympäri ja ajaa takaisin samaan suuntaan mistä tulimmekin ennenkuin pääsimme taas oikeille ajoteille. Saavuimme illalla takaisin kotiin.

Elämää Sloveniassa

Olen nyt ollut Sloveniassa kaksi viikkoa. Täällä on hyvä olla.

Olen jo päässyt osaksi perhettä. Minulla on oma kaappi, sain oman pestävän nenäliinan, ja Hanibal on hyväksynyt minut paijaus- ja leikkikaverikseen. Siinä osa esimerkeistä, miksi olen kotiutunut hyvin.

Aika on mennyt nopeasti. Aivan kuin täällä etelämpänä päivä olisi lyhyempi, ja aika kuluisi tuplasti nopeammin kuin Suomessa. Ehkä minulla on vaan niin paljon tekemistä kokoajan. Jernej on aina illat töissä kymmeneen tai puolilleöin. Olemme aamupäivällä yhdessä, puuhastelemme pihalla tai hän on kirjoittanut lopputyötään sillävälin kun minä jankkaan sloveniaa viereisessä huoneessa. Kirjoitin juuri tänään ylös sanoja, joita olen aina päivän mittaan oppinut. Kirjoitusasussa on vielä hakemista, mutta opettelen nyt ensin, että mikä sana on mikäkin, ja miten se lausutaan. Se on aluksi oleellisinta.

Olen siis päässyt myös mullan makuun täällä. Pihalla riittää paljon puuhaa. Ulkona tosin kannattaa olla päähine, sillä täällä on todella kuuma jo kahdeksan aikaan aamulla. Pihalla on keskeneräisiä hommia, kun talonremontointi on osittain tuhonnut piha-aluetta. Nurmikkoa on tarvinut istuttaa lisää raskaiden ajoineuvojen litistettyä sen. Kylvin ihan ensimmäisinä päivinä äidin ja kumppaneiden antaman siemenpussin sisällön takapihalle. Siellä pitäisi kohta kasvaa kasa ketokukkia. Siellä on jo nyt näkyvillä ties kuinka monta erilaista yksi, kaksi tai kolmisirkkaista nostamassa päätään maasta. Hannibal on käynyt välillä tekemässä tuhojaan, ja tallannut uutta kasvustoa, kun koittaa saada minua leikkimään pallon kanssa kyykkiessäni nurmikolla ja tuo palloa nenäni eteen seisten vastaistutetulla nurmikolla, ja sitten vielä pudottaa painavan pallon maahan läntäten ketokukkastenalut. Höh.



Hannibal piti myös seuraa kun halusin kokeilla vanhanajan sippiä ruohojen niitossa. En halunnut käyttää sähkökäyttöistä vehjettä, vaan kaivoin autotallin perältä vanhan, jo vähän ruosteisen sirpin, joka terotettiin minulle. Varoitettiin vielä, että täytyy olla varovainen sen käytössä, etten satuta itseäni. Sirppi ei satuttanut minua, mutta toista tekivät ruusupuskat. Olin niittämässä istutusten ja puiden juurien vieressä kasvavaa heinikkoa, kun onnistuin sorkkaisemaan käsivartenib ruusupuskaan. Kirpaisi. Myöhemmin saman ruusupuskan luona, kun olin selin ruusupuskaan ja niitin vieressä olevaa heinää, niin noustessani kyykystä ylös sain takapuoleeni toisesta piikistä. Myöhemmin koitin etsiä ja löytää ruusupuskan piikkejä iholtani, mutta Jernej sanoi, ettei piikit olleet jääneet ihoni alle. En uskonut, sillä näin jotain mustaa käsivarressani, ja koitin pinsettien kanssa etsiä, jos tämä musta lähtisi pois kaivamalla, mutta ei sieltä mitään lähtenyt. Eli ruusupuskan piikit ei jää ihon alle.

Pihalla on yksi suuri alue, johon ei ole vielä kylvetty uutta nurmea. Siihen ollaan kärrätty multaa, jota ollaan ensin lapioitu ja sihdattu. Minäkin olen päässyt lempipuuhaani sihtaukseen. Tosin tämän on vähän isompimuotoista kuin mökkirannan rantahiekan sihtaus. Puolimärän mullan sihtuas isolla sihdillä on vöhön eri asia isoine multakökkäreineen kuin hienon rantahiekan sihtaus lastenleluilla. Sihtauksen jälkeen kottikärryillä kärrätty multa levitetään maahan, josta vielä kaivellaan käsin lasinsiruja ja teräviä objekteja ja teräväkulmaisia kiviä, jotta kokemus kävelystä paljasjaloin kesän tultua nurmikolla on mahdollisimman ainutlaatuisen erinomainen.

Koirien aitausta oltiin myös siirtämässä. Koirille on rakennuettu jo jokin aika sitten hyvin eristetty koirankoppi talon nurkkaan portaiden alle. Kopin ympärille ollaan siirtämässä vanhan koirankopin häkkiä. Olin eilen maalaamassa tämän häkin puupölkkyjä autotallissa. Sain pukea päälleni Jernejn isän työvetimet. Tuli ihan oikean remonttireiskan olo kun sai lapputyöhousut jalkaan. Maalaus suoritukseni hyväksyttiin, ja voin varmaan ensiviikolla päästä maalaamaan Jernejn huonetta.

Sitten ollaan myös imuroitu kovasti monta kertaa viikossa. Koiria on pitänyt pitää sisällä parveketyömisten takia, ja koirilla on juuri karvanlähtöaika, joten joka kerta kun he ravistelevat itseään kasa karvaa lentää ympäri huonetta. Koirien harjaus on myös ihan uusi juttu minulle. Harja on todella kova ja piikikäs. Sanoisiko ihan että jokin metalliharja, eikä mikään vauvanhiusharja.

Olen joskus aiemmin kertonut kuinka hankalaa täällä on pyöräillä. Nyt olen oppinut vähän paremmin pyöräilemään kahdella eri pyörällä. Toinen on miesten maastopöyrä ja toinen on natiseva ja kitisevä melkein jarruton naisten vanha pyörä. Kun sillä jarruttaa kuulostaa ihan kuin sähköbussi tai ratikka jarruttaisi. Näimme naapurin roskapönttöjen vieressä hylätyn naistenpyörän, joka meinattiin ottaa ja kunnostaa minun käyttööni, mutta harkitsimme näköjään liian kauan aikaa, sillä parin päivän päästä roska-auto oli jo vienyt pyörän pois.

Olemme pyöräilleet kaupungilla tai sen ympärillä. Yhtenä päivänä mentiin maastopyörillä läheiselle kukkulalle. Ylämäkeä riitti. Pyöräilimme koirien kanssa kolme-neljä tuntia metsäisellä kukkulalla ja sieltä pois. Metsässä oli paljon pikkupolkuja, joita pitkin menimme maastopöyrillä autotien sijasta. Pikkupolut olivat täynnä maan pinnalle nousseita juuria. Ihan kuin olisi pyöräillyt Sorvasen alamäkeä alas polkupöyrällä. Niin ja siis yhtä jyrkkää, ellei jopa jyrkempääkin mäkeä alas. Onneksi oli kypärät päässä. Viimein kun päätimme lopettaa metsässä pyörälyn otimme yhden alan vievän pikkupolun. Se osoittautui todella jyrkäksi, joten en voinut kauaakaan olla pöyrän selässä tai seisaalteen siinä, vaan oli pakko kävellä loputon mäki alas. Näytti siltä kuin olisimme päätyneet jonkun takapihalle, mutta onneksi se olikin vain naapuruston yhteistä piha aluetta ja metsää. Loppuvaiheessa jouduttiin kantamaan pyöriä kun mäki oli pystysuoraa.

