Matkakumppaninina toimi Kai. En enää muista milloin kauan sitten aloimme puhumaan, että voisimme mennä yhdessä reilaamaan, mutta reili kuulosti sillä hetkellä kaikista realistisimmilta matkustusvaihtoehdoista verrattuna muihin kaukaisuuden matkustussuunnitelmiin, joihin tarvitaan enemmän resursseja.
Jokatapauksessa.. Omat valmisteluni alkoivat jo kauan ennen lähtöä. Reilini nimittäin toimi muuttonani Sloveniaan, joten oli tärkeää saada pohdittua kaikki oleellisin omaisuus mukaan. Itse matkalla tarvin vain lukullista kamaa. Loput kulkivat rinkanpainona selässä tai junanpenkillä. Olin jo kauan aikaa kerännyt sohvalleni vaatteita, joita kuvittelin tarvitsevani ympärivuotisesti Sloveniassa. Olin jo osan vaatteistani vienyt etukäteen Sloveniaan edellisillä reissuillani sinne, joten nyt ei tarvinnut kantaa aivan kaikkea mahdollista mukana. Vaelluskengät veivät suurimman lohkon kuitenkin rinkasta kaksittaisena objektina.
Eli, itse asiaan. Olin vielä perjantaina ennen lähtöä koulussa kuuntelemassa luokkatovereideni seminaariesityksiä muutamia tunteja. Sen jälkeen avulias Pekka tuli auttamaan jääkaappini tyhjentämisessä ja piti seuraa kun tein viimehetken valmisteluita ennen kuin pudotin avaimeni postiluukusta takaisin kotiin. Tapasin vielä luokkalaisiani keskustassa ennen lähtöä.
Pääsimme Tampereelle yöksi, sillä skippasimme Pohjois Euroopan junamatkat, ja lensimme Bremeniin Ryanairilla. Seuraavalla kerralla voisi mennä koko Euroopan halki ilmastoystävällisemmin. Kertasimme vielä Pirkkalan kentällä mitä matkasuunnitelmamme olivatkaan:
a) kohdemaat: Saksa (Bremen) Hollanti (Amsterdam ja Haag) Belgia (Brysseli) Ranska (Pariisi) Luxemburg (Luxemburg) Saksa (Berliini) Tsekki (Praha) Itävalta (Viini) sekä Slovenia (Ljubljana)
b) Syödä hyvin
c) Belgiumfries belgiassa, Patonkia Pariisissa ja Kozelia Tsekeissä.
Siinäpä se. Meidän matkasuunnitelma. Bremeniin saapuessamme Suomen harmaus ja pölyisyys vaihtui yhtäkkiä vehreäksi kevääksi. Saksassa oli kaikki jo vihreää ja kukkivaa. Aivan kuten muissakin maissa, joihin myöhemmin matkustimme. Bremen, tai se osa mitä me näimme, oli kovin turistikas. Vanhoja taloja, paljon pikkukojuja, katuesiintyjiä ja vilkas tori. Ratikkamatkalla lentokentältä keskustaan näin paljon nätimpiä maisemia ja mielenkiintoisempia rakennuksia. Ne olivat kuitenkin kauempana keskustasta, joten emme enää kävelleet sinne takaisin. Päämääränämme oli löytää juna-asema, jonne saisimme suurimman osan kamoistamme joiksikin tunneiksi säilöön, jonka jälkeen pääsisimme metsästämään ruokaa. Päätimme kävellä paikallista joenvartta pitkin takaisin kekustan tuntumaan löydettyämme juna-aseman, ja aikataulun Amsterdamiin. Olimme siis samana iltana vielä menossa Hollantiin. Minä ihmettelin suuria kukkivia puita puistossa ja haistelin kevättä.
Junamatkalla Amsterdamiin näimme minulle kaikista mieleen painuvimmat maisemat. Koitin bongailla niitä koko loppumatkan seuraavan viikon ajan. Maisema sisälsi rypsipeltoja, vanhanajan tuulimyllyn, ja ehkä uusia tuulirattaitakin, mäen, kauniisti kaartavan linnun lentämässä sinistä taivasta vasten, yksinäisen puun keskellä peltoa ja puuhun nojautuvat tikapuut. Näin siis tälläisiä maisemia useasti Saksassa, mutta en ikinä kerennyt kaivamaan kameraa tarpeeksi nopeasti esille, vaan juna kiisi jo maisemasta seuraavaan. Näin myös paljon simpson mallisia voimaloita. Olin automaattisesti luullut että ne on tietenkin ydinvoimaloita, mutta myöhemmin selvisi, että hiilivoimaloillakin voi olla sama muoto.
Päästyämme Amsterdamiin tapasimme Timin, johon olin tutustunut Suomessa koulun järjestämällä intensiiviviikolla. Pääsimme hänen luokseen yöpymään kahdeksi yöksi. Juna-asemalla olimme katsovinamme, että Haagiin menevä juna oli juuri lähdössä ja pinkaisimme kaikkine kamoinenne täyteen juoksuun junahallissa. Loppujenlopuksi kun olimme juosseet yhdet jos toisetkin portaat ylös huomasimme että juna lähteekin aivan toiselta laiturilta ja aivan toiseen aikaan. Etsimme sitten tämän oikean junan, ja pääsimme rauhallisesti Haagiin. Sieltä jatkoimme raitiovaunulla Rijswijkiin, jossa Tim asui. Asuinalue oli todella viihtyisää ja vehreää. Joka puolella oli suloisen värisiä kukkivia puita.
