Friday 20 August 2010

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa III

Osa 3 Ranska-Italia-Slovenia
*Lue myös osat 1 ja 2

Ranskassa pysähdyimme Biarritzissä, joka on tunnettu surffipaikka, ja halvempi versio englantilaisille rivierasta. Söimme koko matkan parhaan ja erittäin edullisen lounaan yhdessä todella suloisesti sisustetussa ravintolassa. Ruuan jälkeen suuntasimme uimaan. Oli taas se turistirysähiekkaranta heti kaupungin vilskeen tuntumassa ja sitten puolen kilometrin päässä tyhjempi ranta. Päästiin uimaan todella lämpimään Atlanttiin. Minullekin uiminen maistui, sillä aaltoja ei ollut kuin mainittavaksi. Pysähdyimme vielä Angletissa katselemaan aaltoja ennenkuin lähdimme ajamaan kohti seuraavaa kansallispuistoa Park National des Pyreneesiä. Sitä ennen tosin kävimme keskustelua, josko meidän pitäisikin jäädä tänne hetkeksi, sillä kylä oli täynnä baskiväkeä somistautuneena punaisiin huiveihin ja kaikki suuntasivat yhteen paikkaan. Autoja oli jätetty parkkiin ties mihin; keskelle tietä, keskikaistalle tai nurmikolle katulamppujen väliin, siltojen jalankulkuteille ja vaikka mihin seuraavalle moottoritielle asti. Meille ei oikein jäänyt selväksi mikä tilaisuus siellä oli alkamassa, mutta kuhina siellä kävi.
Saavuimme illan mittaan kansallispuiston reunamille. Ajoimme kauan aikaa ylämäkeen ennenkuin saavuimme kylään, jossa meidän oli tarkoitus löytää majapaikka. Satoi vettä ja näkyvyys ei ollut hyvä. Ennen telttapaikan löytymistä suuntasimme vielä ylemmäs kansallispuiston sisäänkäynnin tykö. Näimme tuskin eteemme ajaa saatikaan parkkipaikalla muita autoja, oli niin sumuista. Halusimme nähdä millaiseen paikkaan huomenna pääsisimme kävelylle. Paikalla oli sen päivän viimeisiä retkeilijöitä, ja näimmekin pariskunnan joka oli tulossa kiipeilemästä. Jernej kysyi kuinka kaukana kalliokiipeily oli parkkipaikalta ja pariskunta vastasi ettei kaukanakaan, alle puolen tunnin kävelymatkan päässä. Päätimme palata huomenna uudelleen, vaikka sää ei näyttänytkään lupaavalta.
Kuva Jernej Burkeljca

Camping alueella saimme hyvää palvelua ja kävimme laittamassa äkkiä teltan pystyyn ennen kuin alkoi satamaan kunnolla. Satoi koko yön. Jouduimme kokkaamaan illallista puun alla suojassa. Retkeilyalueella oli mukavaa, että kaikki muutkin olivat meidän kaltaisia retkeilyhenkistä porukkaa. Aiemmin tapaamamme kiipeilevä brittipariskuntakin oli samalla campingalueella. Heillä oli tiipiin muotoinen teltta. Aamulla pakkasimme meidän telttamme yhtinä aamuvirkuista ja suuntasimme ylös kansallispuistoon. Sää ei ollut paljoakaan eilistä parempi, mutta ainakaan ei satanut. Näimme vähän eteemme sumussa, muttemme kauas. Ylitimme joen muutaman kerran ja ihailimme vesiputouksia. Metsä oli mielenkiintoinen ja vanha. Jollain tapaa se muistutti minua Suomesta, mutta vain hämärästi. Saattoi myös osittain johtua siitä, että alueen kivityyppi oli graniittia eikä limestonea. Jernej oli innoissaan että pääsisi ensimmäistä kertaa elämässään kiipeämään graniitilla. Löysimme viimein pienen epäilyn ja harhailun jälkeen kallionlohkareemme suurten lehmien laidunpaikan vierestä. Jouduimme hätyyttämään vähän väliä joitakin lehmiä pois syömästä reppujamme.
Kuva Jernej Burkeljca

Oli todella kylmä ja minulla taisi olla kolme takkia päälläni sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Itse kiipesin vain muutaman kerran, sormeni olivat aivan jäässä, Jernejllä riitti intoa hytisevästä säästä huolimatta useampaankin kapuamiseen. Ohikulkijat jäivät aina katselamaan touhujamme vähäksi aikaa, ennekuin jatkoivat matkaansa. Lopuksi jäimme leikkimään ja harjoittelemaan kalliolta laskeutumista, sillä olimme viimein ostaneet toisenkin varmistuslaitteen. Vedimme itsemme ylös köysiä pitkin ja koitimme laskeutumista. Kesti hetken ennekuin löysimme oikean köysiviritelmän varmuussolmuineen. Alastulo oli yhtä hidasta kuin ylöspäinkin hinautuminen, kymmenen senttiä kerralla.

Kun olimme aikamme sumussa ja kylmässä touhunneet päätimme mennä viereiseen majapaikkaan lounaalle. Onneksi tajusimme taas tilata puoliksi yhden lounaan, sillä saimme hädin tuskin kahteen pekkaan kaikkea syötyä. Jälkiruuan lisäksi tilasimme kotitekoista hyvää jugurttia.

Sää ei harmiksemme selkeytynyt, joten emme jatkaneet pidemmälle kansallispuiston syövereihin, vaikka olisimmekin halunneet ja sitä varten tänne tulleet. Pidemmällä puistossa olisi ollut Pont d'Espagne ja kahdeksan tunnin vaellus henkeäsalpaavissa maisemissaan. Sää ei kuitenkaan ollut selkeytymässä useampaan päivään, joten ei ollut vaihtoehtona jäädä odottelemaan sään paranemista seuraavaan päivään. Sen sijaan suuntasimme kohti Pic du midiä ja Ranskan ympäriajon etappeja.
Sää vain huononi ja huononi ja kohta ajoimme jo sadekuurossa kahtakymppiä jossa näkyvyys oli hädintuskin seuraavan auton takavaloihin. Vettä tuli ämpärikaupalla ja vaakasuunnassa. Voi niitä pyöräilijä parkoja keitä nähtiin sen sadekuuron aikana. Saimme onneksi viiden minuutin ämpärisateen jälkeen pysähdyttyä ja odottamaan hetken sateen laantumista. Kun jatkoimme matkaa seuraavan kylän kaikki viemärin tulvivat yli ja pulppusivat vettä puolen metrin korkeuteen. monet olivat sellaisia kurapulppuja mitä Islannissakin näki. Saavutimme pitkän vuoristotien huipulla kohdan, joka oli Ranskan ympäriajon ensimmäinen vuoristo etappi Pyrenneillä. Vähän sen jälkeen oli Pic du midin observatori. Jonne ei ollut taaskaan pointtia mennä sillä säällä. Tosin itse observatorio oli luultavimmin pilvien yllä, mutta olisi kiva nähdä kaikki ne vuoret ja laaksot, mitä sieltä voi kirkkaalla säällä nähdä.
Alempana laaksossa ajoimme monen pienen kylän halki, joista jokaisella näytti olevan omia erikoispiirteitään. Yhdenkin kylän monia kuisteja koristi isot täytenuket. Ympäröivät vuorenrinteet, joista juuri olimme laskeutunet autolla olivat monet ilman kasvillisuutta. Monet rinteet toimivat laskettelurinteinä. Mietin, että toisaalta on hyvä, että ei ole tarvinut hakata puita että saataisiin rakennetuksi laskettelukeskus, vaan tyhjää tilaa on jo luonnostaan. Eroosio riski maanvyöryineen on pienempi. Mutta toisaalta, onko sekään hyvä että koko vuoren rinne on altistettu vähintään ofroad laskijoille?