Otimme osaa Ljubljanan vuosittaiseen ympärikävelyyn viime lauantaina. Siinä kävellään kaupungin ympäri menevää enstistä linnoitustietä pitkin, joka on yli 30 kilometriä pitkä. Nöytti kuin koko kaupunki olisi ottanut osaa kävelyyn, sillä koko polku oli täynnä urheilevia ihmisiä. Jotkin olivat pukeutuneet todella urheilullisesti, osa farkkuihin. Sitten oli vielä oma osionsa sotavarusteisiin pukeutuneita kaiken ikäistä porukkaa. Ainiin, ja samaan aikaan pidettiin kaupunkin ympärijouku kilpailu kolmen koplissa. Polun varrella näki usemamminkin kun jouksijat joutuivat tönimään edessä olevia kävelijöitä melkein kumoon päästäkseen ohitse. Kiertueella oli mukana paljon koiria. Useimmat niistä olivat irrallaan. Yksi irrallinen koira näytti seuraavan meitä jatkuvasti. Sillä oli reikä päässä. Tai muuten vaan sen päästä vuosi verta. Se oli isokokoinen kultainennoutaja. Välillä se makoili keskellä polkua, toisinaan se kirmaili kauas edellä. Kun löysimme pienen virtauksen puhdasta vettä pysähdyimme juomaan ja naureskelimme kun kultainen noutaja oli istahtanut mutalammikon pohjalle suu virtaukseen kohti aivan innoissaan vedestä. Koira oli uponnut etutassujaan myöten kuraan. Kun se nousi ylös ojasta se oli todella likainen.



Emme kävelleet koko kierrosta Jernejn kanssa, vaan vain neljä tuntia. Koko ympyrä olisi kestänyt seitsemän. Me puolestamme priorisoimme jäätelön metsästämisen mielekkäämmäksi kuin väkijoukossa kaupungin ympäri kävelemisen. Niimpä poikkesimme polulta etsimään jäätelöä, emmekä enään palanneet takaisin polulle.

Olen halunnut täällä jo pitkään uimaan. Kinusin yhtenä kuumana päivänä haluavani mennä lammelle, jonka näytimme Kaille, uimaan. Juuri sinä päivänä emme sinne kuitenkaan kerenneet. Mutta sen sijaan pääsin joitakin päiviä myöhemmin uimaan joessa. Menimme tiistaina 12 päivä tutustumaan Slovenian eteläosossa olevaan yhden Jernejn isän entisen työtoverin nykyiseen työpaikkaan. Firma pullottaa ja myy kuuluista vettä täälläpäin. Costella nimistä pullotettua vettä, tai maustettua vettä. Saimme yksityisen opastetun kiertueen koko tehtaan ympäri. Se oli mielenkiintoista. Näimme kuinka pienistä muovipötköistä tulee kovan lämmön jälkeen muovipulloja, kuinka muovipullot täytetään, korkki kierretään, pullot etiketoidaan, päiväysleimataan ja lopulta pakataan ja varastoidaan. Pääsimme myös näkemään vedenpumppaushuoneen. Tehdas pumppaa vettä seitsemänkymmenenviiden metrin syvyydestä. Vesi on alunperin kaukausilta vuorilta kotosin.

Tämän firman lähettyvillä oli kanootinvuokrauspaikka, josta vuokrasimme minirafting veneen. Eli sellaisen keltaisen kolmenistuttavan komiveneen.Meitä oli tosin vain kaksi. Meille katsottiin sopivat märkäpuvut, takit, kengät ja kypärät. Sitten meidät ajettiin ties kuinka monen kilometrin päähän yläjuoksulle, josta aloitimme jokiseikkailumme. Puimme ensin kaikki tarvittavat varusteet uima-asujen päälle, ja hyppäsimme veneen kyytiin. Meille kummallekin annettiin yhdet airot. Minirafting veneessä ei ollut oikeastaan mitään mistä pitää kiinnni virtauksissa ja vesiputouksissa. Siinä vaan istutaan puupenkeillä ja toivotaan ettei virta vie mukanaan.

Aloitimme reilun kolmen tunnin jokiseikkailumme melomalla ensin hieman ylävirtaan, kun Jernej halusi nähdä nurkan takana olevat maisemat. Siellä oli pienimuotoinen virtaus josta saimme alkuvauhdin taivaleellemme. Suurin osa joesta oli tasaista pienivirtaista jokea, eikä vaarallista villivirtaa. Pääsimme välillä nopeavirtaisiin kohtiin, jossa kumivene pomppi ja hytkyi, ja joissa vettä tuli pärskimällä naamaan ja vauhti oli kova. Meinasimme aina osua johonkin kiveen, ja jäimme usein jumiin tälläisiin nopeavirtaisiin kohtiin, kun pohja otti kiiinni juuri pinnan peiton alla olevaan kiveen. Joki oli Slovenian ja Kroatian rajajokena. Meloimme siis no mans ländillä. Rantauduimme välillä Croatian puolelle, luultavasti laittomasti, en ole ihan varma. Mutta siellä näytti niiin nätiltä niin kävimme välillä kurkkimassa millaiset maisemat naapurissa on. Löysimme yhden hienon kohdan, jossa oli hedelmäpuita, niittyä ja kaukana vuoria taustalla, ja paljon tyhjää siinä välissä. Nättiä.


Kuva Jernej Burkeljca

Kun olimme meloneet jo pari tuntia pääsimme vesiputoukselle. En ollut ihan varma, että olisiko se hyvä juttu vai tosi paha juttu. Vesiputous oli kuitenkin joku metrin tai kaksi. En muista olenko ennen mennyt veneellä vesiputouksesta, joten en tiennyt mitä odottaa. Rantauduimme taas hetkeksi Kroatian puolelle juuri vesiputouksen päälle kurkkimaan mistä kohtaa olisi parhainta mennä alas. Näimme kuinka kaislikossa jättisammakot parittelivat. Päätimme mennä vasemmalta. Meloimme vähän matkaa takaisin ylävirtaan, otimme hyvät vauhdit, ja meloimme täysiä vesiputousta kohden. Vumpsista. Ja olimmekin jo alhaalla. Kaikki saavat itse mennä kokemaan miltä se tuntui, etten paljasta aivan kaikkea. Sen verran voin sanoa, että ennen vesiputousta tuntui hieman perhosia vatsassa mutta ei sen aikana eikä jälkeen.

Joki oli täynnä isoja kaloja. Näimme aina vilaukselta kun ne pärskyttelivät äkkiä meitä karkuun. Jernej ei aluksi uskonut että joessa on isoja kaloja, kun hän ei ikinä kerennyt näkemään niitä siinä vaiheessa kun minä huusin ”kala” mutta myöhemmin alajuoksulla näimme molemmat paljon paljon isoja kaloja. Ja niinpä kävikin, että minä sain yhden näistä isoista kaloista kiinni paljain käsin! Se ui hitaammin kuin kaikki muut kalat, eikä viilettänyt pimeisiin syvyyksiin, joten seurasimme kalaa hetken, vaanimme veneessä, ja Jernej poistui kumiveneestä työntämään meitä ja ohjaamaan vedestä käsin suuntaamme. Niinpä kun olimme vihdoin kalan kohdalla nappasin sen käteeni, tosin se oli hieman liukas, joten en saanut sitä ensimmäisellä kerralla kiinni, vaan vaanimme lisää. Mutta tosella kerralla sain hyvän otteen ja nostin kalan joesta. Ensimmäinen käsin pyydystetty kala!