Timin perhe oli jotain aivan toista mitä suomalaiset perheet ovat. Pieniä hellyydenosoituksia näytetään jatkuvasti, ja ne ovat osa jokapäiväistä rutiinia. Kaikki pussaavat ja halaavat toisiaan alitusten, vähintään nukkumaan mennessä. Heillä oli mukava talo, ja kaikki olivat erittäin vieraanvaraisia. Saimme nukkua askarteluhuoneessa. Siellä riitti silmille pyörimistä, kun joka nurkassa oli inspiraatiota kätkettynä.
Nukuttuamme yön hyvin lähdimme aamulla Amsterdamiin. Muistin vasta jälkikäteen, että meidänhän olisi kannattanut mielummin kierrellä Haagin seutua, itse ainakin tykkään siitä enemmän. Olin vuosi sitten viikon verran intensiivikurssilla Haagissa, Den Haag Hogeschoolissa. Teimme silloin pitkän pyöräretken ympäri Haagia, ja pidin näkemästäni. Amsterdami puolestaan oli jälleen yksi turistirysä. Harmittaa kun niin moni luonnollisesti nättikaupunki ängetään täyteen turisteja, eikä se enää viehätä, kuin se viehättäisi jos siellä olisi suurimmaksi osaksi paikallista väkeä kaduilla.
Tämän takia suhtauduin usein kriittisesti moniin kaupunkeihin joissa kävimme, ja varsinkin, jos meille haluttiin näytettävän perus turistinähtävyyksiä ”joita kaikkien kuuluisi käydä katsomassa” jos siihen kaupunkiin päätyy. Mainitsin usemman kerran useammalle ihmiselle, että kaikki patsaat sun muut voi aivan hyvin googlettaa muutamassa sekunnissa jos ne on jonkin toisen mielestä aivan must nähdä. Itse en niin patsaista ym. Välitä toljotella.
Tämä asia olisi hieman toisin jos olisimme päässeet näkemään pikkukyliä, joissa ei tarvitse jahdata patsaita, ja joissa ei törmäile suomalaisiin ja saksalaisiin joka nurkan takana. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista tällä reissulla, sillä oma alkuperäinen suunnitelma olla kuukausi reissussa ei voinut toteutua, joten aikaa ei jäänyt kuin tiettyihin suuriin kaupunkeihin, joista on hyvät ja nopeat kulkuyhteydet. Tämäkin tosin myöhemmin osoittaitui erilaiseksi, sillä jokatapauksessa juna pysähtyy keskisuurissa kaupungeissa jossain vaiheessa matkaa, eikä kulje suoraan paikasta a paikkaan b.
Taas asiaan.. Eli Amsterdamissa pyörimme kujilla ja kaduilla, söimme Tom&Jerry jäätelöä, ja löysin itselleni monen monen vuoden etsintäni jälkeen hyvät retkeilyhousut. Niitä pidinkin sitten koko loppureissun ajan paikasta ja sen fiinisyydestä riippumatta. Takaisin Haagissa saimme koko reissun parhaimman aterian. Timin äiti on loistokokki! Tai siis siinä oli koko muukin perhe auttamassa, mutta äidin resepti. Sitä olisin voinut syötä lautaskaupalla.
Kun olimme aamulla matkalla Amsterdamiin huomioni kiinnittyi junassa takanaistuvaan porukkaan. Kuulosti aivan kuin he olisivat puhuneet sloveniaa. Sieltä täältä tunnistin muutaman sanan, ja vähän ennen saapumistamme Amsterdamiin minun oli pakko mennä kysymään heiltä mistä he ovat kotoisin. He olivatkin Serbiasta. Mutta myönsivät, että kielet ovat samantapaisia. Junastalähteissämme toivotimme vielä hyvästit.
Seuraavana aamuna lähdimme Hollannista. Olimme käyneet tarkistamassa asian, että Belgiaan menee tunninvälein junia, mutta kuinka ollakkaan, juuri kun pääsimme Haagin asemalle, ja junan oli syytä tulla, meille ilmoitettiin, että ne kaikki, ketsä matkustaa Belgiaan hypätkää toiselle puolelle asemaa junaan, joka lähtisi minuutin päästä. Ihmettelimme vähän tilannetta, ja sähellystä ympärillämme. Hetken päästä meille selvisi, että lähistöllä oli ollut junaonnettomuus, tai jokin muu onnettomuus, joka jokatapauksessa oli blokannut juuri näiden Hollanti-Belgia junien kulkemisen. Niimpä juna johon hyppäsimme vei meidät Haagin päärautatieasemalle, josta meidän piti juosta konnarin perässä yhteen toiseen junaan. Mukanamme juoksi Signaporelainen kaksikko, jotka olivat matkalla Pariisiin. Vietimme heidän kanssaan koko loppuaikamma junaseikkailussa Hollannista Belgiaan. Tämä juna johon seuraavaksi päädyimme veikin meidät noin tunnin ajomatkan päästä itään Utrechtiin, vaikka oli tarkoitus päästä etelään kohti Brysseliä. Oditimme sitten ihmeissämme Utrechissä seuraavaa junaa Rotterdamiin päin, josta en enää muista pitikö vaihtaa junaa, vai pääsimmekö jo Belgiaan asti. Jouduimme ainkin vielä kerran vaihtamaan junaa Brysselissä, sillä olimme luvanneet nähdä toisen intensiiviviikolla tapaamani kaverin, Alexisin pohjoisella juna-asemalla.
