Ajoimme ensin Slovenian pohjois osan halki, josta suuntasimme Itävaltaan Salzburgia kohti. Jonkin matkaa Itävallassa ajeltuamme pysähdyimme happihyppelylle. Rajantakana olikin jo Saksa ja Mynchen. Saksasta olisi paljon kerrottavaa, sillä se on kuin Suomi kakkonen. Kaikki maisemat ja talot ovat kuin ilmettyjä suomalaisia. Tuli kotoisa olo. Oli kuusimetsää, sekametsää ja jopa koivuja. Sitten näimme pari isompaa järveäkin. Kaupungit tosiaan muistuttivat todella paljon Suomea. Ihan saman näköisiä keskustoja ja kerrostalolähiöitä kuin meilläkin. Saksalaisilla on oltava jotain samaa korvien välissä kuin meilläkin, kerta ollaan niin samanlaisia. Kun Itävallassa ja Sveitsissä ja monessa muussakin paikassa tyyli niin luonnossa kuin ihmisrakenteissakin on tyystin eri.
Pidin kovin paljon Sveitsinläisestä arkkitehtuurista. Talot ovat hienoja, söpöjä ja mökkimäisiä. Kotoisia suorastaan jo ulkoapäin. Ne olivat tehty hiluista, ja ikkunoiden pielissä oli puuläpät. Ikkunoiden yläpuolella oli puolestaan hyppy liuska varmaan veden valumisen tai sitten vain ulkonäöllisistä syistä. Talot olivat kaksi tai kolmikerroksisia ja talojen katot olivat kauno aan muotoisia. Kokonaisuudessaan siis aika unelmatalon näköisiä hökötyksiä.
Suuntasimme kuitenkin ennen Sveitsiä Saksanmaan toiselle laidalle, jossa Sveitsi Saksa ja Itävalta kohtaavat yhteisen järven merkeissä. Järvi oli Bodensee. Majapaikkamme sijaitsi erittäin idylisessä pienessä kylässä Kressbronnissa. Majapaikalta oli hienot näkymät. Ensin oli viiniviljelyksiä, niiden takana sekametsää, metsän takana iso järvi, ja järven takana lumihuippuiset Alpit.
Majapaikkaan päästyämme purimme tavarat autosta ja tutustuimme huoneeseemme. Minulle ja Jernejlle oli takahuone, ja Jernejn veli ja Hanibal nukkuivat olohuoneen tapaisessa oleskeluhuoneessa. Majapaikassa kaikki pesuaineet ja putilot olivat kaikki ruusuntuoksuisia. Olivat fiksusti ajatelleet miesasiakkaitakin :)
Menimme heti syömään majapaikan ravintolaan. Saimme erinomaista ruokaa, joka maistui omatekoiselta ja makoisalta yleensä ravintolassa verrattaviin ruokiin. Paikan paistinperunat olivat mahtavia! Mutta huonona puolena oli taas minulle jättikokoiset annokset. Ennen jälkiruokaa meidän oli pakko mennä kävelylle Hanibalin kanssa läheisten viiniviljelysten sekaan sulattelemaan isoja annoksiamme. Oli jo pimeää ja myöhä kun palasimme nauttimaan herkullisista jälkiruuista.
Seuraavana päivänä lähdimme heti maittavan aamupalan jälkeen Sveitsiä kohti. Käytimme GPS:ää paikantaaksemme oikean reitin koiranäyttelypaikkaan. Heti siirryttyämme Saksan maalta toiselle puolelle rajaa Sveitsiin, talot ja näkymät muuttuivat. Olimme korkeammalla merenpinnalta, ja talot olivat niitä söpöjä hökkeleitä, joita aiemmin kuvailin. Sveitsin puolella hämmästelin myös kuinka joka nurkan takana näytti olevan punaisen ristin toimintaa. Käsitys käännähti onneksi nopeasti ylösalaisin, ennekuin kerkesin avaamaan suutani kun muistin, että punainen risti oli kotoisin Sveitsistä ja logo on käänteinen Sveitsin lippuun.
Saavuttuamme koiranäyttelyalueelle, näimme kasoittain koiria. Joillakin oli jopa viisi koiraa, ja useilla ihmisillä oli useampi eri rotuinen valioyksilö mukanaan näyttelyä varten. Joitakin koiria oli jätetty autoihin varttumaan myöhempää ajankohtaa. Yhdessäkin asuntoautossa oli ainakin viisi vinttikoiraa. Ne olivat vallanneet etuistuimetkin. Tuli ihan joku piirroselokuva mieleen siitä asettelusta.
Ennen varsinaista koiranäyttelyn alkua kiertelimme alueella etsien samalla hallia, jossa meidän kuuluisi olla. Alueella oli paljon kojuja, niinkuin torilla. Osa myi pikaruokaa, toiset koiratuliaisia, pantoja, herkkuja ym. Ainiin, sitten oli vielä erikseen koirille herkkupuoteja. Tiski täynnä namipaloja. Sisätilassa oli vielä messujen tapaisia pikkukojuja, joissa oli jos minkäkin laista koiranmuonaa ja häkkiä aina pesualtaisiin ja maalauksiin.