Kuva Jernej Burkeljca

Se oli hyvä päivä. Niin ja lopuksi monen tunnin melonnan jälkeen pääsin veilä uimaan kolmetoista asteisessa joessa. Kun pääsimme veneen luovutuspaikkaan, jota tosin saimme etsiä aikamme, kannnoimme veneen kuivalle maalle ja minä riisuin märkäpuvun pois, sillä mielestäni märkäpuvulla uiminen kylmässä vedessä on huijaamista. Niinpä menin bikinit päällä polskimaan hetkeksi hyiseen veteen naama hangonkeksillä.

Kun pääsimme veneen luovutuspaikkaan, jota tosin saimme etsiä aikamme, kannnoimme veneen kuivalle maalle ja minä riisuin märkäpuvun pois, sillä mielestäni märkäpuvulla uiminen kylmässä vedessä on huijaamista. Niinpä menin bikinit päällä polskimaan hetkeksi hyiseen veteen naama hangonkeksillä.

Yhtenä päivänä leivoin täällä marjapiirakkaa. Siinä oli mansikoita ja raparperiä. Leipominen oli hieman vaativaa, sillä puolet välineistä puuttuivat huushollista kokonaan. Täällä ei näköjään leivota. Niinpä sovelsin erilaisia välineitä, ja sain kuin sainkin piirakan aikaiseksi. Paistoin sen juuri valmiiksi kun Jernejn tuli illalla kotiin töistä. Oli mielissään. Täytyy vielä joskus kokeilla juustosarvien leipomista täällä. Jos löydän oikeaa kermaviiliä. Sen pitäisi olla kisla smetana. Täällä oli hankaluuksia löytää maitorahkaa kaupasta, ja kävimme pitkän keskustelun Jernejn kanssa kun koitin selittää mikä maitorahaka on. Loppujen lopuksi sain piirakkaani kyllä jotain muuta kuin maitorahkaa, mutta jotain sinnepäin se oli.

Olen leikannut hiukseni täällä. Ensin leikkasin Jernejn hiukset, ja kysyin jos hän voisi leikata minun hiukset, mutta sanoi, että on parempi jos itse leikkaan ne. Niinpä leikkasin hiukseni. En ymmärrä miksen aiemmin ole leikannut itse hiuksiani kerta se ei saksien heiluttamisat kummempi juttu ole. Siis puhun nyt latvojen leikkaamisesta enkä mistään hiustyylimuutoksesta. Eli suosittelen omatoimista hiustenleikkuuta jos omistatte sakset!

Kävimme eilen Jernejn veljen kanssa ostamassa kengät. Hän tiesi, että yhdessä urheilukaupassa on ota kolme maksa kaksi alennus. Niinpä menin hänen mukaansa ostamaan yhdne parin kengät kun hän osti kaksi. Ostin ensimmäistä kertaa Merel merkkiset kengät. Ne tuntuvat hyvältä jalassa. Ne ovat vähän niinkuin vaelluskengät, mutta ei niin jykevät. Ne ei myöskään ole jäykät niinkuin vaelluskenkäni ovat, vaan niissä varpaat ja kenkä taittuu kun kävelee.

Lähdemme perjantaina viikonlopuksi Sveitsiin koiranäyttelyyn. Yövymme tosin Saksassa kun se on halvempaa. Kirjoitan siitä myöhemmin.

Interrail 2009

Olen puhunut lähtevänä reilaamaan 14-vuotiaasta asti. Nyt viimein sain osittain toteuttaa Euroopanreiliä. Alunperin halusin reilin kestävän kuukauden verran, mutta syistä tai toisista se tulikin kestämään vain alle 10 päivää. Tämä reilireitti siten muuttui vain matkustukseksi Suomesta Sloveniaan suurimmaksi osaksi junalla.

Matkakumppaninina toimi Kai. En enää muista milloin kauan sitten aloimme puhumaan, että voisimme mennä yhdessä reilaamaan, mutta reili kuulosti sillä hetkellä kaikista realistisimmilta matkustusvaihtoehdoista verrattuna muihin kaukaisuuden matkustussuunnitelmiin, joihin tarvitaan enemmän resursseja.

Jokatapauksessa.. Omat valmisteluni alkoivat jo kauan ennen lähtöä. Reilini nimittäin toimi muuttonani Sloveniaan, joten oli tärkeää saada pohdittua kaikki oleellisin omaisuus mukaan. Itse matkalla tarvin vain lukullista kamaa. Loput kulkivat rinkanpainona selässä tai junanpenkillä. Olin jo kauan aikaa kerännyt sohvalleni vaatteita, joita kuvittelin tarvitsevani ympärivuotisesti Sloveniassa. Olin jo osan vaatteistani vienyt etukäteen Sloveniaan edellisillä reissuillani sinne, joten nyt ei tarvinnut kantaa aivan kaikkea mahdollista mukana. Vaelluskengät veivät suurimman lohkon kuitenkin rinkasta kaksittaisena objektina.

Eli, itse asiaan. Olin vielä perjantaina ennen lähtöä koulussa kuuntelemassa luokkatovereideni seminaariesityksiä muutamia tunteja. Sen jälkeen avulias Pekka tuli auttamaan jääkaappini tyhjentämisessä ja piti seuraa kun tein viimehetken valmisteluita ennen kuin pudotin avaimeni postiluukusta takaisin kotiin. Tapasin vielä luokkalaisiani keskustassa ennen lähtöä.

Pääsimme Tampereelle yöksi, sillä skippasimme Pohjois Euroopan junamatkat, ja lensimme Bremeniin Ryanairilla. Seuraavalla kerralla voisi mennä koko Euroopan halki ilmastoystävällisemmin. Kertasimme vielä Pirkkalan kentällä mitä matkasuunnitelmamme olivatkaan:
a) kohdemaat: Saksa (Bremen) Hollanti (Amsterdam ja Haag) Belgia (Brysseli) Ranska (Pariisi) Luxemburg (Luxemburg) Saksa (Berliini) Tsekki (Praha) Itävalta (Viini) sekä Slovenia (Ljubljana)
b) Syödä hyvin
c) Belgiumfries belgiassa, Patonkia Pariisissa ja Kozelia Tsekeissä.
Siinäpä se. Meidän matkasuunnitelma. Bremeniin saapuessamme Suomen harmaus ja pölyisyys vaihtui yhtäkkiä vehreäksi kevääksi. Saksassa oli kaikki jo vihreää ja kukkivaa. Aivan kuten muissakin maissa, joihin myöhemmin matkustimme. Bremen, tai se osa mitä me näimme, oli kovin turistikas. Vanhoja taloja, paljon pikkukojuja, katuesiintyjiä ja vilkas tori. Ratikkamatkalla lentokentältä keskustaan näin paljon nätimpiä maisemia ja mielenkiintoisempia rakennuksia. Ne olivat kuitenkin kauempana keskustasta, joten emme enää kävelleet sinne takaisin. Päämääränämme oli löytää juna-asema, jonne saisimme suurimman osan kamoistamme joiksikin tunneiksi säilöön, jonka jälkeen pääsisimme metsästämään ruokaa. Päätimme kävellä paikallista joenvartta pitkin takaisin kekustan tuntumaan löydettyämme juna-aseman, ja aikataulun Amsterdamiin. Olimme siis samana iltana vielä menossa Hollantiin. Minä ihmettelin suuria kukkivia puita puistossa ja haistelin kevättä.