Olimme siinä vaiheessa jo kovin nälkäisiä. Olimme lähteneet aamulla, ja saavuimme Brysseliin joskus iltapäivällä. Matkan kuului kestää kaksi tuntia, mutta se kestikin varmaan viisi. Eväät kerettiin siis syömään jo alkumatkasta. Brysselin juna-asemalla ostimme vohvelit, jotka näyttivät olevan kuuluisia sielläpäin. Alexis löysi meidät nopeasti ja veimme taas kamat säilöön asemalle. Tätä teimme siis jatkuvasti melkein kaikilla asemilla. Hyvä tapa päästä rinkasta eroon kokopäiväksi. Säilötaksat vaihtelivat muutamasta eurosta kahdeksaan euroon. Saimme välillä ängettyä Kaitsun repun rinkkani sisään, jotta matkatavaroiden lukumäärä olisi vain yksi. Oli siis kahdenlaisia säilyreitä. Sellaisia, jotka toimivat kolikolla, ja sellaisia, joihin kamat annetaan tiskille tai liukuhihnalle. Jälkimmäisessä tapauksessa siis kannattaa olla vain yksi reppu. Kaappeihin puolestaan saa änkeä niin paljon tavaraa kuin mahtuu.
Alexis näytti meille osan Brysselistä katutasolta ja korkeammalta. Sitten kävimme tankkaamassa evästä ruokakaupasta ennenkuin lähdimme metrolla kamojemme kanssa Alexisin kotinurkille. Julkiset kulkuvälineet olivat helppo omaksua Brysselissä. Metrolinjat ja ratikat olivat selkeitä. Alexis asui ehkä kymmenen minuutin ajomatkan päässä keskustasta rauhallisella asuinalueella kaakkois osassa Brysseliä. Tapasimme päivän aikana hänen perheensä. Heillä oli paljon historiallisia koriste-esineitä ympäri taloa, sekä huimasti valokuvai viimevuosilta ja menneiltä. Heidän ruokahuoneen seinältä löytyi myös pala automiumia, jonka luona kävimme ilta-aikaan. Puutarha oli pieni, mutta viihtyisä. Sieltä löytyi ties mitä kaikkia yrttejä. Menin myös tutustumaan heidän kompostiinsa. Haimme samana iltana Florianen illastamaan kanssamme. Illalla Alexis näytti minulle lomakuviaan Corsicalta. He olivat käyneet mitä jännemmässä kiipeilypaikassa, mitä ikinä olen nähnyt. Halusin sen heti things I want to do before I die - listalleni.
Seuraavana aamuna söimme kunnon ”normaalin” aamupalan. Aamupalamukia etsiessäni sain tapaturmallisesti vasemman kämmeneni ihon irti, kun törkkäsin sen keittiönkaapinoven alareunaan. Kirpaisi. Väsäsin hyviin retkeilyhousuihin samastapaikasta osatmani vyön. Kamppailu oli pitkä ja tuskainen. Vyö kun ei millään loppunut, se vain jatkui ja jatkui, ja aina sai olla änkemässä vyönpäätä uuden lenkin ali ahtaamalla. Viimein sain koko vyön ympärilleni kireäksi jolloin vyön toinen pää jäi takaselkääni. Täytyy operoida se jokupäivä lyhyemmäksi enenkuin satutan itseni.
Aamulla lähdimme Alexisin kanssa samalla ovenavauksella ulos kiertelemään kaupunkia Kain kanssa kahdestaan silläaikaa kun Alexis olisi koulussa. Kävelimme paikkoihin, jotka näyttivät mukavilta ja kävelyn arvoisilta. Vierailimme historiallisen sotamuseon katolla, josta bongasimme seuraavan kävelykohteemme, EU-rakennukset. Ennenkuin päädyimme itse rakennuksille istahdimme Leopoldin puistoon syömään leivonnaisia ja katselemaan söpöjä sorsanpoikasia. Eu-talojen lähettyvillä löysin koko Brysselin kohokohdan, kaikkienmaailman parhaimman puun. Suosittelen lämpimästi tätä nähtävyyttä! Se niin iso, että siinä olisi voinut asua, ja niin paksut oksat, että niillä voisi nukkua. Treehouse paradise, tai kiipeilypuuihanuuspaikka. Tuijotin tuota puuta ikuisuuden jos toisenkin, kiertelein ja katselin ja voivottelin kun puolet puusta oli yksityisellä tontilla, jonne en kehdannut mennä kavutakseni puuhun, Huoh. Elämäni tilaisuus meni siinä. Valokuvatkaan eivät ole minkään vertoisa aitoon kokemukseen tästä puusta.
Eu-talolla näimme ison läjän nuoria turisteja joukoittain. Meille selkeni myöhemmin, että olimme kuulemma katselleet väärää EU-taloja, ja että se oikea olisi ollut vähän matkan päässä. Mutta onneksi kävelimme tälle talolle eikä sille toiselle, muutoin en olisi ikinä nähnyt edellämainitsemaani puuta. Se on luonnontieteellisenmuseon takapihalla.