Nukkumaanmeno aikana olimme taas etsimässä yöpaikkaa. Tarkoitus oli kerrankin että voitaisiin nukkua sisätiloissa kaupungissa, sillä telttamme oli vielä märkä. Näimme kuitenkin meidän autokartasta että lähettyvillä oli camping area ison tien oikealla puolen olevan joen toisella puolella. päätimme koukata sen kautta jos se näyttäisi lupaavalta sillä seuraavaan kaupunkiin Toulouseen oli vielä vähän matkaa. Ajoimme gallialaisen kylän ohitse, jonne minä vähän hinkusin sisään, mutta taas-olimme liian myöhässä, kylä oli juuri sulkemaisillaan. Nappasimme ovelta esitteen ja ihastelin vanhanajan käsityöammattilaisten aikaansaannoksia.

Retkeilyalue oli joen tekojärven varrella. Saatuamme telttamme pystyyn ja ladattuamme kännykän akkujamme päätimme koittaa mennä uimaan. Mutta hyi kun joki haisi pahalta ja se oli likainen, siellä asui sammakoita. Päätimme mennä suihkuun sen sijaan, mutta ihmetykseksemme koko leirintäalueella oli vain yksi suihku ja vessa.

Seuraavana päivänä päädyimme ajamaan monta tuntia pienten kylien ja mutkikkaiden pikkuteiden halki hienoihin paikkoihin. Monet kylät olivat erittäin vanhoja ja syrjäisissä paikoissa, vähän mystisiäkin. Tie puolestaan kulki välillä vanhaa rautatietä pitkin ja kapeista yksisuuntaisista tunneleista. Pysähdyimme puolen päivän aikaan kuivattelemaan telttaamme kun aurinko päätti vihdoin siristää pilven takaa. Teltta kuivui varmaan kymmenessä minuutissa siinä tuulessa ja paisteessa. Sillä aikaa valmistin meille lounasta kaasukeittimellä. Halusimme myös päästä joenvarteen uimaan, mutta mutapohja ei oikein innostanut. Saimme myöhemmin päivällä toisen uskomattoman mahdollisuuden uimiseen. Sitä enne näimme Euroopan korkeimman viaduktin, Millaun (Le viaduc de Millau). Se on melkein kaksi ja puoli kilometriä pitkä ja ajotaso on 270 metriä korkeammalla alla virtaavasta Tarn joesta. Silta on massiivinen!
Tämä seuraava paikka jossa pysähdyimme oli yksi matkamme kohokohdista, Pont du Gard. Toivoin, että olisimme tienneet siitä enemmän kun parkkeerasimme auton ja koitimme juosta ilmaisen parkkiajan toivossa akveduktille. Akvedukti ei ollut edes lähimailla parkkipaikasta, ja lopetimme juoksemisen viiden minuutin jälkeen. Päästyämme akveduktille, emme enää välittäneet viidentoista euron päiväparkkimaksusta vaan tuijotimme suut auki uskomattoman hyvin huollettua akveduktia, joka sentään rakennettiin jo kaksituhatta vuotta sitten. Paikalla kuhisi englantilaisia ja ranskalaisia, mutta se ei näyttänyt meitä häiritsevän -kerrankin. Kuin se olisi kuulunut aisaan, että sillalla olisi ruuhkaa. Kun olimme toipuneet arkkitehtuurin ihastelusta aloimme tuijottamaan alapuolella virtaavaa Gard jokea silmät kiiltäen siitä ilosta, joka vatsanpohjaa kutkutti. Kumpa pääsisimme uimaan! Alhaalla joenvarrella oli paljon ihmisiä uimassa ja aurinkoa ottamassa. Heti akveduktin alla oli muutaman metrin kallioreunamat josta uskaliaimmat hyppivät pääedellä kirkkaaseen veteen. Mekin löysimme tiemme alas joenvarrelle.
Harmikseni vain Jernej entisenä uimarina oli ehkä vahingossa pukenut sinä päivänä uimashortsit jalkaansa olohousuiksi ja hän pääsi uimaan tähän paratiisiin. Itse ihmettelin ensin vähän aikaa, pitäisikö kävellä kaksikymmentä minuuttia autolle ja takaisin, tai voisinko itse uida alusvaatteisilteni. Kumpikaan ei näyttänyt vihreää valoa minun uimiseeni. Eikä alasti uinti olisi ollut vaihtoehto niiden tuhansien ihmisten ja kameroiden edessä. Päätin sitten assistaa Jernejtä hänen mielipuuhassaan ja nauttia kun hän hyppi alas kallionkielekkeeltä muiden pikkupoikien kanssa. Ohi meloi muutama turisti kanootilla. Paikka näytti erittäin viihtyisältä kesäpäivän viettoon veden äärellä. Ja aurinko jatkoi yhteistyötään.

Meidän oli taas jatkettava matkaa, jotta pääsisimme vihdoin nauttimaan hyvästä säästä ulkoilmassa retkeillen ja kiipeillen. Suuntasimme takaisin jo meno matkalla yhdeksi Ranskan lempialueeksi tulleeseen alueeseen, Provenceen. Tarkemmin Provence-Alpes -Cote d'Azurin provensaaliin. Yövyimme lähellä Vaison la Romainen kylää, jonka kaikki campingpaikat näyttivät olevan täynnä. Jokaisin campingalueen portilla oli kyltti- täynnä. Kun olimme ajaneet aikamme ristiin ja rastiin, kävimme kysymässä yhdestä paikasta olisiko heillä meille tilaa, vaikka olivatkin täynnä. Pitäjä sanoi, että hän voi tehdä poikkeuksen ja majoitti meidät pusikkoon lähelle paikan ravintolaa. Telttapaikka ei ollut oikea telttapaikka, mutta siinä oli tarpeeksi tampattua maata meille laittaa telttamme. Saimme yöpyä alueella halvennettuun hintaan. Paikka oli vähän hipahtava. Kaikki näytti tuntevan toisensa ja ihmistyypit olivat - voisiko sanoa vapaamielisiä. Kysyimme pitäjältä, joka näytti että voisi myös harrastaa kiipeilyä, josko hän tietäisi kuinka pääsisimme horisontista kohoaville vuorenpiikeille. Karttamme ei tsuumannut niin lähelle että olisimme nähneet niitä pieniä viinitilapolkuja jotka veivät ylös vuorille. Hän kertoi minkä kylien halki meidän pitäisi ajaa, jotta pääsisimme Dentelles de Montmirailiin.