Junamatkalla Amsterdamiin näimme minulle kaikista mieleen painuvimmat maisemat. Koitin bongailla niitä koko loppumatkan seuraavan viikon ajan. Maisema sisälsi rypsipeltoja, vanhanajan tuulimyllyn, ja ehkä uusia tuulirattaitakin, mäen, kauniisti kaartavan linnun lentämässä sinistä taivasta vasten, yksinäisen puun keskellä peltoa ja puuhun nojautuvat tikapuut. Näin siis tälläisiä maisemia useasti Saksassa, mutta en ikinä kerennyt kaivamaan kameraa tarpeeksi nopeasti esille, vaan juna kiisi jo maisemasta seuraavaan. Näin myös paljon simpson mallisia voimaloita. Olin automaattisesti luullut että ne on tietenkin ydinvoimaloita, mutta myöhemmin selvisi, että hiilivoimaloillakin voi olla sama muoto.



Päästyämme Amsterdamiin tapasimme Timin, johon olin tutustunut Suomessa koulun järjestämällä intensiiviviikolla. Pääsimme hänen luokseen yöpymään kahdeksi yöksi. Juna-asemalla olimme katsovinamme, että Haagiin menevä juna oli juuri lähdössä ja pinkaisimme kaikkine kamoinenne täyteen juoksuun junahallissa. Loppujenlopuksi kun olimme juosseet yhdet jos toisetkin portaat ylös huomasimme että juna lähteekin aivan toiselta laiturilta ja aivan toiseen aikaan. Etsimme sitten tämän oikean junan, ja pääsimme rauhallisesti Haagiin. Sieltä jatkoimme raitiovaunulla Rijswijkiin, jossa Tim asui. Asuinalue oli todella viihtyisää ja vehreää. Joka puolella oli suloisen värisiä kukkivia puita.



Timin perhe oli jotain aivan toista mitä suomalaiset perheet ovat. Pieniä hellyydenosoituksia näytetään jatkuvasti, ja ne ovat osa jokapäiväistä rutiinia. Kaikki pussaavat ja halaavat toisiaan alitusten, vähintään nukkumaan mennessä. Heillä oli mukava talo, ja kaikki olivat erittäin vieraanvaraisia. Saimme nukkua askarteluhuoneessa. Siellä riitti silmille pyörimistä, kun joka nurkassa oli inspiraatiota kätkettynä.

Nukuttuamme yön hyvin lähdimme aamulla Amsterdamiin. Muistin vasta jälkikäteen, että meidänhän olisi kannattanut mielummin kierrellä Haagin seutua, itse ainakin tykkään siitä enemmän. Olin vuosi sitten viikon verran intensiivikurssilla Haagissa, Den Haag Hogeschoolissa. Teimme silloin pitkän pyöräretken ympäri Haagia, ja pidin näkemästäni. Amsterdami puolestaan oli jälleen yksi turistirysä. Harmittaa kun niin moni luonnollisesti nättikaupunki ängetään täyteen turisteja, eikä se enää viehätä, kuin se viehättäisi jos siellä olisi suurimmaksi osaksi paikallista väkeä kaduilla.



Tämän takia suhtauduin usein kriittisesti moniin kaupunkeihin joissa kävimme, ja varsinkin, jos meille haluttiin näytettävän perus turistinähtävyyksiä ”joita kaikkien kuuluisi käydä katsomassa” jos siihen kaupunkiin päätyy. Mainitsin usemman kerran useammalle ihmiselle, että kaikki patsaat sun muut voi aivan hyvin googlettaa muutamassa sekunnissa jos ne on jonkin toisen mielestä aivan must nähdä. Itse en niin patsaista ym. Välitä toljotella.

Tämä asia olisi hieman toisin jos olisimme päässeet näkemään pikkukyliä, joissa ei tarvitse jahdata patsaita, ja joissa ei törmäile suomalaisiin ja saksalaisiin joka nurkan takana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista tällä reissulla, sillä oma alkuperäinen suunnitelma olla kuukausi reissussa ei voinut toteutua, joten aikaa ei jäänyt kuin tiettyihin suuriin kaupunkeihin, joista on hyvät ja nopeat kulkuyhteydet. Tämäkin tosin myöhemmin osoittaitui erilaiseksi, sillä jokatapauksessa juna pysähtyy keskisuurissa kaupungeissa jossain vaiheessa matkaa, eikä kulje suoraan paikasta a paikkaan b.

Taas asiaan.. Eli Amsterdamissa pyörimme kujilla ja kaduilla, söimme Tom&Jerry jäätelöä, ja löysin itselleni monen monen vuoden etsintäni jälkeen hyvät retkeilyhousut. Niitä pidinkin sitten koko loppureissun ajan paikasta ja sen fiinisyydestä riippumatta. Takaisin Haagissa saimme koko reissun parhaimman aterian. Timin äiti on loistokokki! Tai siis siinä oli koko muukin perhe auttamassa, mutta äidin resepti. Sitä olisin voinut syötä lautaskaupalla.

Kun olimme aamulla matkalla Amsterdamiin huomioni kiinnittyi junassa takanaistuvaan porukkaan. Kuulosti aivan kuin he olisivat puhuneet sloveniaa. Sieltä täältä tunnistin muutaman sanan, ja vähän ennen saapumistamme Amsterdamiin minun oli pakko mennä kysymään heiltä mistä he ovat kotoisin. He olivatkin Serbiasta. Mutta myönsivät, että kielet ovat samantapaisia. Junastalähteissämme toivotimme vielä hyvästit.

Seuraavana aamuna lähdimme Hollannista. Olimme käyneet tarkistamassa asian, että Belgiaan menee tunninvälein junia, mutta kuinka ollakkaan, juuri kun pääsimme Haagin asemalle, ja junan oli syytä tulla, meille ilmoitettiin, että ne kaikki, ketsä matkustaa Belgiaan hypätkää toiselle puolelle asemaa junaan, joka lähtisi minuutin päästä. Ihmettelimme vähän tilannetta, ja sähellystä ympärillämme. Hetken päästä meille selvisi, että lähistöllä oli ollut junaonnettomuus, tai jokin muu onnettomuus, joka jokatapauksessa oli blokannut juuri näiden Hollanti-Belgia junien kulkemisen. Niimpä juna johon hyppäsimme vei meidät Haagin päärautatieasemalle, josta meidän piti juosta konnarin perässä yhteen toiseen junaan. Mukanamme juoksi Signaporelainen kaksikko, jotka olivat matkalla Pariisiin. Vietimme heidän kanssaan koko loppuaikamma junaseikkailussa Hollannista Belgiaan. Tämä juna johon seuraavaksi päädyimme veikin meidät noin tunnin ajomatkan päästä itään Utrechtiin, vaikka oli tarkoitus päästä etelään kohti Brysseliä. Oditimme sitten ihmeissämme Utrechissä seuraavaa junaa Rotterdamiin päin, josta en enää muista pitikö vaihtaa junaa, vai pääsimmekö jo Belgiaan asti. Jouduimme ainkin vielä kerran vaihtamaan junaa Brysselissä, sillä olimme luvanneet nähdä toisen intensiiviviikolla tapaamani kaverin, Alexisin pohjoisella juna-asemalla.

Olimme siinä vaiheessa jo kovin nälkäisiä. Olimme lähteneet aamulla, ja saavuimme Brysseliin joskus iltapäivällä. Matkan kuului kestää kaksi tuntia, mutta se kestikin varmaan viisi. Eväät kerettiin siis syömään jo alkumatkasta. Brysselin juna-asemalla ostimme vohvelit, jotka näyttivät olevan kuuluisia sielläpäin. Alexis löysi meidät nopeasti ja veimme taas kamat säilöön asemalle. Tätä teimme siis jatkuvasti melkein kaikilla asemilla. Hyvä tapa päästä rinkasta eroon kokopäiväksi. Säilötaksat vaihtelivat muutamasta eurosta kahdeksaan euroon. Saimme välillä ängettyä Kaitsun repun rinkkani sisään, jotta matkatavaroiden lukumäärä olisi vain yksi. Oli siis kahdenlaisia säilyreitä. Sellaisia, jotka toimivat kolikolla, ja sellaisia, joihin kamat annetaan tiskille tai liukuhihnalle. Jälkimmäisessä tapauksessa siis kannattaa olla vain yksi reppu. Kaappeihin puolestaan saa änkeä niin paljon tavaraa kuin mahtuu.