Kävelimme päivän aikana laskujemme mukaan noin 8 kilometriä. Siinä välissä näimme ties mitä jännää.Maailman parhaimman lelukaupan, jossa oli kaikkia meidän lapuudenajan leluja myynnissä. Molemmat ihailimme lelukauppaa kuin pikkulapset aikoinaan. Lelut olivat niin söpöjä ja viattomia, eikä mitään nykypäivän rätinämeluelektroniikkaleluja. Kunnonvanhanajan puulejuja, hyrriä, kuulia, keinuhevosia, nallekarhuja ja ties mitä. En tosin muista miten päädyimme lelukaupan sisään, ehkä häkellyimme jo näyteikkunoiden esillepanoista, jolloin oli pakko päästä sisälle tutkimaan lapsuudenmuistoja. Tämä oli Brysselin toiseksi paras nähtävyys.
Näyteikkunasta tuli mieleen, että näin Brysselissä mitä hienoimman eläintaulun. Se oli savannilla makoileva tiikeri. Se oli jättimäinen taulu, ja todella hienot värit, aivan sellainen taulu, minkä itse haluaisin seinälleni. Brysseliin siis tauluostoksille heti kun raaskii maksaa yli 200 euroa taulusta.
Kolmanneksi paras oli poliisitoiminta. Olimme rauhallisesti kävelemässä kohti Notredamenin näköistä katedraalia, kun nurkan takaa kaahasi arvokuljetusauto sekä poliisiauto ja poliisiauto ajoi puolittain keskelle ajotietä. Samalla sekunnilla poliisit hyppäsivät ulos autosta ja ties mitkä rynnäkkörynnäkkökiväärit käsissään ja saattoivat arvokuljetusauton autotalliin. Muutamassa sekunnissa koko esitys oli ohitse. Monet jalankulkijat me mukaanlukien ihmettelimme hetken tapahtunutta ennekuin jatkoimme matkaamme.
Katedraalin lähellä oli näyttely Brysselin ympäristöasioista. Minä kiertelin koko ulkonäyttelyn lävitse ja luin kaikki tekstit ja tutustuin rakennettuun sammalkattoon. Sitten seisoimmekin jo Robinsons holidays bussin edessä pähkäilemässä sattumankauppaa.
Meidän oli tarkoitus iltapäivällä mennä Brysselin metsiin tutustumaan, mutta retkihousuni aihuettivat minulle uudenlaisen mission. Vasen takatasku hiersi ihoa, jolloin keksin, että jos löytäisin miesten bokserimalliset alushousut, niin ongelma olisi ratkaistu. Tämä missio oli kuitenkin hankalampi kuin voisi kuvitella. Mistä tahansa nurkantakaa Brysselissä ei nimittäin myydä kalsareita. Vaan sellaisen perustarvike/ruokakaupan bongaamisessa menikin sitten loppupäivä. Viimein kun löysimme boksereita myyvän putiikin löysimme myös usean muun vastaavanlaisen kaupan samoilta nurkilta. Harmitti ettei aiemmin onnistuttu kävelemään juuri noille nurkille kalsariostoksille. No jokatapauksessa, menen joskus toisena kertana tutustumaan Brysselin keuhkoihin.
Samana päivänä kun Alexis pääsi koulusta tapasimme Montgomeryn metroasemalla, josta jatkaisimme yhdessä ratikalla hänen luokseen. Jäimme vähän aikaisemmalla pysäkillä pois, jotta pääsisimme kävelemaan metsäisen puiston poikki. Puistossa oli lampi, joka oli todella pahassa kunnossa, Se oli täynnä kasvistoa ja ties mitä ylinmäräistä, siellä oli jopa lastenrattaat. Illalla kävimme vielä syömässä viimein niitä kuuluisia Belgian ranskiksia, jotka olivat reilitehtävälistallamme.
Keskiviikkona 29.4 Saavuimme Pariisiin. Jouduimme ostamaan paikkaliput Brysselistä Pariisiin, ja ne maksoivat 26€. Pariisi.. hmm. En edes tiedä miksi se oli listallamme. Ehkä kuvittelimme sen olevan jotain mikä se ei ollut. Eli siis Meille se oli pettymys. Jokatapauksessa, muutama sana Pariisista: On faktoja, joita ei voi kieltää, esim. Onhan se nättipaikka, mutta ei siellä ole oikeastaan tekemistä. Jos joku turisti haluaa nähdä kaikkia nähtävyyksiä, niin sitten ymmärrän, että Pariisi on oiva paikka niiden bongailuun, mutta niin, noh.. Kävelläkkään ei voi koko päivää. Kaikki on kallista, jopa ruoka, eli mitä enemmän kävelee, sitä enemmän tulee nälkä ja sitä enemmän kuluttaa silkkaa rahaa.
Toisaalta tiedän, että tykkäisin ehkä (huom ehkä) Pariisista jos sinne olisi mennyt esim. Jernejn kanssa. Pariisi kun on sellainen romanttinen paikka monien mielestä. Itse en sitä puolta tosin nähnyt, mutta olen valmis kokemaan Pariisin uudelleen toisenlaisesta näkökulmasta mitä sen nyt koin. Ja toinen seikka on tosiaan siinä, että rahaa tarvitsee ja paljon, jos siellä haluaa tehdä jotakin tähdellistä. Saa myös kertoa kaikkia vinkkejä, joita voi tehdä Pariisissa ilman rahanpalamista.