Söimme illallista paikan ravintolassa; paikallista herkkumakkaraa, jonka jälkeen menimme yöpuille. Olimme taas ensimmäisiä hereillä ja suuntasimme heti aamusta edellämainituille kalliopiikeille. Matka sinne oli pitkä, mutta mielenkiintoinen. Päädyimme tosiaan ajamaan loppumatkasta pienillä hiekkateillä, tai ei edes hiekkaa vaan pelkkää maata ja kuraa, viinitarhojen seassa. Kysyimme paikallisilta viininviljelijöiltä neuvoa miten pääsisimme piikkien juurille ja he neuvoivat meitä ajamaan vielä viisi minuuttia osoittamaansa suuntaan.
Paikalla oli jo muutama auto parkkeerattu. Kokosimme kiipeilyrepun ja köysikassin valmiiksi ja suuntasimme pientä metsäistä polkua pitkin ylös huippua kohden. Nousu oli jyrkkä mutta se ei kestänyt kauaa. Olimme jo tuotapikaa kallionjuurella, josta kiviset piikit alkoivat. Koitimme tähystellä pusikoiden takaa, missä kohtaa kallionseinämää pääsisimme kiipeämään, mutta missään ei näyttänyt olevan pultteja. Jatkoimme piikin toiselle puolen ylittäen sen yhdestä erittäin tuulisesta raosta. Nautin suuresti tästä vuoristo kävelystä, siitä heräsi taas seikkailumieli päälle. Ihastelimme näkymiä kun polku johdatti meidät taas huipulle, vieläkin ilman kiipeilyreittejä. Löysimme vihdoin muutaman pultin kallionseinämästä kun olimme tarpeeksi kauan tarponeet ylhäällä vuorenhuipulla ja sen välittömässä läheisyydessä matalassa pusikossa. Mutta tämä kiipeilyreitti ei ollutkaan tavallista kalliokiipeilyä varten, vaan multi pitch kiipeilyä ajatellen pultattu reitti.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päätimme kokeilla reittiä, sillä se ei näyttänyt haasteelliselta, lähinnä sitä voitaisiin käyttää reittinä ylös, jota ei ilman varmistuslaitteita voisi kävellä, sillä kieleke, jolla reitti kulki oli parinkymmenen senttimetrin luokkaa leveydeltään. Kerta meillä oli mukanamme kaksi varmistuslaitetta pääsimme kiipeämään tämän reitin multi pitchinä. Jernej liidasi ensin ensimmäiselle levähdyspaikalle, jossa oli turvallista seistä, kerta kieleke oli siinä kohtaa leveämpi. Hän oli sen verran kaukana, ettei meillä ollut näköyhteyttä toisiimme, eikä tuulen voimakkuuden takia pystytty kuulemaan toisiamme. Niimpä kommunikoimme köyden avulla. Tietty nykäys tarkoitti tiettyä asiaa. Näin tiesimme milloin toinen oli valmis varmistamaan ja saanut lopun köydestä kerättyä omaan päähänsä. Sitten oli minun vuoro kiivetä hänen tykönsä ja jatkaa liidaajana eteenpäin.
Kuva Jernej Burkeljca

Mutta ei kauaakaan, kun pultteja ei enää ollutkaan missään nähtävillä. Reitti loppui kuin seinään. Minun täytyi kiivetä takaisin alas Jernejn tykö ja liidata tieni takaisin mistä tulimmekin. Vilkutimme alhaalla oleville katselijoille. Minun täytyi puristautua uudelleen kahden kivenlohkareen välistä reppuineen päivineen, jotta pääsisin jatkamaan matkaani alas. Molemmilla meillä teki tiukkaa päästä siitä lävitse. Mietin kuinka meitä isommat kiipeilijät siitä kohtaa etenivät. Kun pääsin takaisin alas, oli taas minun vuoroni varmistaa Jernejn alastulo.

Koitimme etsiä normaalia kalliokiipeilykohtaa, mutta emme oikein löytäneet sopivaa ja kun viimein löysimme se sijaitsi taas tälläisessä piikkien välissä ylityskohdassa jossa oli kamalin tuuli ikinä! Jouduin kiinnittämään itseni ja kaikki varusteeni kallioon kiinni köysin ja karabein sillä aikaa kun varmistin Jernejn kiipeämistä. Tuntui kun lähtisin lentoon millä hetkellä hyvänsä. Kaikki repun pienet hihnat ja narut piiskasivat minua siinä tuulessa. Oli hankala pitää silmiä auki ja mietin jo pitäisikö kaivaa uimalasit repusta, mutta Jernej oli jo aloittanut kiipeämisen eikä minulla tietenkään ollut kolmatta kättä jolla voisin kaivella repusta lasit. Hänellä puolestaan oli vakavampia ongelmia tuulen kanssa, hän sentään oli se, jonka siellä ylhäällä keikkui tuulen riepottelemana. Hän kertoi, että hänen lasinsa alkoivat tärisemään jo huolestuttavan tiheään tahtiin eikä käsiotteet meinanneet millään pysyä. Hän joutui palaamaan takaisin maan kamaralle ja jättämään yhden karabiinan ylös kallionseinään. Molempia harmitti, häntä tietenkin enemmän, sillä karabiina oli hänen isänsä aikoinaan käyttämä kun hän vielä harrasti kiipeilyä. Palasimme jo nälkäisinä takaisin autolle, ja valmistin meille syötävää ennen kuin lähdimme taas ajamaan.

Sinä päivänä ajoimme Ranskan Alppien juurille. Näky oli kaunis. Alppien länsialku oli hiukan erilainen kuin Sloveniassa oleva loppupää, siltikin niissä oli paljon samaa. Ajoimme taas metsässä emmekä moottoriteillä, niinkuin monena muuna päivänä aiemminkin. Ranskan luonto on kyllä arvaamattoman kaunis! Yhteen maahan mahtuu niin paljon erilaista luontotyyppiä että aina on silmät ja suut ammollaan kun siirtyy muutama sata kilometriä johonkin päin.
Puolivälissä matkaa kohti Alppeja pysähdyimme kuitenkin ostamassa paikallisia tuliaisia; oliiviöljyä ja viiniä, Les Penitents des Mees kivimuodostelmien lähettyviltä ja löysimme vahingossa Roussillonin punaisen kylän. Kävimme punaisen kukkulan päällä kävelyllä vanhassa pienessä kylässä, jonka kaikki talot olivat rakennettu siitä samasta punaisesta maasta, millä kyläkin seisoi. Kylä oli mielenkiintoinen myös siltä osin, että vaikka se kuhisi turisteja, paikan turistikojut eivät myyneet krääsää, vaan taidetta ja taiteilija tarvikkeita. Joka puolella näkyi värikkäistä jauheita maaleihin, pieniä taidepuoteja ja tietenkin kasapäin mitä kauneimpia postikortteja. Eräs minulle tärkeä henkilö sai yhden tälläisen postikortin. (toivottavasti?)
Metsät alkoivat synkentyä ja vuoret tulivat korkeammiksi mitä syvemmälle Alppien maastoon päädyimme. Välillä ajoimme korkealla vuoristossa metsän keskellä, välillä alavimmissa laaksoissa joenvierustaa. Olimme jo kuluttaneet suurimman osan siitä päivästä emmekä päässeet kuin muutama sata kilometriä idemmäs. Päädyimme Seynen kylään leirintäalueelle. Viereiselle campingalueella oli leiriytynyt sirkus.
Aamulla, jo aloitettuamme matkanteon, päädyimme uimaan järvessä, jonka näimme ylhäältä vuorilta. Tie laskeutui sopivasti järven rantaan, josta löysimme paikan autolle. Meidän oli tarkoitus alunperin päätyä tämän järven rannalle leirintäalueelle, mutta sinne oli vielä ehkä tunnin matka paikasta mihin päädyimme yömme nukkumaan. Järvi oli Lac de Serre-Ponçon. Oli hankala uskoa, että järvi oli oikeasti tekojärvi. Se näytti ihan oikealta järveltä, sellaiselta juuri Alppimaisemiin sopivalta tumman turkoosilta järveltä. Järvellä oli paljon kalastajia ja vesihiihtäjiä, ja tietenkin me uimassa.
Aivan siinä nurkilla oli myös Parc national des Ecrins, sekä Euroopan korkeimmalla sijaitseva kaupunki Briançon. Jernej oli koko ikänsä haaveillut pääsevänsä laskettelemaan tänne, ja en yhtään ihmettele, paikka näytti ihan mukavalta. Kansallispuiston kylän talot olivat sitä perus Alppitalomaisia vanhanaikaisia hökkelöitä, mitä näkee kaikissa muissakin pienissä kylissä, jotka sijaitsevat Alpeilla. Haaveilimme pääsevämme pienelle kävelylle puistoon, mutta saimme taas niskaamme aimo annoksen vesisadetta. Kaikenlisäksi hävitimme GPS:n jonka etsimiseen kuului puolisentuntia. Yleensä pidimme sitä apukuskin penkin alla, mutta tällä kertaa se oli päätynyt kuskin penkin alle.