Alexis näytti meille osan Brysselistä katutasolta ja korkeammalta. Sitten kävimme tankkaamassa evästä ruokakaupasta ennenkuin lähdimme metrolla kamojemme kanssa Alexisin kotinurkille. Julkiset kulkuvälineet olivat helppo omaksua Brysselissä. Metrolinjat ja ratikat olivat selkeitä. Alexis asui ehkä kymmenen minuutin ajomatkan päässä keskustasta rauhallisella asuinalueella kaakkois osassa Brysseliä. Tapasimme päivän aikana hänen perheensä. Heillä oli paljon historiallisia koriste-esineitä ympäri taloa, sekä huimasti valokuvai viimevuosilta ja menneiltä. Heidän ruokahuoneen seinältä löytyi myös pala automiumia, jonka luona kävimme ilta-aikaan. Puutarha oli pieni, mutta viihtyisä. Sieltä löytyi ties mitä kaikkia yrttejä. Menin myös tutustumaan heidän kompostiinsa. Haimme samana iltana Florianen illastamaan kanssamme. Illalla Alexis näytti minulle lomakuviaan Corsicalta. He olivat käyneet mitä jännemmässä kiipeilypaikassa, mitä ikinä olen nähnyt. Halusin sen heti things I want to do before I die - listalleni.



Seuraavana aamuna söimme kunnon ”normaalin” aamupalan. Aamupalamukia etsiessäni sain tapaturmallisesti vasemman kämmeneni ihon irti, kun törkkäsin sen keittiönkaapinoven alareunaan. Kirpaisi. Väsäsin hyviin retkeilyhousuihin samastapaikasta osatmani vyön. Kamppailu oli pitkä ja tuskainen. Vyö kun ei millään loppunut, se vain jatkui ja jatkui, ja aina sai olla änkemässä vyönpäätä uuden lenkin ali ahtaamalla. Viimein sain koko vyön ympärilleni kireäksi jolloin vyön toinen pää jäi takaselkääni. Täytyy operoida se jokupäivä lyhyemmäksi enenkuin satutan itseni.

Aamulla lähdimme Alexisin kanssa samalla ovenavauksella ulos kiertelemään kaupunkia Kain kanssa kahdestaan silläaikaa kun Alexis olisi koulussa. Kävelimme paikkoihin, jotka näyttivät mukavilta ja kävelyn arvoisilta. Vierailimme historiallisen sotamuseon katolla, josta bongasimme seuraavan kävelykohteemme, EU-rakennukset. Ennenkuin päädyimme itse rakennuksille istahdimme Leopoldin puistoon syömään leivonnaisia ja katselemaan söpöjä sorsanpoikasia. Eu-talojen lähettyvillä löysin koko Brysselin kohokohdan, kaikkienmaailman parhaimman puun. Suosittelen lämpimästi tätä nähtävyyttä! Se niin iso, että siinä olisi voinut asua, ja niin paksut oksat, että niillä voisi nukkua. Treehouse paradise, tai kiipeilypuuihanuuspaikka. Tuijotin tuota puuta ikuisuuden jos toisenkin, kiertelein ja katselin ja voivottelin kun puolet puusta oli yksityisellä tontilla, jonne en kehdannut mennä kavutakseni puuhun, Huoh. Elämäni tilaisuus meni siinä. Valokuvatkaan eivät ole minkään vertoisa aitoon kokemukseen tästä puusta.

Eu-talolla näimme ison läjän nuoria turisteja joukoittain. Meille selkeni myöhemmin, että olimme kuulemma katselleet väärää EU-taloja, ja että se oikea olisi ollut vähän matkan päässä. Mutta onneksi kävelimme tälle talolle eikä sille toiselle, muutoin en olisi ikinä nähnyt edellämainitsemaani puuta. Se on luonnontieteellisenmuseon takapihalla.



Kävelimme päivän aikana laskujemme mukaan noin 8 kilometriä. Siinä välissä näimme ties mitä jännää.Maailman parhaimman lelukaupan, jossa oli kaikkia meidän lapuudenajan leluja myynnissä. Molemmat ihailimme lelukauppaa kuin pikkulapset aikoinaan. Lelut olivat niin söpöjä ja viattomia, eikä mitään nykypäivän rätinämeluelektroniikkaleluja. Kunnonvanhanajan puulejuja, hyrriä, kuulia, keinuhevosia, nallekarhuja ja ties mitä. En tosin muista miten päädyimme lelukaupan sisään, ehkä häkellyimme jo näyteikkunoiden esillepanoista, jolloin oli pakko päästä sisälle tutkimaan lapsuudenmuistoja. Tämä oli Brysselin toiseksi paras nähtävyys.

Näyteikkunasta tuli mieleen, että näin Brysselissä mitä hienoimman eläintaulun. Se oli savannilla makoileva tiikeri. Se oli jättimäinen taulu, ja todella hienot värit, aivan sellainen taulu, minkä itse haluaisin seinälleni. Brysseliin siis tauluostoksille heti kun raaskii maksaa yli 200 euroa taulusta.



Kolmanneksi paras oli poliisitoiminta. Olimme rauhallisesti kävelemässä kohti Notredamenin näköistä katedraalia, kun nurkan takaa kaahasi arvokuljetusauto sekä poliisiauto ja poliisiauto ajoi puolittain keskelle ajotietä. Samalla sekunnilla poliisit hyppäsivät ulos autosta ja ties mitkä rynnäkkörynnäkkökiväärit käsissään ja saattoivat arvokuljetusauton autotalliin. Muutamassa sekunnissa koko esitys oli ohitse. Monet jalankulkijat me mukaanlukien ihmettelimme hetken tapahtunutta ennekuin jatkoimme matkaamme.

Katedraalin lähellä oli näyttely Brysselin ympäristöasioista. Minä kiertelin koko ulkonäyttelyn lävitse ja luin kaikki tekstit ja tutustuin rakennettuun sammalkattoon. Sitten seisoimmekin jo Robinsons holidays bussin edessä pähkäilemässä sattumankauppaa.

Meidän oli tarkoitus iltapäivällä mennä Brysselin metsiin tutustumaan, mutta retkihousuni aihuettivat minulle uudenlaisen mission. Vasen takatasku hiersi ihoa, jolloin keksin, että jos löytäisin miesten bokserimalliset alushousut, niin ongelma olisi ratkaistu. Tämä missio oli kuitenkin hankalampi kuin voisi kuvitella. Mistä tahansa nurkantakaa Brysselissä ei nimittäin myydä kalsareita. Vaan sellaisen perustarvike/ruokakaupan bongaamisessa menikin sitten loppupäivä. Viimein kun löysimme boksereita myyvän putiikin löysimme myös usean muun vastaavanlaisen kaupan samoilta nurkilta. Harmitti ettei aiemmin onnistuttu kävelemään juuri noille nurkille kalsariostoksille. No jokatapauksessa, menen joskus toisena kertana tutustumaan Brysselin keuhkoihin.

Samana päivänä kun Alexis pääsi koulusta tapasimme Montgomeryn metroasemalla, josta jatkaisimme yhdessä ratikalla hänen luokseen. Jäimme vähän aikaisemmalla pysäkillä pois, jotta pääsisimme kävelemaan metsäisen puiston poikki. Puistossa oli lampi, joka oli todella pahassa kunnossa, Se oli täynnä kasvistoa ja ties mitä ylinmäräistä, siellä oli jopa lastenrattaat. Illalla kävimme vielä syömässä viimein niitä kuuluisia Belgian ranskiksia, jotka olivat reilitehtävälistallamme.