Eli Pariisissa saavuimme pohjoiselle asemalle josta kävelimme itäisellä asemalle, johon laitoimme taas kamat säilöön ja kaikki tarpeelliset laukkuihin makuupussi mukaanlukien. Asemalta saimme Pariisin parhaimmat patongit, joita tulimme ostamaan myös seuraavana päivänä. Niissä oli voita, tosin kuin muualta ostamissamme patongeissa, jossa oli sinappia, hyi. Metsästimme aikamme hostellilistasta lähintä hostellia, joka löytyikin kävelymatkan päästä Pariisin pohjoisosasta. Hostelli oli Woodstock niminen hostelli. Lähdimme kiertämään Pariisia, ensin pohjoisesta, ja sitten keskustasta. Menimme pohjoisesta Metrolla keskustaan kierreltyämme aikamme. Metromatkan jälkeen taisimme jatkaa matkamme jollain lähijunalla. Kävimme katsomalla Notredamia, joka oli todella pieni siihen verrattuna mitä siitä olin aina kuvitellut. Ehkä Notredamenin kellonsoittajalla oli jotain tekemistä asian kanssa. Katedraalin edessä (onkohan se edes katedraali..) oli paljon kerjäläisiä. Ensimmäisen tullessa kysymään rahaa ja näyttämään leukemialappua tiesi jo että kaikilla muillakin on aivan sama teksti lapuissa. Sitten keksimme Kaitsun kanssa, että kun seuraava kerjäläinen tulisi kysymään ”Do you speak english” ni vastattaisiin ”ei”. Ja sehän toimi. Silloin ne ei tulleet enään lappujensa kanssa kerjäämään.
Kävimme katedraalin sisällä kääntymässä. Se oli ihan peruskirkkomeiningin näköinen paikka, joten jatkoimme aika nopeasti matkaamme. Notredamenin lähellä kävi Pariisin kaikista yllätävin kalleus ilmi irtokarkkiostoksilla. Pieni pussi, siis pie-ni pus-si maksoi lähes kympin!! Siis kympin! Samalla rahalla saa jättisäkin karkkia Suomesta. Ei voitu uskoa kuinka voi olla niin kallista. Älytöntä!
Nähtiin vielä Eiffeltornikin, sekin todella pieni. Hollolan Tiirismaan radiomastokin on sitä muutaman metrin korkeampi. Kun oltiin syöty pahaa sinappista patonkia oltiin saatu tarpeeksemme Pariisista. Menimme siis takaisin hostellille. Vuorottelimme joka päivä, että kumpi kantaa kameraa mukanaan, jottei molempien tarvitse kanniskella turhaan, ja jottei tule tuplakuvia. Pariisissa oli Kaitsun vuoro. Seuraavassa kohteessa Luxemburgissa huomasi, kun pidimme muutaman tunnin molemmat kameraa, niin olemme ottaneet aivan samoista paikoista kuvia, tietty vähän eri kuvakulmista.
Taidettiin lähteä seitsemän aikaan hostellilta. Luxemburgiinkin täytyi varata paikkaliput, mutta ne maksoivat vain muutaman euron. Luxemburgissa tapasimme Kain työtoverin kaverin, joka on asunut paikanpäällä jo pari vuotta. Hän oli todella ihastunut kaupunkiin, ja tiesi siitä vaikka mitä kaikkea. Hän piti meille viisi tuntia seuraa, ja näytti koko kaupungin siinä ajassa. Pystyimme siis olemaan Pariisissa vain viisi tuntia, sillä yöjuna, jolla meidän oli tarkoitus matkustaa Berliiniin, olikin bookattu jo täyteen, joten meidän täytyi ottaa sitä aiempi juna puoli viiden aikoihin. Tästä aiheutui hieman harmia ja päänvaivaa, sillä se sotki useammankin suunnitelman. Kaitsua harmitti, ettei keretty olemaan Luxemburgissa pidempään, se näytti Kain yksi lempipaikka matkan aikana.
Kävelimme siis ympäri mukulakivikatuja ahtaiata kujia ja vehreää rotkoa pitkin. Välillä taas kipusimme ylös tiirailemaan maisemia, ja taas laskeuduimme rotkonpohjalle. Siellä oli kiva tallustella. Jotenkin mieli lepäsi. Joki, linnoituksien rauniot, puut, kukat ja lintuset kaikki tekivät osansa. Reissulla on tullut ihmeteltyä aina paikallisia pullasorsia, tai niihin rinnastettavissa olevia vesilintuja. Luxemburgissa näin beigeselkäisen pullasorsan, ja sillä kokonaan beigen vaimon. Outoa.
Junalla Luxemburgiin tultaessa emme nähneet linnoja, emmekä luxemburgista poistuttaessakaan. Jännä, sillä monilukuiset linnat ovat yksi harvoista asioista, jota muistan vuoden 95 Luxemburgin vierailustani. Sen puoleen näimme linnoja heti Saksan puolella. Vanhoja linnoja ja prinsessalinnoja. Tai tuo prinsessalinna taisi olla kun matkasimme Berliinistä Prahaan.
Eli emme viettäneet kauaakaan Luxemburgissa, mutta itse näin ainakin tarpeeksi kaupunkia. Maalla haluaisin päästä, mutta se on sitten toinen tarina ja reissu. Matkasimme siis jälleen Saksanmaalla. Vaihdoimme junaa parikin kertaa matkalla Berliiniin. Saksan armeija näytti päässeen lomille juuri sinä päivänä kun me matkustimme, ja juna vilisi armeijapukuisi lomallelähtijöitä, sekä heidän seurassaan siviileiksi pukeutuneita armeijan väkeä.