Varsinaisessa koiranäyttelyssä Hannibal pääsi ensimmäiseksi näytille, sillä koirarotu sijoittuu aika ensimmäiseksi aakkosjärjestyksessä. Paikalla oli siis useampi halli ja vihreä matto eri roduille, ja kukin rotu kilpaili omassa yksilössään. Oli erikseen kilpailuja samojen koirarotujen kesken, kuka on paras nuorista, keski-ikäisistä tai senioreista ja sitten vielä kuka on kaikista paras. Saattoi siinä muitakin olla, mutta nuo ainakin. Koira allergisena selvisin erittäin hyvin tapahtumasta. Välillä aivastelin tiheämpään ja niistelin, mutta vakavia oireita ei ilmennyt. Olen luultavasti saanut jo tarpeeksi vieroitushoitoa Dinan ja Hanibalin seurassa.
Koiranäyttelyn jälkeen kiersimme vielä alueella muutenkin. Oli järjestetty yleisölle viihdykettä koirafrisbii esityksen merkeissä esimerkiksi, ja osassa halleja oli muita lemmikki eläimiä näytillä. Ulkona pääsi taluttamaan laamoja tai sikaa, ja sisällä kummastelemaan lintuja, kaneja, liskoja ja tietenkin kilpikonnia.
Kun päivän näyttely oli ohitse lähdimme kohti Appenzell nimistä kylää. Se oli aika lähellä. Kylä oli aika turistikas, ja monet turistit tunnistivat, että Hanibal oli juuri se koirarotu, joka oli myös kylän nimi, ja monen sormet osoittivat häntä kohti. Aikamme käveltyä kaupungilla ajoimme ylävirtaan jokea, joka kulki kylän ohi. Paikka oli vuoristoinen vehreä laakso, jonka ympärillä olivat Seealp vuoret. Matkalla sinne näimme useita lampaita pienissä kopeissa, niinkuin koirankopeissa. Näin myös pitkästä aikaa juoksevan lehmän. Se on aina yhtä riemukasta katsottavaa. Wasserauenin vieressä kulki junarata, joka kuskasi väkeä kaupungeista vuorenjuurille. Täälläpäin muuten kun on niin ylämäkistä, niin junaradoilla täytyy olla erikoiset kiskot, joilla juna saadaan kulkemaan ylämäkeä.
Perillä aloimme kiivetä vuorille todella jyrkkä rinnettä ylös. Siis todella jyrkkää! Maisemat olivat häkellyttävät ja ilma oli raikasta. Näimme usean Amerikkalaisen turistin kapuamassa ylös tai alas samaa rinnettä, usea heistä oli lapsiensa kanssa liikkeellä. Perheen pienimpiä kannettiin selässä kantorepuissa. Näimme myös monia samassa koiranäyttelyssä olleita kasvoja Seealpeilla.
Päästyämme ylös vuoret olivat yhä korkeammalla kuin me, vaikka olimme jo huikean korkealla. Mutta päämääränämme olikin laakso vuorien keskellä jossa oli myös järvi, Seealpsee. Ihailimme hetken maisemaa ennenkuin aloimme kiertämään järveä. Toisella puolella järveä oli ainkoinaan ollut maanvyörymä, ja jättikokoisia, siis talonkokoisia kivenmurikoita oli aikoinaan vierinyt alas vuorilta, ja jyrännyt alleen osan pikkukylän puumökeistä. Osa mäkeistä oli puolittain kivenlohkareeseen rakennettu. Järvi oli todella kirkasvetinen, ja sen ympärillä kasvoi nättejä kukkasia. Kun olimme kävelleet kolmanneksen järven ympäri koin jotain hassua. Oli todella kuuma, joten meillä ei ollut paljoakaan päällä, mutta silti samaan aikaan vieressämme oli lumikasoja. Kävelimme siis osan matkasta lumessa, ja haistelimme lumikasojen tuomaa raikkautta ilmassa.
Heittelimme Hanibalille keppejä järveen, ja hän haki niitä uskaliaasti kylmästä vedestä hyppien korkealta veteen. Itseäni harmitti kun en ollut ottanut uikkareita mukaan ylös, vaan ne olivat autossa vuoren juurella. Päästyämme takaisin järven ensimmäiselle puolelle kävelimme pienen metsäalueen halki, ja metsässä kasvoi ketunleipiä. Minä söin niitä suurempaan nälkääni, sillä emme olleet syöneet kunnolla mitään päivän mittaan aamupalan lisäksi.
Kun retkemme Sveitsin alpeilla oli päättymässä juoksimme äkkijyrkkää osan matkasta alas takaisin autolle. Ennen palaamista hotellille Saksaan kävimme kunnioittamassa perinteitä ja pesemässä jalkamme hyytävässä joessa jalanpesupaikassa. Tunne oli kuin avantouinnin jälkeen.
Takaisin hotellilla söimme taas tarpeeksemme, ja ruuan jälkeen menimme pitkälle kävelylle kahdestaan Jernej ja Hanibalin kanssa pimeään sateiseen viinitarhalaaksoon.