Jatkoimme siis nöyrinä matkaa ja laskettelimme autolla vuorilta alas Italiaan, eikä kaasupoljinta tarvinut painaa varmaan puoleentuntiin sillä alamäki oli todella pitkä. Päädyimme taas Italian ruuhkaisille moottoriteille tarkoituksenamme leiriytyä Garda järven pohjois-rantaan, jotta pääsisimme taas kiipeilemään. Mutta niin kuin arvata saattaa, vesisateesta ei meinannut tulla loppua. Päädyimme iltapäivästä Garda järven etelärannalle ja pudistelimme päitämme huonon onnemme takia. Kaikenlisäksi olimme nälkäisiä ja kaikki ravintolat sanoivat avaavansa ovensa vasta neljältä ja keittiön viideltä. Jouduimme siis pyörimään ympyrää muutaman tunnin odotellen, että joku ravintola avaisi keittiönsä.

Päätimme löytää postitoimiston, jotta pääsisin lähettämään Roussillonista ostamani postikortin. Näppäilimme GPS:n löytämään meille lähimmän postitoimiston, mutta ette ikinä arvaa mihin pusikkoihin se meidät johdatti. Emme voineet uskoa että tie, jolla ajoimme oli edes tie, saatikaan että se veisi meidät lähellekään mitään postitoimistoa. Parinkymmenen minuutin pusikkoajelun jälkeen päädyimme pieneen kylään, jonka nimeä emme edes nähneet missään ja jossa postitoimiston kuului olla. Kun GPS ilmoitti meille että olemme saavuttaneet päämäärämme katselimme tyhminä ympärillemme, sillä mikään viereisistä rakennuksista ei muistuttanut lähellekään postitoimistoa. Päätimme jättää auton parkkiin ja tutkia tilannetta jalkasin. Samalla toivoimme löytävämme ravintolan joka olisi auki. Emme kuitenkaan löytäneet kumpaakaan.

Aikamme turhailtuamme päätimme jatkaa matkaa ja syödä mitä autosta löysimme. Emme siis päässeet käyttämään missään retkikeitintämme, sillä satoi kaatamalla. Meidän oli myös turha edes toivoa, että järven pohjoisrannalla olisi yhtään selkeämpi sää, joten päätimme ajaa sinä iltana kotiin omaan petiin nukkumaan. Sloveniaan ei ollut kuitenkaan kuin enää nelisensataa kilometriä.

Lähempänä Pohjois-Italian itäosia sade muuttui joksikin, jota en edes voisi sateeksi kuvailla. Taas tuli vettä ämpärikaupalla, niin että raskas liikenne virtasi parhaimmillaan kolmeakymppiä moottoritiellä. Jälleen näimme vain edellä ajavan rekan takavalot, niitä oli hyvä seurata ja käyttää opasteena missä tie kulkee. Lähempänä Venetsiaa päätimme pitää tauon ja syödä, sillä emme olleet edenneet muutamassa tunnissa kauaksikaan ja olimme silti nälkäisiä. Löysimme moottoritien varrelta pienen ruokaa myyvän levähdyspaikkaravintolan, jossa näytti olevan ruuhkaa sadetta pakenevista autoilijoista. Siinä kahdenkymmenen metrin matkalla autolta katokselle kastui melkein litimäräksi, vaikka meillä oli molemmilla sateenvarjot.

Heti syötyämme jatkoimme matkaa ja annoimme seuraaville sadepakolaisille vapaan parkkipaikan. Saavuimme myöhään illalla Sloveniaan. Sää oli jo paljon parempi Venetsian jälkeen eikä Sloveniassa satanut enää ollenkaan. Kotiin palasimme päivää ennen alkuperäisiä suunnitelmia.

Yhteensä ajoimme tällä kahden viikon reissulla 6555 kilometriä. Haluaisin vielä mainita, että tällä pitkällä matkallamme kuulimme radiosta muutaman kappaleen, jotka soivat monesti Portugalissa ja Ranskassa. Ne jäävät varmasti mieleeni tämän matkan tunnusmusiikiksi. Nämä kappaleet olivat Edith Piafin Je ne veux pas travailler ja Deolindan Um contra o outro.

*Lue myös osat 1 ja 2

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa II

Osa 2 Portugal-Espanja
*Lue myös osat 1 ja 3

Aamun ollessa jo pitkällä pääsimme vihdoin Portugalin makuun. Tai paremminkin hajuun. Joka paikassa leijui nimittäin sinertävää usvaa. Ajattelimme ensin että tämä on sitä kuuluisaa eukaleptyspuun usvaa, jota yleensä leijailee kyseisissä metsissä. Kohta kuitenkin haju tarttui pistävästi nenäämme eikä se enää ollut mukavaa. Se olikin metsäpalon hajua. ihmettelimme että vaikka ajoimme jo kauas kohteesta, jossa sen ensiksi havaitsimme, se sama haju oli silti joka puolella. Myöhemmin samana päivänä kuultiin, että sinä päivänä Portugalissa oli riehunut yli neljäsataa metsäpaloa! Siis aivan käsittämättömän paljon! Silti emme nähneet yhtäkään.
Saavuimme itse asiassa paikanpäälle Avancaan ja conferenssitilaisuuden ylläpitopaikkaan, paikalliseen peruskouluun ajoissa. Yleiseen eteläeurooppalaisen tavan mukaan mikään ei ollut valmista ajallaan; siellä vielä siivottiin lattioita, järjesteltiin pöytiä ja laitettiin esitteitä esille. Conferenssiin ilmoittautumistakin sai vielä odottaa jonkin aikaa. Mitään muuta ei sinä päivänä sitten tapahtuisikaan. Illalla oli tosin järjestetty tervetuliais-illallinen. Päätimme sitten ilmoittautumisen jälkeen mennä etsimään itsellemme telttapaikan muutamaksi yöksi. Suuntasimme rannikolle ehkä puolentunnin ajomatkan päähän Furadouron kylään. Sieltä valkkasimme ensimmäisen camping paikan minkä löysimme. Aluksi vähän harmitti, että kyseinen matkailukeskus oli erittäin suuri ja organisoitu, mutta vähän ajan päästä siihen jo tottui. Tosin saimme naapuriksemme ison kasan aika melukkaita portugalilaisia nuoria. Vastapainoksi, hyvän mielen lähteenä, olimme laittaneet telttamme korkeiden eukaleptyspuiden alle ja joka aamu kun avasimme teltan ilma tuoksui raikkaalta ja eteeriseltä.
Päätimme käydä uimassa ja huuhtomassa pitkän reissun liat pois. Ranta oli siinä kymmenen minuutin kävelyn päässä. Tosin harmiksemme se oli sellainen valtavan iso hiekkaranta. Tylsää, mutta kun kävelimme aikamme tarpeeksi pitkälle siitä turistirysästä niin päätimme ettei hiekkarannasta kerran elämässä olisi niin paljon harmia. Hiekkarannoilla kun ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista. Ne ovat mielenkiintoisia paikkoja ainoastaan ehkä aamuhämärissä kun siellä on vain lintuja syömässä aaltojen rantaan heittämiä pikkurapuja, eikä veden alla näe mitään elämää, tosin kuin kivikkoisissa pulikointipaikoissa. Joten otin ilon irti valtavasta hiekkavalikoimasta ja kylvin hiekassa. Hieno hiekka toimii erittäin hyvin ihonpehmentäjänä, niinpä annoimme toisillemme hyvät hiekkahieronnat ja loikoilimme vähän aikaa hiekkaan peitettyinä ettemme palaisi. Jernej tykkäsi kovasti tyrskyävistä aalloista ja toivoi pääsevänsä surffikouluun joku päivä. Harmikseen hän kadotti uimalasinsa yhtenä päivänä isossa aallokossa.
Sinä iltana jo edellä mainitsemani illallinen oli itselleni ainakin yksi Portugalin kohokohta. Illallinen järjestettiin ulkona Nestlen tehtaan takapihalla nurmikolla uima-altaan kupeessa. Nurmikolle oli katettu pyöreitä seisovia pöytiä täyteen ruokaa ja tilaisuuteen oli palkattu smokkipukuista henkilökuntaa tarjoilemaan juomista. Kun ensimmäiset rohkenivat mennä pöytien antimien kimppuun, minäkin valtasin mitä eniten olin himoinnut ja jo aiemmin pöytien ohi kulkiessani pistänyt silmälle, eli kylkipaloja. Minun lempiherkkuani liharuuista. Olen huomannut että ei ole oikeastaan väliä mistä eläimestä tuo parhain pala on, oli se sitten lampaasta, vasikasta tai possusta, aina se on hyvää. Toinen erittäin hyvä valinta pyöreistä seisovista pöydistä oli omenatorttu. En millään keksinyt miten se oli tehty, mutta hyvää se oli. Jernej puolestaan ahmi suklaakakkua, tai siis kakkuja.