Saksassa näimme taas nättejä maisemia. Kukkakaalimetsiä, viiniviljelmiä, jyrkkiä, mutta matalia mäkiä, juri sellaisia haluaisin Suomeenkin. Berliiniin taisimme saapua yhden jälkeen yöllä. Siihen aikaan kaupunki oli aika hiljainen, olihan vasta torstain ja perjantain völkinen yö. Olimme taas jättäneet rinkkani aseman säilöön, joka oli parkkihallin vieressä, ja katsoime aikataulun Prahaan lähtevistä junista. Juna lähtisi vasta 11 aikaan, joten meillä oli huiman monta tuntia aikaa viettää öisessä Berliinissä. Pitkä matkanteko kuitenkin väsytti, ja teki nälkäiseksi. Löysimme onneksemme aukiolevan ruokapaikan joskus 2 jälkeen yöllä, jossa vietimme aika kauana aikaa. Söin kanaa. Meinasimme molemmat melkein nukahtaa siihen istumaan, joten päätimme, eetä Berliinin nähtävyydet olivat siinä, nyt etsittäisiin nukkumapaikka. Tai siis toivoimme, että nurkantakaa ilmestyisi nukkumapaikka, muuten olisimme valvoneet koko yön. Ja kuinka ollakkaan nurkan takaahan löytyi 24h aukioleva hostelli. Kirjauduimme sisään, ja samantien päät pehkuihin.
Heräsimme 5 tunnin yöunien jälkeen ja pakkasimme kamamme ennekuin kukaan muu jättikokoisesta huoneesta edes oli tietoinen meidän olemassa olostamme. Ennen juna-asemalle menoa söimme vähän kovettunutta patonkia ja joimme belgiasta ostettua apelisiinimehua (ehkä.. muistelin vain, että meillä oli kauan aikaa yksi apelisiinimehupullo mukanamme) Kävelimme aamulla vielä Berliinissä, ennekuin rantauduimme joenvarteen, joka oli lähellä juna-asemaa. Kävelimme joenvartta pitkin aikamme kunnes saavuimme hautausmaalle. Siellä näytti kuin sankarihauta olisi kaivettu auki, ja joku CSI olisi ollut sitä tutkimassa, niin ainakin itselleni vakuutin, jotta sain hieman jännitystä elämään mielikuvituksella. Hauta siis oli hienonpi kuin muuta haudat, siinä oli isoin kivi koko hautausmaasta, ja sitä oli kaivettu, ja sen ympärillä oli jotkin poliisinauhan tapaiset nauhat. Ehkä sitä oli vain kunnostettu tai jotain..
Berliinin juna-asemalla sain syödäkseni hyvän sämpylän ja teetä. Ainiin, Belgiassa join aivan skottiteen makuista teetä. Se on se maito! Vaikka pussi oli ihan normaali yellow label, niin maito teki siitä niin skotlanninmakuista. Kai muualla Euroopassa on sitten sen verran rasvaisempaa ja tujumpaa maitoa.
Seuraava junamatka oli kaikista nätein maisemiltaan. Tsekin rajamailla oli hienoja linnoja, ja korkeita kukkuloita, ehkä jopa vuoria. Rautatie kulki pitkälti jokilaaksossa, ja bongailimme mitä huikeampia vuoristomaisemia jyrkkine kallionrinteineen. Tsekkeihin saavuttuamme näimme heti kulttuurieron muihin maihin verratttuna. Alue näytti köyhältä ja kieli oli vierasta. Tosin itse ymmärsin joitakin sanoja kun kieli muistutti Sloveniaa.
Etsimme juna-asemalta tavaransäilytys paikan, ja ihmettelimme hetken sormet suussa kun ovessa lukikin 60 rahaa. Muutaman sekunnin päästä tajuttiin kuitenkin, että kyse olikin heidän omasta valuutastaan, Euroja ei vielä ollut. Menimme siis ensin vaihtamaan rahaa ennekuin saimme jälleen tavarat säilöön. Sitten lähdimmekin etsimään hostellia. Rautatieasemalla oli kyltti jossa luki nuolien kera maciltä oikealle, sitten vasemmalle ja sitten suoraan. Mutta kuinka ollakkaan vaikka kuinak kiertelimme kortteleita niin emme löytäneet mystistä hostellia mistään. Palasimme jopa katsomaan takaisin rautatieasemalle uudelleen, että olimmehan varmasti menneet oikeaan paikkaan, mutta ei hostellia ei vaan ollut. Sen sijaan kyltti ohjasi hämärille mestoille, ja lopulta radanvarteen. Tsekeissä näytti olevan yleistä, että rautateillä sai kävellä, ja ylityspaikoille oli väsätty yksinkertaisia pölkkyjä ylitystä varten.