Sunnuntaina koiranäyttely taas jatkui. Kävimme läpi samoja rutiineja ja kiertelimme taas paikkoja. Kävimme eri halleissa tutustumassa muiden koiriin, ja Jernej lähivalokuvasi useita. Väsähdimme pitkän päivän jälkeen ja menimme vain istumaan messujen tapaiseen halliin, jossa katselimme ohikulkevia ihmisiä. Se oli mukavaa. Näyttelyyn kun oli tullut niin monesta eri maasta ihmisiä, joten ihmiskirjo oli aikamoinen. Perheitä katsellessa huomasi heti periytyvät ominaisuudet, kuinka tyttäret näyttivät äideiltään ja pojat isiltään.
Kun näyttely oli meidän osalta ohi, lähdimme takaisin kohti kotia. Auton luona näin kasan keltamustia hämähäkkejä. Tällä kertaa emme enää ajaneet Saksan kautta, vaan tarkoitus oli ajaa Itävallan poikki. Ainiin, heh. Aina kun ajoimme Saksassa moottoritietä pitkin varsinkin Mynhenin lähellä ihmettelin kuinka yksi paikkakunta voi olla niin iso. Se oli Ausfahrt. Joka nurkan takana oli aina tuo sama nimi vaikka oltiin jo kuinka kaukana Mynhenistä. Vasta muutama sata kilometriä myöhemmin mietin asiaa tarkemmin kuin näin taas saman kylän nimen, ja kuinka ollakkaan, ei se mikään kylä ollut, vaan se tarkoittaa exittiä :) Saksan moottoriteillä saa ajaa lujaa. Kokeilimme Sunnuntaiaamuna moottoritielle liityttyämme kuinka nopeasti autolla pääsee. Menimme suurinpiirtein sataa yhdeksääkymppiä. Se ei kovin paljoa eronnut 120 vauhdista, mitä nyt auto tärisi enemmän, piti kovempaa melua ja ja maisemat vaihtuivat nopeammin. Jotkut autot kulkivat jopa nopeammin kuin me.
Eli siis kotimatkasta.. ennen Itävallan puolelle pääsyä ajoimme Liechtensteinin lävitse. Se on pieni ja rikas ruhtinaskunta, jonka olemassa olon olin tyystin unohtanut. Kai siitä joskus maantiedon tunneilla on saatettu mainita peruskoulussa, mutta muutoin aivan tuntematon paikka minulle. Maan lävitse ajoi viidessä minuutissa, se on niin pieni. Ajoimme hetken ympyrää paikallisessa liikenneympyrässä ja herätimme paikallisten vihreän poliisipartion huomion. Hetken päästä ennen Itävallan rajaa he pysäyttivät meidät, pyysivät nähdä passeja ja tutkivat koko auton. Selitimme mitä teemme täällä, ja mistä olemme tulossa ja mitä autossa on. Hetken odottelun jälkeen saimme jatkaa matkaa Itävaltaan.
Itävallassa näimme paljon lisää vuoristoa, ja ajoimme osittain mutkikkailla pikkuteillä. Yhdessä kohtaa letka autoja oli pysähtyneenä edessämme, ja mekin sammutimme moottorin ja odotimme mitä tuleman pitää. Edessä oli onnettomuus, näimme jo kauempaa, että siellä oli ambulanssi, ja kun pääsimme vihdoin vauhtiin näimme, että kyseessä oli moottoripyöräonnettomuus. Näin kuinka maassa oli kaatunut moottoripyörä, kypärä, ja kuinka mies kantoi verisiä farkkuja. Mietin vieläkin oliko moottoripyöräilijällä ollut vain farkut jalassa, vai oliko joku, kuka oli ollut auttamassa saanut farkkunsa vereen moottoripyöräilijän ruhreista.
Pysähdyimme aina välillä jalottelemaan ja itseämme ja Hanibalia. Yhdessä paikassa meillä oli nättejä maisemia, ja Hanibalilla oli paljon tilaa juoksennella vapaasti. Hanibalille heitettiin myös frisbiitä, ja hän pommpi komeasti korkealle napaten aina saaliinsa.
Kun olimme ajaneet jo jonki matkaa päädyimme alueelle, jossa englannin kuninkaalliset käyvät laskettelemassa. Alue oli todella iso laskettelukeskus, ja sen huomasi että paikka oli taas rakennettu kuin tyhjästä turisteja varten. Kaikki talot lähistöllä näyttivät olevan uudehkohja, samalla tyylillä rakennettuja ja useampi kuin moni talosta olikin hotelli.
Halusimme ajaa eri reittiä kotiin kuin yleensä, joten poikkesimme välillä valtaväyliltä. Tämä kuitenkin osoittautui kerran huonoksi ideaksi, sillä päädyimme vuoristoon paikkaan, jossa autolla ei enää päässyt eteenpäin. Matkaa olisi täytynyt jatkaa junalla, niin että auto olisi lastattu junaan. Päätimme kääntyä ympäri ja ajaa takaisin samaan suuntaan mistä tulimmekin ennenkuin pääsimme taas oikeille ajoteille. Saavuimme illalla takaisin kotiin.
No comments:
Post a Comment