Itse conferenssi taisi kestää kolme päivää. kuuntelimme sen verran luentoja mitä kykenimme ja ymmärsimme. Liian moni nimittäin pidettiin joko portugaliksi, espanjaksi tai ranskaksi. Monesti esitys saatettiin aloittaa ranskaksi, mutta kun puhuja turhaantui omaan englanninkielenosaamattomuuteensa hän vaihtoikin ranskaksi, jolloin valitettavasti kuulijakunta supistui rajusti. Tätä näytti tapahtuvan turhankin usealle esiintyjälle. Jernejn luento oli conferenssin keskitienoilla. Hän sai monta kysymystä luentonsa jälkeen, kun aiheesta kiinnostuneet halusivat tietää lisää.

Conferenssipaikka oli aika mielenkiintoinen. Vanha, mutta toimiva koulurakennuskompleksi toimi monine luokkineen oivana conferenssipaikkana. Samaan aikaan oli aina neljä luentoa käynnissä. Koulurakennus oli levittäytynyt useampiin mataliin rakennuksiin, niin että niiden välille jäi paljon tilaa lapsille leikkiä ulkona. Rakennus, jossa luennot pidettiin, koostui neljästä luokkahuoneesta, joiden keskellä oli sisäpiha. Täällä tarjottiin luentojen välissä virvokkeita. Päärakennuksessa oli keittiö, jonne oli kutsuttu koulun keittäjät töihin seminaarin ajaksi. Siellä seminaariluennoitsijat saivat lounaan kerran päivässä. Ympäri koulua pystyi löytämään erilaisia oppilaiden tekemiä taideteoksia. Itse ihastuin lasitöihin, jotka oli meriaiheisia ja jotka toimivat tauluina. Toinen asia, minkä pistin silmälle oli, että koulu oli ympäristökoulu, vihreälippukoulu, ja päärakennuksessa oli ympäristöaiheisia postereita, joista yllätysyllätys, moni koski metsäpaloja.
Koitimme yhtenä päivänä conferenssipäiväohjelman jälkeen mennä tutustumaan Murtosan kuuluisiin puisiin veneisiin. Jernej oli lukenut vanhasta kirjasta, jonka hän oli ostanut matkalukemiseksi, että Murtosassa, joka oli ihan siinä nurkilla jokisuistossa, tehtiin ainakin aikoinaan huisia veneitä. Valitsin sanan huisia, sillä kun näimme yksittäisiä kappaleita näistä veneistä, tunnekuohu, mikä niistä syntyi oli aika huisi. Ne nähdessä tuli väkisinkin viikingit mieleen, ja jotenkin sellainen olo, että kalastajan työ tapahtui useasti tyrskyävissä aalloissa. Veneet olivat nimittäin - jaa-a nyt en osaa venesanastoa- keuloistaan? käppyrät. Ja jyrkästi ylöspäin käppyrät, ei vain koristeellisista syistä, vaan joku merenkulullinen tarkotushan siinä on täytynyt olla, luultavastikin, että veneet pääsisivät helpommin suurten ranta-aallokoiden taakse kalaan. Emme päässeet tuohon pieneen kylään, sillä -kappas- taas oli tietöitä eikä missään opasteita mikä olisi toinen reitti kylään. Mutta onneksi näimme monia pieniä kalastaja veneitä joenvarrella ja merenrannassa.
Sitten olikin vihdoin aika lähteä kohtia kohti, joka käytännössä tarkoitti onneksemme nyt vähän löysempää aikataulua. Olimme varanneet kotimatkantekoon noin viikon. Emme jääneet Portugaliin seikkailemaan, vaikka olisimmekin halunneet parantaa maasta jääneitä ensivaikutelmia. Kumpikaan meistä ei oikein löytänyt sitä jotain, mitä kuvittelimme löytävämme Portugalista. Outoa. No kuitenkin, tässä kuvakooste kuinka minä näin Portugalin. Sentään jotain kaunista siinä maassa.
Eli arkkitehtuuri vanhoissa taloissa oli onneksi ihailemisen arvoista. Minä, joka pidän pienistä yksityiskohdista kiinnitin tietenkin heti huomiota näihin koristeellisiin vanhoihin taloihin. Niiden ulkoseinät olivat päällystetty kaakeleilla, kuin kylpyhuoneissa. Tietenkin ulkoilmaan sovellettuja ja kulttuuria ylläpitäen talojen ulkosivuja somistaen nämä kaakelit koristivat katunäkymää. Halusimme pysähtyä ja katsella arkkitehtuuria edes yhdessä vanhassa kaupungissa, joten matkalla pois Portugalista parkkeerasimme Bragan museon parkkipaikalle ja suuntasimme nenämme kohti keskustaa. Koitimme löytää Jernejn isoäidille postikorttia mutta kaikki postikortit olivat kaupunkikuvia, emmekä niistä oikein innostuneet.

Päivällä tankkasimme autoa ja koitimme päästä pesemään vihdoin tuulilasia, joka oli ollut likainen Espanjasta lähtien, vaikka jouduimme pysähtymään putsaamaan tuulilasia varmaan sadan kilometrin välein. Mutta viimeiset kilometrit Espanjasta jäivät pesemättä aikanaan yöllä, ja ne jäljet piti nyt saada puhtaiksi, jotta näkisimme auringon paistaessa ajaa eteenpäin. Portugalissa vaan emme millään löytäneet ikkunanpesuvälineitä miltään huoltoasemalta. Niinpä kun olimme tankkaamassa Jernej lähetti minut sisälle huoltoasemaan kysymään missä voisimme pestä tuulilasimme. Myyjä ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jotain pantomiimiesityksestäni. Vieressä seisoi vanhempi mies ja kysyi puhunko ehkä ranskaa, kolmas mies sitten osasi kohtalaisesti englantia ja neuvoi, että voisin ajaa talon taa autopesuun. Kun auto oli tankattu peruutin autopesun parkkiin jonne tämä kolmaskin mies oli jo tullut ulos seisoskelemaan. Siellä oli myös kolme työntekijää, jotka hääräsivät yhden auton kimpussa kaikki ja kiillottivat sitä puhtaaksi. Tämä kolmasmies kertoi heille että me tarvittaisiin tuulilasinpesu. Kaksi miestä tuli nyt vuorostaan meidän auton luo suihkepullon ja rätin kanssa. He suihkuttivat auton tuulilasia jollain ikkunanpesunesteellä ja hinkkasivat sitä kauan puhtaaksi koittaen kurkotella korkean auton ylimpiinkin osiin. Työjälki oli erittäin hyvää mutta nauroimme kyllä kauan tätä koko prosessia. Emme oikein tienneet pitikö meidän maksaa tästä jotain, ja kenelle ja kuinka paljon, joten kaivoin meidän parkkirahoista kolikoita ja kävin antamassa tippiä näille putsareille. Sitten jatkoimme matkaa tuulilasi kirkkaana. Jotain samanlaista koimme Italiassa. Eli kulttuurillisesti erilaista huoltoasemakäyttäytymistä. Siellä nimittäin tankattu polttoaine maksettiin ulkona seisoskelevalle miehelle, eikä huoltoaseman sisälle tiskille. Se kesti hetken tajuta. Samoin, tämä on tosin jo entuudestaan tuttua kun ollaan Italiassa ajettu, että huoltoaseman vessoissa maksetaan sen siistinä ylläpitävälle naiselle, joka istuu vessan ulko-ovella rahalippaan tai korin kanssa. Ainiin, ja Andorassa puolestaan työttömyyslukemat täytyy olla lähellä nollaa. Nimittäin jos yhdelle huoltoasemalle on palkattu varmaan kolmekymmentä työntekijää, niin en yhtään ihmettele mitä muille aloille on palkattu. Yhdenkin työtehtävä oli ohjata ohikulkevia autoja ja vinkata heille että tulisivat tankkaamaan heille. Toinen ohjasi oikealle tankkauspisteelle, kolmas tuli tankkaamaan jne jne.