Noh, jatkoimme sitten matkaamme toivoen, että eteen pöllähtäisi joku toinen hostelli, ja niinhän siinä kävikin. Ulkona luki: hostellihuoneet 120-240 paikallista rahaa. Joka on tosi vähän euroissa. Sisälle pääsy hostelliin oli vähän vaativampaa. Ovessa oli nimittäin ovikoodi. Näimme että sisällä oli ihmisiä, mutta emme silti päässeet sisään summeriakaan painamalla. Meidän onneksemme takaa tuli joku hemmo, joka tiesi ovikoodin ja pääsimme hänen perässään sisään. Sisällä oli tiskillä jonossa kolme meksikolaista ja yksi ranskalainen. Odotimme tovin jos toisenkin, että vastaanottovirkailija tai siis luultavimmin hostellinpitäjä palvelisi meitä. Jonkun tovin päästä hän pyysi meitä odottamaan sivussa, kun hän hoitelisi varauksien tehneiden kanssa asioita. Menimme rappukäytävään jossa virtasi keski ikäisiä miehiä kalsareissaan suihkuun menossa. Outoa puuhaa.
Aloin juttelemaan meksikolasiten kanssa, ja siinä jonkin aikaa tutustuttuamme päätimme, että jos emme saa tästä yöpaikkaa, menisimme kaikki yhdessä etsimään toista hostellia. Nelikko opiskeli Saksassa, ja he keskutelivat saksaksi. Meksikolaiset olivat opiskelleet saksaa vain puolitoisat vuotta, ja osasivat sitä jo hyvin. Vähän ajan päästä hostellinpitäjä tuli viimein rappukäytävään ja kysyi haluammeko silti jäädä hänen hostelliinsa, hänellä olisi erikoistarjous. Siinä samalla hän myös kysyi, että onko teitä nyt kakse eri porukkaa vai 6 henkeä. Kaikki vastasivat yhdessä kuorossa, että kuusi. Hostellinpitäjän hyvä diili oli 300 paikallista rahaa yöltä. Kaikki tiesimme, että ulkona oli lukenut 120-240, mutta emme sanoneet mitään vastaan, sillä 300 ei ollut kuin joku 12 euroa. Puolet halvempi, mitä missään muualla.
Saimme hostellin kaikista parhaimman huoneen. Siinä taisi olla juuri kuusi sänkyä. Hostellinpitäjä näytti kaikki paikat yksityiskohtaisesti, ja kädestäpitäen vielä näytti kuinka esimerkiksi ulko-ovi avataan. Sitten veimme tavaramme huoneeseen, ja päätimme lähteä yhdessä kohti kaupunkia.
Kenelläkään ei ollut selkeää käsitystä missä päin kaupunki oli. Olimme Kain kanssa käyneet metro/ratikka asemalla tutkimassa karttaa, ja näimme, että tietyt ratikkalinjat menivät keskustaan, niinpä lähdimme seuraamaan ratikkalinjoja maassa. Yhdessä kohtaa ratikkalinjat erosivat emmekä olleet varmoja jatkoimmeko oikeaan suuntaan kävelyä. Kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä päin kaupunki oli, ja hän osoitti suuntaan, johon olimme kävelemässä. Vastaantulija oli joku koditon tai todella köyhä. Hänellä oli reikäinen, likainen paita päällä, ja tosi likaiset pöksyt jalassa. Hän pyysi vastineeksi tupakkaa tiedosta, mutta kukaan meistä ei polttanut. Hän jatkoi matkaansa kaupungin suuntaan joenvartta pompotellen superpalloa sen välillä pusikkoon kadottaen.
Kävelimme myös itsekin joenvartta. Se oli kovin likainen, näimme jopa kuolleita kaloja kellumassa. Yksi oli todella iso kala, en tiedä mikä, mutta iso se oli. Näimme myös rumia isoja ankanpoikasia. Eli nättejä joutsenia. Kun pääsimme lähemmäs keskustaa, Kaitsu kävi hakemassa meille Prahan kartan. Hän juoksi yli vilkkaan tien, missä oli monta kaistaa ja vielä ratikkakaistatkin. Myöhemmin kaksi meksikolaistakin ylittivät saman tien, ja he olivat jäädä auton alle. Hurjan näköistä. Itse odottelin vain sillan reunalla istuen. Paikansimme itsemme kartalta, ja lähdimme kohti keskustaa. Me halusimme syömään, ja muu porukka kiertämään vanhaa kaupunkia. Niinpä tiemme erosivat.
Kävelytyämme hetken pysähdyimme katukauppiaiden kojuketjuille. Siellä myytiin paljon vaatteita, huiveja, tosi halpoja rinkkoja ja tainnutusaseita. Vähän niinkuin ne sähköiset kärpäslätkät, mutta paljon voimakkaammat. Emme ostaneet mitään, kiertelimme vain. Sen jälkeen löysimme Kain kanssa halvan paikan syödä. Söimme pastaa ja ihmettelimme telkkarin kummia eläinvauvoja. Sitten aloimme suorittamaan missiotamme, Kozelin metsästystä.
Missio osoittautui hankalammaksi kuin voisi kuvitella. Kozelin maassa, melkein missään ei myydä Kozelia. Vähän niinkuin ei löytäisi mistään päin Lahtea vaikka Lapinkultaa. Muut olutmerkit näyttivät senpuolesta olevan sitäkin suositumpia. Oisikohan katukylteissä lukenut Uruguel tai vastaavaa. Hetken kierrettyämme pistäydyimme pikkupuodista josta Kai osti viimeisen pinssinsä. Hän keräsi laukunläppäänsä pinssejä eri paikoista jossa käytiin. Brysselistä ostetun pissaavan poikapatsas pinssin Kai hukkasi siinä vaiheessa kun minä ihastelin näyteikkunassa olevaa tiikeritaulua. Hän oli juuri sitä ennen pidellyt sitä käsissään, eikä sen jälkeen pinssiä enää löytynyt mistään.