Keskiviikkona 29.4 Saavuimme Pariisiin. Jouduimme ostamaan paikkaliput Brysselistä Pariisiin, ja ne maksoivat 26€. Pariisi.. hmm. En edes tiedä miksi se oli listallamme. Ehkä kuvittelimme sen olevan jotain mikä se ei ollut. Eli siis Meille se oli pettymys. Jokatapauksessa, muutama sana Pariisista: On faktoja, joita ei voi kieltää, esim. Onhan se nättipaikka, mutta ei siellä ole oikeastaan tekemistä. Jos joku turisti haluaa nähdä kaikkia nähtävyyksiä, niin sitten ymmärrän, että Pariisi on oiva paikka niiden bongailuun, mutta niin, noh.. Kävelläkkään ei voi koko päivää. Kaikki on kallista, jopa ruoka, eli mitä enemmän kävelee, sitä enemmän tulee nälkä ja sitä enemmän kuluttaa silkkaa rahaa.



Toisaalta tiedän, että tykkäisin ehkä (huom ehkä) Pariisista jos sinne olisi mennyt esim. Jernejn kanssa. Pariisi kun on sellainen romanttinen paikka monien mielestä. Itse en sitä puolta tosin nähnyt, mutta olen valmis kokemaan Pariisin uudelleen toisenlaisesta näkökulmasta mitä sen nyt koin. Ja toinen seikka on tosiaan siinä, että rahaa tarvitsee ja paljon, jos siellä haluaa tehdä jotakin tähdellistä. Saa myös kertoa kaikkia vinkkejä, joita voi tehdä Pariisissa ilman rahanpalamista.

Eli Pariisissa saavuimme pohjoiselle asemalle josta kävelimme itäisellä asemalle, johon laitoimme taas kamat säilöön ja kaikki tarpeelliset laukkuihin makuupussi mukaanlukien. Asemalta saimme Pariisin parhaimmat patongit, joita tulimme ostamaan myös seuraavana päivänä. Niissä oli voita, tosin kuin muualta ostamissamme patongeissa, jossa oli sinappia, hyi. Metsästimme aikamme hostellilistasta lähintä hostellia, joka löytyikin kävelymatkan päästä Pariisin pohjoisosasta. Hostelli oli Woodstock niminen hostelli. Lähdimme kiertämään Pariisia, ensin pohjoisesta, ja sitten keskustasta. Menimme pohjoisesta Metrolla keskustaan kierreltyämme aikamme. Metromatkan jälkeen taisimme jatkaa matkamme jollain lähijunalla. Kävimme katsomalla Notredamia, joka oli todella pieni siihen verrattuna mitä siitä olin aina kuvitellut. Ehkä Notredamenin kellonsoittajalla oli jotain tekemistä asian kanssa. Katedraalin edessä (onkohan se edes katedraali..) oli paljon kerjäläisiä. Ensimmäisen tullessa kysymään rahaa ja näyttämään leukemialappua tiesi jo että kaikilla muillakin on aivan sama teksti lapuissa. Sitten keksimme Kaitsun kanssa, että kun seuraava kerjäläinen tulisi kysymään ”Do you speak english” ni vastattaisiin ”ei”. Ja sehän toimi. Silloin ne ei tulleet enään lappujensa kanssa kerjäämään.



Kävimme katedraalin sisällä kääntymässä. Se oli ihan peruskirkkomeiningin näköinen paikka, joten jatkoimme aika nopeasti matkaamme. Notredamenin lähellä kävi Pariisin kaikista yllätävin kalleus ilmi irtokarkkiostoksilla. Pieni pussi, siis pie-ni pus-si maksoi lähes kympin!! Siis kympin! Samalla rahalla saa jättisäkin karkkia Suomesta. Ei voitu uskoa kuinka voi olla niin kallista. Älytöntä!

Nähtiin vielä Eiffeltornikin, sekin todella pieni. Hollolan Tiirismaan radiomastokin on sitä muutaman metrin korkeampi. Kun oltiin syöty pahaa sinappista patonkia oltiin saatu tarpeeksemme Pariisista. Menimme siis takaisin hostellille. Vuorottelimme joka päivä, että kumpi kantaa kameraa mukanaan, jottei molempien tarvitse kanniskella turhaan, ja jottei tule tuplakuvia. Pariisissa oli Kaitsun vuoro. Seuraavassa kohteessa Luxemburgissa huomasi, kun pidimme muutaman tunnin molemmat kameraa, niin olemme ottaneet aivan samoista paikoista kuvia, tietty vähän eri kuvakulmista.



Taidettiin lähteä seitsemän aikaan hostellilta. Luxemburgiinkin täytyi varata paikkaliput, mutta ne maksoivat vain muutaman euron. Luxemburgissa tapasimme Kain työtoverin kaverin, joka on asunut paikanpäällä jo pari vuotta. Hän oli todella ihastunut kaupunkiin, ja tiesi siitä vaikka mitä kaikkea. Hän piti meille viisi tuntia seuraa, ja näytti koko kaupungin siinä ajassa. Pystyimme siis olemaan Pariisissa vain viisi tuntia, sillä yöjuna, jolla meidän oli tarkoitus matkustaa Berliiniin, olikin bookattu jo täyteen, joten meidän täytyi ottaa sitä aiempi juna puoli viiden aikoihin. Tästä aiheutui hieman harmia ja päänvaivaa, sillä se sotki useammankin suunnitelman. Kaitsua harmitti, ettei keretty olemaan Luxemburgissa pidempään, se näytti Kain yksi lempipaikka matkan aikana.



Kävelimme siis ympäri mukulakivikatuja ahtaiata kujia ja vehreää rotkoa pitkin. Välillä taas kipusimme ylös tiirailemaan maisemia, ja taas laskeuduimme rotkonpohjalle. Siellä oli kiva tallustella. Jotenkin mieli lepäsi. Joki, linnoituksien rauniot, puut, kukat ja lintuset kaikki tekivät osansa. Reissulla on tullut ihmeteltyä aina paikallisia pullasorsia, tai niihin rinnastettavissa olevia vesilintuja. Luxemburgissa näin beigeselkäisen pullasorsan, ja sillä kokonaan beigen vaimon. Outoa.





Junalla Luxemburgiin tultaessa emme nähneet linnoja, emmekä luxemburgista poistuttaessakaan. Jännä, sillä monilukuiset linnat ovat yksi harvoista asioista, jota muistan vuoden 95 Luxemburgin vierailustani. Sen puoleen näimme linnoja heti Saksan puolella. Vanhoja linnoja ja prinsessalinnoja. Tai tuo prinsessalinna taisi olla kun matkasimme Berliinistä Prahaan.

Eli emme viettäneet kauaakaan Luxemburgissa, mutta itse näin ainakin tarpeeksi kaupunkia. Maalla haluaisin päästä, mutta se on sitten toinen tarina ja reissu. Matkasimme siis jälleen Saksanmaalla. Vaihdoimme junaa parikin kertaa matkalla Berliiniin. Saksan armeija näytti päässeen lomille juuri sinä päivänä kun me matkustimme, ja juna vilisi armeijapukuisi lomallelähtijöitä, sekä heidän seurassaan siviileiksi pukeutuneita armeijan väkeä.