Emme päätyneet sinä iltana kauaksikaan Portugalin rajan taa Espanjaan. Ajoimme Sanxenxon kaupunkiin, jossa kartan mukaan oli monta leirintäaluetta. Leirintäalueella oli kaksi rantaa. Toinen oli pitkä hiekkaranta, toinen rosoisten kallionlohkareiden ympäröimä pulikointipaikka. Arvaatteko mihin me menimme uimaan sinä iltana?
Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan kohti Espanjan luoteisrannikkoa pitkin E1:stä josta käännyimme Biskajanlahden rannikkoseudun moottoritie E 70:lle Pohjois Espanjaan. Suuntanamme oli Picos de Europa kansallispuisto. Ennenkuin päädyimme itse kansallispuiston alueelle olimme kovin nälkäisiä ja olikin sopivasti lounas-aika. Niimpä hetken muutettuamme ensivaikutelmamme Espanjan hyväksi nähtyämme taas aivan mahtavia vanhoja puisia taloja, jotka olivat erittäin mystisiä ja monia mielikuvituksia herättäviä, päädyimme pieneen Villamayorin kylään, jossa näimme yhden ravintolan katolla ilmoituksen viikonloppulounaasta hyvään hintaan. Niimpä marssimme ravintolaan sisään ja tilasimme päivän lounaan, tietämättä mitä se oli. Huoneessa oli muutama muukin seurue, ja kun ihmetykseksemme tarjoilija toi pöytäämme viinipullon katselimme ympärillemme josko se olisi tarkoitettu jollekin toiselle seurueelle. Huomasimme kuitenkin, että kaikilla muillakin oli se sama viinipullollinen pöydässä, joten päättelimme että se kuului lounaaseen. Tosin, ei ollut väliä montako ihmistä seurueeseen kuului, yksi seurue sai aina yhden viinipullon. Eli viereinen seurue, vaikka siinä oli kuusi ihmistä sai yhden pullon, ja kohta toiselle puolelle meitä tuli yksinäinen mies, ja hänelle myös kannettiin yksi viinipullo pöytään. Ihmettelimme vielä hetken tilannetta ennekuin kaadoimme viiniä laseihimme. Saimme alkuruuaksi tonnikalasalaattia ja pääruuaksi pihviä, joka oli päällystetty homejuustokastikkeelle, Jouduimme syömään sitä vähän silmät vääntelehtien, mutta nälkä siitä lähti. Jälkiruuaksi saimme jäätelöä ja kahvia. Emme saaneet enempää kuin puolipulloa viiniä juotua, sillä kumpikaan meistä ei oikein alkoholia kuluteta ja olimme autolla. Niimpä pidimme siestaa ennekuin jatkoimme matkaa. Kaikki muutkin seurueet näyttivät jättävän aika paljonkin viiniä käyttämättä. En sitten tiedä mikä paikallinen halpaversio se oli, mutta se näytti kuuluvan automaattisesti viikonloppumenuun.

Lyhyen ajomatkan jälkeen pääsimme jo kukkulaisen kansallispuiston makuun. Tarkoitus oli päästä pienelle vaellukselle puistoon, mutta ihmetykseksemme alue oli täynnä turisteja. Vähänajan päästä kun ajoimme pidemmälle pikkutietä meille selvisi syy tähän turistirysään. Näimme jo kyllä kaikkien varusteista ettei kukaan heistä ollut tullut kansallispuistoon vaeltamaan, vaan jostain muusta syystä. Tämä syy oli yhden kukkulan huipulle rakennettu basilika kirkko, joka oli kuin pyhä nähtävyys uskonnollisille Espanjalaisille. Kaikki suuntasivat ylös tämän pyhäkön ja kirkon tykö ja jopa liikennettä oltiin ohjaamassa ja poliisi vartio aluetta. Ihmettelimme taas hetken mitä meidän pitäisi tehdä, sillä autolla ajo syvemmälle kansallispuistoon oli kielletty muilta kuin kansallispuiston busseilta. Bussit puolestaan veivät ylös vuorille tasangolle, jossa on Covadonga järvet, paikallinen nähtävyys. Tie ylös järville oli suljettu kesän turistikauden ajaksi, mutta vähempiruuhkaisina aikoina sinne saa mennä omalla autolla.
Me parkkeerasimme auton mistä löysimme parkkipaikan ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Kysyimme bussikuskeilta ihmetyksen aiheitamme ja hintaa bussimatkasta ylös, mutta emme oikeen tykänneet hinnasta ja kuski sanoi, että ylhäällä on sitäpaitsi sumuista. Niinpä päätimme kävellä lyhyen iltapäiväkävelyn minkä jaksoimme. Aloitimme kävelyn jyrkkää metsäistä polku pitkin basilikan lähistöltä, mutta kun olimme aikamme kavunneet emmekä oikeen nähneet mitään näkemisen arvoista, päätimme kääntyä takaisin ja tehdä jotain muuta jossakin muualla.

Jatkoimme siis matkaa joka osoittautui aivan mahtavaksi reitiksi kansallispuiston rajamailla. Kuljimme koko kansallispuiston pituudeltaan vuoristossa, jota ei millään malttanut olla tuijottamatta nenä ikkunassa. Nyt vihdoin nähtiin jotain äimästyttävää Espanjassa. Jotain, josta todella tykättiin. Harmiteltiin, että oltiin aluksi tultu, voisiko sanoa, väärään osaan kansallispuistoa, sillä pohjoinen osa näytti paljon mielenkiintoisemmalta. Saimme vihdoin tilaisuuden pysähtyä kurvikkaalla tiellä ja mennä alas joenvarteen virkistäytymään. Alueella nähtiin paljon kalastajia.
Näin myös vihdoin tyylikkäästi suunniteltuja uusia taloa kun olimme jo lähempänä kansallispuiston päättymistä. Olen jo muutaman vuoden voivotellut kuinka nykyään näkee liian harvoin kauniita uusia taloja. Liian monesti on vain rakennettu uusi talo, päältä rapattu ja maalattu jollain kamalalla pastillinvärillä. Puutaloissa se vielä näyttää hyvältä mutta uudiskivitaloissa järkyttävän kamalalta. Ne näyttävät paljon kodikkaammilta kun ne ovat vielä vasta punaisien tiilien peitossa ja jo asutuskäytössä punaisine kukkineen ikkunalaudoilla.
Ajettuamme taas monta tuntia, oli aika löytää nukkumapaikka. Suuntasimme taas rannikolle ja nukkumisajan lähestyessä olimme sillä hetkellä Cabo Ajon tienoilla. Kartta oli taas näyttänyt, että alueella on useitakin leirintäalueita, joten valitsimme taas minkä ensiksi löysimme. Paikka sijaitsi niemessä Biskajanlahden rannalla. Ihmettelimme suut auki kuinka nummiset kielekkeet sillä alueella muistuttivat erityisen paljon vastaavilta kielekkeiltä Irlannissa.
Espanjaa ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta meillä oli vielä yksi kohde tässä isossa maassa ennen Ranskaan paluuta. Nimittäin Bilbaossa oleva Guggenheimen-museo. Se on erikoinen nähtävyys ulkoapäin, nimittäin rakennuksen suunnitellut Frank Gehry on tehnyt erikoislaatuisen työnäytteen. Talo on monimuotoinen, on kulmaa, kaarta ja kulmaa ja kaarta, ja koko talo on päällystetty titaanilevyillä. Kävimme kävelyn jälkeen museon ulkopuolella olevassa kahvilassa jonka jälkeen vielä pyörähdimme kaupungilla ennekuin suuntasimme kohti Ranskaa.
Kuva: Jernej Burkeljca