Loppujenlopuksi läysimme kuin löysimmekin Kozelia myyvän pienen kapakan. Siellä oli kolme asiakasta, ja uutiset telkkarissa. Tilasimme siis kaljat. Saimme oluet suoraan hanasta, eikä pullon kautta. Ja arvatkaa mitä, kalja maksoi alle euron! (86 senttiä) Siis sama kalja, josta Suomessa saa maksaa yli vitosen. Kaitsu tarjosi.
Istuimme alas ja vilkaisimme uutisia. Siellä juuri joku törmäsi tolppaan tai seinään, ja länsimaalaisia ruumiita näytettiin telkkarissa. Ihmettelin että mistä moinen, miksi Tsekeissä näytetään kun joku kuolee livenä, mutta en muista nähneeni moista muuta kuin wtcn uutisoinnissa. Myöhemmin Jernej kertoi, että kyse oli ollut Hollannin kuninkaan tappoyrityksestä. Joku oli ajanut pikkuautolla väkijoukon lävitse aiheuttaen ruumiita, ja sai itsekin surmansa törmäyksessä. Hollannissa kun olimme joitain päiviä sitä ennen.
Laitoin Matille tekstiviestiä, ja kerroin kuinka halpaa kaljaa Tsekeistä sai, kerroin myös miten telkkarissa näytetään moista. Hän soitti heti takaisin ja rupesi kertomaan sikaflunssasta. Miten yhtäkkiä tapahtuukin kaikkea kauheaa maailmalla. Suomessa oli vappu.
Palsimme kaljojemme jälkeen takaisin hostellille. Kävelimme graffitipakkojen ohitse, ja päätimme palata seuraavana aamuna radanvarsipaikkaan, jossa myös oli suuria graffiteja. Hostellilla kirjoitimme lapun huonekavereillemme, että jättäisivät meille 4 euroa avaimenpalautusrahaa, niinkuin olimme aiemmin sopineet. Sillä me kirjauduttaisiin hostellista ulos ennenkuin vastaanotto tiski aukeaisi. He saisivat meidän panttirahan puolestaan, kun he palauttaisivat meidänkin avaimen.
Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin, ja näimme pöydällä lapun kavereiltamme, siinä toivotettiin mukavaa loppureissua. Olimme kovin aikaisessa liikeellä, vaikka kävelimmekin jonkun matkaa ensin aamulla radanvarrella, ei silti mitkään ruokaa myyvät paikat melkein olleet auki. Löysimme lopulta rautatieasemalta yhden kiskan tapaisen paikasn, josta ostimme sämpylät. Ne olivat hyviä. Ostimme myös matkaeväiksi toiset sämpylät.
Enää välimaana olisi Itävalta. Junassa istuimme venäläisten naiten kanssa samassa kabinetissa. He opettelivat vähän väliä saksaa, ja minä pistin korven taa saksalaisia sanoja. Ymmärsin kaiken mitä he koitivat opetella saksaksi niin venäjäksi, joten opin siinä samalla että mitä kyseiset lauseet tai sanat ovat sakaksi. Kätevää.
Pysähdyimme Viinissä puolenpäivän aikaan. Kerkesimme käydä syömässä tarpeeksi ja kiertelemässä rautatieaseman nurkillä, ennenkuin oli aika jatkaa matkaa kohti Sloveniaa. Olimme sinä päivänä taas ties kuinka monta tuntia junassa. Joinain päivinä taisettiin laskea, että kymmenenkin tuntia oli tullut istuttua. Juna oli taas kabinetti tyylinen, eli samaan kabinettiin mahtui kuusi henkeä. Loppumatkasta muu kabinetti oli jo tyhjä ja rötkötimme penkeillä jalat suorina leveästi.
Meillä oli vaihto Villachissa Itävällassa, juuri ennen Sloveniaa. Itävällan ja Slovenian rajalla oli piiiitkän pitkä tunneli. Jernej käski laittamaan tekstiviestin kun olisimme pitkässä tunnelissa. Ihmettelin, että mistä tunnistan mikä tunneli on pitkä ja mikä lyhyt, kun matkalla oli muitakin tunneleita. Mutta sen kuulemma kyllä tulisi huomaamaan. Ja niihän me huomattiinkin. Kerkesin laskemaan 120 ennekuin aloin kirjoittamaan Jernejille viestiä. Siinä välissä Kai kerkesi pestä hampaat, jonka jälkeen minäkin menin vielä hammaspesulle. Silti tunneli vielä jatkui. Eli se oli pitkä.
Maisemat olivat hienoja. Tosin ilta alkoi jo hämärtyä, joten emme nähneet niin paljon kuin olisimme halunneet nähdä.Välillä kuljimme vuorten välissä, alla tai keskellä. Ne olivat kuitenkin läsnä kokoajan. Emme harmillisesti nähneet mitään isoja vuoria, mutta niiden aika oli sitten myöhemmin.
Se on sitten toinen tarina. Nyt olen Sloveniassa.
1 comment:
Moi Jonna, terveisiä Sloveniaan mummilta, papalta, Jempulta, Liisalta, Veikolta, Laurilta, Henriltä, Ilarilta ja Kaisalta!
Post a Comment