Saksassa näimme taas nättejä maisemia. Kukkakaalimetsiä, viiniviljelmiä, jyrkkiä, mutta matalia mäkiä, juri sellaisia haluaisin Suomeenkin. Berliiniin taisimme saapua yhden jälkeen yöllä. Siihen aikaan kaupunki oli aika hiljainen, olihan vasta torstain ja perjantain völkinen yö. Olimme taas jättäneet rinkkani aseman säilöön, joka oli parkkihallin vieressä, ja katsoime aikataulun Prahaan lähtevistä junista. Juna lähtisi vasta 11 aikaan, joten meillä oli huiman monta tuntia aikaa viettää öisessä Berliinissä. Pitkä matkanteko kuitenkin väsytti, ja teki nälkäiseksi. Löysimme onneksemme aukiolevan ruokapaikan joskus 2 jälkeen yöllä, jossa vietimme aika kauana aikaa. Söin kanaa. Meinasimme molemmat melkein nukahtaa siihen istumaan, joten päätimme, eetä Berliinin nähtävyydet olivat siinä, nyt etsittäisiin nukkumapaikka. Tai siis toivoimme, että nurkantakaa ilmestyisi nukkumapaikka, muuten olisimme valvoneet koko yön. Ja kuinka ollakkaan nurkan takaahan löytyi 24h aukioleva hostelli. Kirjauduimme sisään, ja samantien päät pehkuihin.

Heräsimme 5 tunnin yöunien jälkeen ja pakkasimme kamamme ennekuin kukaan muu jättikokoisesta huoneesta edes oli tietoinen meidän olemassa olostamme. Ennen juna-asemalle menoa söimme vähän kovettunutta patonkia ja joimme belgiasta ostettua apelisiinimehua (ehkä.. muistelin vain, että meillä oli kauan aikaa yksi apelisiinimehupullo mukanamme) Kävelimme aamulla vielä Berliinissä, ennekuin rantauduimme joenvarteen, joka oli lähellä juna-asemaa. Kävelimme joenvartta pitkin aikamme kunnes saavuimme hautausmaalle. Siellä näytti kuin sankarihauta olisi kaivettu auki, ja joku CSI olisi ollut sitä tutkimassa, niin ainakin itselleni vakuutin, jotta sain hieman jännitystä elämään mielikuvituksella. Hauta siis oli hienonpi kuin muuta haudat, siinä oli isoin kivi koko hautausmaasta, ja sitä oli kaivettu, ja sen ympärillä oli jotkin poliisinauhan tapaiset nauhat. Ehkä sitä oli vain kunnostettu tai jotain..



Berliinin juna-asemalla sain syödäkseni hyvän sämpylän ja teetä. Ainiin, Belgiassa join aivan skottiteen makuista teetä. Se on se maito! Vaikka pussi oli ihan normaali yellow label, niin maito teki siitä niin skotlanninmakuista. Kai muualla Euroopassa on sitten sen verran rasvaisempaa ja tujumpaa maitoa.

Seuraava junamatka oli kaikista nätein maisemiltaan. Tsekin rajamailla oli hienoja linnoja, ja korkeita kukkuloita, ehkä jopa vuoria. Rautatie kulki pitkälti jokilaaksossa, ja bongailimme mitä huikeampia vuoristomaisemia jyrkkine kallionrinteineen. Tsekkeihin saavuttuamme näimme heti kulttuurieron muihin maihin verratttuna. Alue näytti köyhältä ja kieli oli vierasta. Tosin itse ymmärsin joitakin sanoja kun kieli muistutti Sloveniaa.





Etsimme juna-asemalta tavaransäilytys paikan, ja ihmettelimme hetken sormet suussa kun ovessa lukikin 60 rahaa. Muutaman sekunnin päästä tajuttiin kuitenkin, että kyse olikin heidän omasta valuutastaan, Euroja ei vielä ollut. Menimme siis ensin vaihtamaan rahaa ennekuin saimme jälleen tavarat säilöön. Sitten lähdimmekin etsimään hostellia. Rautatieasemalla oli kyltti jossa luki nuolien kera maciltä oikealle, sitten vasemmalle ja sitten suoraan. Mutta kuinka ollakkaan vaikka kuinak kiertelimme kortteleita niin emme löytäneet mystistä hostellia mistään. Palasimme jopa katsomaan takaisin rautatieasemalle uudelleen, että olimmehan varmasti menneet oikeaan paikkaan, mutta ei hostellia ei vaan ollut. Sen sijaan kyltti ohjasi hämärille mestoille, ja lopulta radanvarteen. Tsekeissä näytti olevan yleistä, että rautateillä sai kävellä, ja ylityspaikoille oli väsätty yksinkertaisia pölkkyjä ylitystä varten.



Noh, jatkoimme sitten matkaamme toivoen, että eteen pöllähtäisi joku toinen hostelli, ja niinhän siinä kävikin. Ulkona luki: hostellihuoneet 120-240 paikallista rahaa. Joka on tosi vähän euroissa. Sisälle pääsy hostelliin oli vähän vaativampaa. Ovessa oli nimittäin ovikoodi. Näimme että sisällä oli ihmisiä, mutta emme silti päässeet sisään summeriakaan painamalla. Meidän onneksemme takaa tuli joku hemmo, joka tiesi ovikoodin ja pääsimme hänen perässään sisään. Sisällä oli tiskillä jonossa kolme meksikolaista ja yksi ranskalainen. Odotimme tovin jos toisenkin, että vastaanottovirkailija tai siis luultavimmin hostellinpitäjä palvelisi meitä. Jonkun tovin päästä hän pyysi meitä odottamaan sivussa, kun hän hoitelisi varauksien tehneiden kanssa asioita. Menimme rappukäytävään jossa virtasi keski ikäisiä miehiä kalsareissaan suihkuun menossa. Outoa puuhaa.

Aloin juttelemaan meksikolasiten kanssa, ja siinä jonkin aikaa tutustuttuamme päätimme, että jos emme saa tästä yöpaikkaa, menisimme kaikki yhdessä etsimään toista hostellia. Nelikko opiskeli Saksassa, ja he keskutelivat saksaksi. Meksikolaiset olivat opiskelleet saksaa vain puolitoisat vuotta, ja osasivat sitä jo hyvin. Vähän ajan päästä hostellinpitäjä tuli viimein rappukäytävään ja kysyi haluammeko silti jäädä hänen hostelliinsa, hänellä olisi erikoistarjous. Siinä samalla hän myös kysyi, että onko teitä nyt kakse eri porukkaa vai 6 henkeä. Kaikki vastasivat yhdessä kuorossa, että kuusi. Hostellinpitäjän hyvä diili oli 300 paikallista rahaa yöltä. Kaikki tiesimme, että ulkona oli lukenut 120-240, mutta emme sanoneet mitään vastaan, sillä 300 ei ollut kuin joku 12 euroa. Puolet halvempi, mitä missään muualla.

Saimme hostellin kaikista parhaimman huoneen. Siinä taisi olla juuri kuusi sänkyä. Hostellinpitäjä näytti kaikki paikat yksityiskohtaisesti, ja kädestäpitäen vielä näytti kuinka esimerkiksi ulko-ovi avataan. Sitten veimme tavaramme huoneeseen, ja päätimme lähteä yhdessä kohti kaupunkia.

Kenelläkään ei ollut selkeää käsitystä missä päin kaupunki oli. Olimme Kain kanssa käyneet metro/ratikka asemalla tutkimassa karttaa, ja näimme, että tietyt ratikkalinjat menivät keskustaan, niinpä lähdimme seuraamaan ratikkalinjoja maassa. Yhdessä kohtaa ratikkalinjat erosivat emmekä olleet varmoja jatkoimmeko oikeaan suuntaan kävelyä. Kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä päin kaupunki oli, ja hän osoitti suuntaan, johon olimme kävelemässä. Vastaantulija oli joku koditon tai todella köyhä. Hänellä oli reikäinen, likainen paita päällä, ja tosi likaiset pöksyt jalassa. Hän pyysi vastineeksi tupakkaa tiedosta, mutta kukaan meistä ei polttanut. Hän jatkoi matkaansa kaupungin suuntaan joenvartta pompotellen superpalloa sen välillä pusikkoon kadottaen.