*Lue myös osat 1 ja 3

Monday 9 August 2010

Etelä- ja Länsi Euroopan road trip Osa I

Osa 1 Slovenia-Italia-Ranska-Monaco-Andorra-Espanja-Portugalia
*Lue myös osat 2 ja 3

Eräänä kesäisenä lauantaina starttasimme uuden Citroën Berlingon ja suuntasimme nokkamme kohti Italian moottoriteitä. Ajoimme monta tuntia päätyen iltahämärissä Pohjois Italian toiselle puolelle kansallispuistoon jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Alue oli lähellä Toscanaa Apenniinien vuoristossa. Etsimme itsellemme yöpaikan ja jatkoimme varhain aamulla ensimmäisten aamuauringon säteiden saattelemana alas vuoristolta kohti merenrantaa. Lähimmät kylät ja sen väki olivat vasta heräämässä ja puisia ikkuna suojuksia avautui ohi ajaessamme kun aamuvirkut alkoivat tuulettamaan petivaatteitaan.
Laskeuduttuamme alas vuoristolta saavuimme kuvankauniiseen Cinque Terren kylärypäs alueelle. Rannikkoinen kyläkeskittymä sijaitsee Italiassa, kansallispuistossa yhtenä UNESCON kansallisperintökohteena, jonne autoilla ei ole asiaa. Itse sivuutimme tämän kauniin ja maalauksellisen paikan Riomaggioren pienen kylän kohdalta.
Ajoimme Rannikolla La Spezian tienoilta Genovan halki aina Monacoon ja Nizzaan. Monaco oli pieni, täyteen rakennettu rannikkoruhtinaskunta. Ajoimme Monte Carlon lävitse ihmetellen luksusasuntoja, kasinoita ja monikansallisia turisteja. Kiipesimme vuorenrinteelle Monte Carlon yllä ja ihmettelimme lisää maisemia. Kaikilla näytti olevan luksusauto, monesti avo-auto.

Samoin Nizzassa väki näytti olevan rikasta. Ihmettelimme kuinka jokaisen korttelin jälkeen oli liikennevalot. Päätimme pysähtyä myös täällä syömään eväitä ja virkistäytymään Välimeressä.

Jatkoimme vielä vähän aikaa, tai siis aika montakin tuntia rannikkoa pitkin Saint Tropesiin. Jernej oli aikoinaan seurannut jotain kuuluisaa ranskalaista komedia poliisisarjaa ja halusi löytää sarjasta kuuluisaksi tulleen poliisitalon. Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti löytäneet tätä taloa. Mutta sen sijaan kiinnitimme jo tässä vaiheessa huomiota ranskalaisiin kylän keskusaukioihin ja mitä niissä tapahtui. Eli aukiot on reunustettu Platanus Orientalis puilla (sillä nimellä ainakin itse olen puun oppinut tuntemaan) ja suurten puiden varjossa tasaisella maalla pelattiin petankia. Myöhemmin näimme tätä kahta Ranskaa yhdistävää tekijää kaikissa ranskan pikkukylissä ja suuremmissakin paikoissa. Myöskin puita näki reunustaen pitkiä suoria tieosuuksia, ja samoin petankia näytettiin pelaavan melkein missä vaan jossa oli tarpeeksi tilaa kuulan heittoon ja jossa maa on tarpeeksi tasaista reiluun peliin. Saint Tropezissa kävimme myös tutustumassa valokuvaaja François Maréchalin näyttelyyn: "Saint-Tropez intime".
Ranskan Rivieran, ja sen täynnä puoli alastomia turisteja pomppimasta tien yli missä vain, rannikkotieosuuden jälkeen suuntasimme kohti sisämaata - Provencea. Tykästyimme sen loputtomiin kukkuloihin, idyllisiin muutaman korttelin kokoisiin pikkukyliin ja sen monipuoliseen ja kurvikkaaseen maastoon. Näimme paljon viinitiloja ja minulle uutena asiana laventeli peltoja. Ne olivat kauniita. Ranskalaisen pikkukylä on sellainen, jossa muutamakerroksiset kylän keskuksen talot on rakennettu seinäseinään kiinni ja niiden lomasta menee pieniä kujia, jotka toimivat myös kylän halki menevänä tienä. Turistikkaat kylät on pääosin pastillinvärisiä, aidot, turistien piilossa olevat kylät ovat puolestaan luonnonvärisiä. Se on hyvä indikaattori! Ainiin, ja sitten tietenkin jossain kylän reunamilla on iso vanha kartano hylättyine puutarhoineen. Mystistä..
Päädyimme yhteen tälläiseen keskellä ei mitään olevaan pienen pieneen kylään iltasella Cotignac. Kylä sijaitsi kukkulaisen metsän keskellä. Etsimme ensin telttapaikan itsellemme ja sen jälkeen palasimme takaisin kylän keskukseen, jonka läpi ajaessamme olimme nähneet kuinka kylän väki oli kerääntynyt syömään muutamaan kylän ravintolaan kylän keskusaukiolla. Huonoksi tuuriksemme kaikki kylän ravintolat olivat jo sulkeneet keittiönsä eikä ruokaa enää tarjoiltu niin myöhään. Kaikki muut viimeistelivät illallisiaan ja kilistelivät vielä viinejään. Me päätimme mennä pienelle kävelylle ennen kuin palasimme takaisin pienelle campingalueelle syömään jugurttia. Ihmettelimme kylää reunustavaa kalliota ja siihen rakennettua käytävistöä. Näimme myös kallion juurella suuren suuren oliiviöljyn puristamiseen käytettävän käsivääntöisen masiinan. Oli pimeää emmekä saaneet enää siihen aikaan mennä tutustumaan kalliorakennuksiin. Kävelimme sitten vielä muutaman pienen kujan halki ja haistelimme vatsat kurnien hyviä tuoksuja, joita leijaili aukinaisista ikkunoista kun ranskalaiset kyläläiset kokkasivat omia illallisiaan. Kukaan ei kutsunut kylään.
Seuraavana aamuna lähdimme taas varhain ja herättelimme seuraavan kylän asukkaita joista taas aamuvirkut kävelivät kujilla patongit kainaloissaan. Suuntasimme Grand Canyon du verdoniin. Matka oli pitkä ja mutkikas, mutta erittäin antoisa näköalaltaan. Saavuttuamme viimein lähemmäs kanjonia parkkeerasimme auton milloin näytti siltä että tien vierestä olisi jotain nähtävää. Joki kanjonin pohjalla oli kuitenkin siihen aikaan todella kuiva, mutta ne pienet rippeet, jotka olivat jääneet joenpohjalle olivat kauniin tummanturkooseja. Kanjoni oli syvä ja erittäin pitkä. Näimme bussillisen belgialaisia turisteja. He näyttivät tallentavan kaikki muistonsa kameriin ja videokameroihin kuin Japanilaiset.