Kävelimme myös itsekin joenvartta. Se oli kovin likainen, näimme jopa kuolleita kaloja kellumassa. Yksi oli todella iso kala, en tiedä mikä, mutta iso se oli. Näimme myös rumia isoja ankanpoikasia. Eli nättejä joutsenia. Kun pääsimme lähemmäs keskustaa, Kaitsu kävi hakemassa meille Prahan kartan. Hän juoksi yli vilkkaan tien, missä oli monta kaistaa ja vielä ratikkakaistatkin. Myöhemmin kaksi meksikolaistakin ylittivät saman tien, ja he olivat jäädä auton alle. Hurjan näköistä. Itse odottelin vain sillan reunalla istuen. Paikansimme itsemme kartalta, ja lähdimme kohti keskustaa. Me halusimme syömään, ja muu porukka kiertämään vanhaa kaupunkia. Niinpä tiemme erosivat.



Kävelytyämme hetken pysähdyimme katukauppiaiden kojuketjuille. Siellä myytiin paljon vaatteita, huiveja, tosi halpoja rinkkoja ja tainnutusaseita. Vähän niinkuin ne sähköiset kärpäslätkät, mutta paljon voimakkaammat. Emme ostaneet mitään, kiertelimme vain. Sen jälkeen löysimme Kain kanssa halvan paikan syödä. Söimme pastaa ja ihmettelimme telkkarin kummia eläinvauvoja. Sitten aloimme suorittamaan missiotamme, Kozelin metsästystä.

Missio osoittautui hankalammaksi kuin voisi kuvitella. Kozelin maassa, melkein missään ei myydä Kozelia. Vähän niinkuin ei löytäisi mistään päin Lahtea vaikka Lapinkultaa. Muut olutmerkit näyttivät senpuolesta olevan sitäkin suositumpia. Oisikohan katukylteissä lukenut Uruguel tai vastaavaa. Hetken kierrettyämme pistäydyimme pikkupuodista josta Kai osti viimeisen pinssinsä. Hän keräsi laukunläppäänsä pinssejä eri paikoista jossa käytiin. Brysselistä ostetun pissaavan poikapatsas pinssin Kai hukkasi siinä vaiheessa kun minä ihastelin näyteikkunassa olevaa tiikeritaulua. Hän oli juuri sitä ennen pidellyt sitä käsissään, eikä sen jälkeen pinssiä enää löytynyt mistään.

Loppujenlopuksi läysimme kuin löysimmekin Kozelia myyvän pienen kapakan. Siellä oli kolme asiakasta, ja uutiset telkkarissa. Tilasimme siis kaljat. Saimme oluet suoraan hanasta, eikä pullon kautta. Ja arvatkaa mitä, kalja maksoi alle euron! (86 senttiä) Siis sama kalja, josta Suomessa saa maksaa yli vitosen. Kaitsu tarjosi.

Istuimme alas ja vilkaisimme uutisia. Siellä juuri joku törmäsi tolppaan tai seinään, ja länsimaalaisia ruumiita näytettiin telkkarissa. Ihmettelin että mistä moinen, miksi Tsekeissä näytetään kun joku kuolee livenä, mutta en muista nähneeni moista muuta kuin wtcn uutisoinnissa. Myöhemmin Jernej kertoi, että kyse oli ollut Hollannin kuninkaan tappoyrityksestä. Joku oli ajanut pikkuautolla väkijoukon lävitse aiheuttaen ruumiita, ja sai itsekin surmansa törmäyksessä. Hollannissa kun olimme joitain päiviä sitä ennen.

Laitoin Matille tekstiviestiä, ja kerroin kuinka halpaa kaljaa Tsekeistä sai, kerroin myös miten telkkarissa näytetään moista. Hän soitti heti takaisin ja rupesi kertomaan sikaflunssasta. Miten yhtäkkiä tapahtuukin kaikkea kauheaa maailmalla. Suomessa oli vappu.

Palsimme kaljojemme jälkeen takaisin hostellille. Kävelimme graffitipakkojen ohitse, ja päätimme palata seuraavana aamuna radanvarsipaikkaan, jossa myös oli suuria graffiteja. Hostellilla kirjoitimme lapun huonekavereillemme, että jättäisivät meille 4 euroa avaimenpalautusrahaa, niinkuin olimme aiemmin sopineet. Sillä me kirjauduttaisiin hostellista ulos ennenkuin vastaanotto tiski aukeaisi. He saisivat meidän panttirahan puolestaan, kun he palauttaisivat meidänkin avaimen.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin, ja näimme pöydällä lapun kavereiltamme, siinä toivotettiin mukavaa loppureissua. Olimme kovin aikaisessa liikeellä, vaikka kävelimmekin jonkun matkaa ensin aamulla radanvarrella, ei silti mitkään ruokaa myyvät paikat melkein olleet auki. Löysimme lopulta rautatieasemalta yhden kiskan tapaisen paikasn, josta ostimme sämpylät. Ne olivat hyviä. Ostimme myös matkaeväiksi toiset sämpylät.

Enää välimaana olisi Itävalta. Junassa istuimme venäläisten naiten kanssa samassa kabinetissa. He opettelivat vähän väliä saksaa, ja minä pistin korven taa saksalaisia sanoja. Ymmärsin kaiken mitä he koitivat opetella saksaksi niin venäjäksi, joten opin siinä samalla että mitä kyseiset lauseet tai sanat ovat sakaksi. Kätevää.

Pysähdyimme Viinissä puolenpäivän aikaan. Kerkesimme käydä syömässä tarpeeksi ja kiertelemässä rautatieaseman nurkillä, ennenkuin oli aika jatkaa matkaa kohti Sloveniaa. Olimme sinä päivänä taas ties kuinka monta tuntia junassa. Joinain päivinä taisettiin laskea, että kymmenenkin tuntia oli tullut istuttua. Juna oli taas kabinetti tyylinen, eli samaan kabinettiin mahtui kuusi henkeä. Loppumatkasta muu kabinetti oli jo tyhjä ja rötkötimme penkeillä jalat suorina leveästi.

Meillä oli vaihto Villachissa Itävällassa, juuri ennen Sloveniaa. Itävällan ja Slovenian rajalla oli piiiitkän pitkä tunneli. Jernej käski laittamaan tekstiviestin kun olisimme pitkässä tunnelissa. Ihmettelin, että mistä tunnistan mikä tunneli on pitkä ja mikä lyhyt, kun matkalla oli muitakin tunneleita. Mutta sen kuulemma kyllä tulisi huomaamaan. Ja niihän me huomattiinkin. Kerkesin laskemaan 120 ennekuin aloin kirjoittamaan Jernejille viestiä. Siinä välissä Kai kerkesi pestä hampaat, jonka jälkeen minäkin menin vielä hammaspesulle. Silti tunneli vielä jatkui. Eli se oli pitkä.

Maisemat olivat hienoja. Tosin ilta alkoi jo hämärtyä, joten emme nähneet niin paljon kuin olisimme halunneet nähdä.Välillä kuljimme vuorten välissä, alla tai keskellä. Ne olivat kuitenkin läsnä kokoajan. Emme harmillisesti nähneet mitään isoja vuoria, mutta niiden aika oli sitten myöhemmin.

Se on sitten toinen tarina. Nyt olen Sloveniassa.