Erittäin pitkän ajon jälkeen päädyimme yhteen Verdonin järvistä. Näimme jo kaukaa ylhäältä kohdan, jossa Verdonin joki yhtyy järveen. Kävimme pulikoimassa lämpimässä vedessä ja ostamassa hunajaa yhdestä pikkukylästä. Sitten suuntasimme takaisin rannikolle tarkoituksena päätyä isompaa kartalla keltaista tietä pitkin viimein moottoritielle, mutta joistain syystä seurasimmekin sokeina GPS:sää ja päädyimme takaisin kiemurtelevia pikkuteitä sinne metsäiseen kylään jonka liepeillä olimme viettäneet edellisen yön. Vähänkö harmitti sillä tuhlasimme nyt puoli päivä matkasta päätyen samaan paikkaan josta lähdimmekin. Opimme tästä, että meidän ei taaskaan pitäisi luottaa pelkästään GPS:sään vaan tarkastaa ensin minne se meitä johdattaa. Niin ja muistaa laittaa sormilukko päälle ettei vahingossa napsauta edellisen päivän päämäärää tämän päivän kohteeksi.

Emme turhia sen enempää voivotelleet, vaan nautimme maisemista ja itseasiassa vietimme seuraavan yön yhden toisen kanjonin loppupäässä. Sinne saavuimme puolestaan ennen pimeää, joten meille jäi aikaa käydä kävelyllä Les Gorges du Galamuksen reunamille rakennetun linnoituksen äärellä. Meidän piti ajaa kanjonin virustaan rakennettua erittäin mutkikasta ja mielenkiintoista pientä tietä pitkin toiseen päähän kanjonia, jossa camping sijaitsi. tie oli reunustettu kanjonin puolelta kivisellä puolimetrisellä muurilla. Välillä tien yllä oli osittain kattoa kanjonin seinämästä. Autoja mahtui ajamaan kerralla vain yksi rinnakkain, paitsi tarkoituksella syvennetyissä kohdissa. Päiväsaikaan tie on vuorotellen yksisuuntainen liikennevaloilla ohjattu, mutta me ajoimme siitä tämän järjestelyn ajoituksen ulkopuolella. Meillä oli isomman auton etu, joten ne autot jotka tapasimme pienellä tieosuudella väistivät meitä kiltisti syvennyksien kohdilla.


Seuraavana aamuna ajoimme Andorran halki. Sitä ennen pysähdyimme Ranskan puolella Font Romeussa juomassa kahvit ja syömässä lettuja sekä lataamassa laitteidemme akkuja. Paikka on tunnettu urheilijoiden kestävyysleiripaikkana. Andorra puolestaan on pelkästään vuoristossa, Pyrenneillä, sijaitseva ruhtinaskunta, joka on yksi Euroopan veroparatiiseista. Me ostimme halvinta dieseliä ikinä (0,78€/l)! Läpiajo ei kestänyt kauaa ja pian pääkaupunki Andorra la vellan jälkeen olimme jo Espanjassa. Espanjasta tuli meille menomatkalla vain läpiajo maana päämääräämme Portugaliin, vähän kuin Italia, joten emme saaneet mitenkään positiivisia kuvia Espanjasta. Ajoimme suurimmaksi osaksi moottoriteillä, joka jo itsessään poissulkee kaikki näkemisen arvoiset paikat. Mutta jäipähän meille silti ihmeteltävää Espanjan erittäin erilaisista maanmuodoista, mihin ollaan tähän asti totuttu. Melkein heti rajan jälkeen maa muuttui tyhjäksi autiomaaksi, jossa näki silmän kantamattomiin. Pyrenneet olivat siltä osin ohi ja tilalla oli vain kuivaa ja tyhjää autiomaata. El toron paikansimme jo kaukaa sen erottuessa muusta maastosta.
Espanjasta jäi mieleen tuulilasia tummentavat ötökkäparvet, joita kertyi yhden päivän aikana enemmän kuin koko matkalla yhteensä sekä lukemattomat huoltoasema-hotelli yhdistelmät, jotka olivat illanmittaan aika houkutteleva vaihtoehto. Olimme kuitenkin päättäväisesti luvanneet toisillemme, että nukkuisimme seuraavan yön jo Portugalissa. Heti rajan jälkeen alkoi pimeys. Jostain syystä moottoritietä kunnostettiin keskellä yötä ja missään ei ollut katuvalaistusta. Liikenne oli ohjattu yksikaistaiselle tieosuudelle jonka molemmin puolin meni muovitolppia. Oli aika karmivaa ajaa sillä kapealla tiellä pilkkopimeässä rekka takapuskurissa kiinni kun ajoin liian hiljaa rekkakuskin tottumuksiin nähden koettaen siristää silmiä löytämään oikeita tienviittoja. Saavuimme rasittavan pitkän ajon jälkeen vihdoin Guarda nimiseen isompaan kaupunkiin Portugalissa. Meidän oli tarkoitus ajaa vielä vähän pidemmälle yhden kansallispuiston reunamille paikkaan, jossa kuulemma oli ilmainen camping mahdollisuus ja kalliokiipeily siinä vieressä. Tiesimme kuitenkin jo siinä vaiheessa, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa kiipeilyyn seuraavana päivänä, sillä syy miksi olimme reissuun edes lähteneet oli Jernejn osallistuma conferenssi Portugalissa, Avancan pienessä kylässä. Joten päätimme koittaa onneamme ja etsiä yösijaa kaupungista. Pitkän kiertelyn kaupungin keskustaa ympäri autolla ja GPS:n väärin johdattelemana mahdollisista yöpaikoista jälkeen bongasin yhdessä tienristeyksessä liikennemerkkikuvan teltasta ja matkailuautosta. Oli huojentavaa tietää, että kaupungissa oli sittenkin meille majapaikka.

Tosin, kun parkkeerasimme tontille, emme löytäneet ketään enää siihen aikaan respasta. Ulko-ovessa luki aukiolo ajat, ja vastaanoton kuului olla auki vielä viisitoista minuuttia. Koputimme oveen ja kiertelimme taloa jonkun aikaa ilman tulosta. Päätimme että menisimme autoinemme ja telttoineen valkkaamaan itsellemme yöpaikan ja maksaisimme sitten aamulla. Olimme katsoneet hinnat jo valmiiksi ulko-ovesta, ja mieliksemme se oli matkamme halvin, 8,50 euroa koko sakilta, eli kaksi yli kymmenvuotiasta persoonaa, alle 3 neliön teltta ja auto. Päätimme että jos aamulla ketään ei olisi vieläkään respassa niin voisimme laittaa rahat oven alta sisään.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olimme laittaneet herätyksen aamulla puoli kuudelta, sillä seminaari alkaisi kymmeneltä ja sinne oli vielä vähän matkaa. Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi ja kasanneet teltan päätimme mennä maksamaan ja lähteä jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kuitenkin meille tuli ongelmia. Joku oli sulkenut tontin portin! Emme siis pystyneet jättämään vaan rahoja ja lähtemään vaan meidän piti odottaa aamu kahdeksaan asti, että joku tulisi töihin ja avaisi vastaanoton ja portin. Harmitti taas aivan kamalasti. Emme nimittäin olleet nukkunut montaakaan tuntia ja nyt menetimme melkein kaksi tuntia pelkkään odotteluun. Odotimme ja odotimme. Koitimme nukkua, siivosimme autoa, luimme, ihmettelimme onko naapurissa eläintarha vai kaupunginpuista jne. Ja viimein viisitoista vaille kahdeksan talosta kömpi ulos uninen mies joka ihmetteli meitä samassa määrin kuin me ihmettelimme häntä. Hän meni avaamaan portin jonka jälkeen selitin yleismaailmallisilla kielillä keitä me olemme ja miten päädyimme tänne, ja voisimmekohan nyt maksaa ja lähteä. Annoin ajokorttini hänelle kun pääsimme vastaanottohuoneeseen asti jossa hän tulkitsi hassusti väärin tietojani, luullen toisen nimeni olevan minun sukunimeni. No maksoimme ja pääsimme viimein jatkamaan matkaa.

Epäonneksemme kohtasimme taas tietöitä ja emme oikein osanneet tulkita oikein minne meidän piti mennä jotta päätyisimme takaisin moottoritielle kun opasteet kiertotielle olivat hieman epämääräiset, eikä GPS:stä ollut taaskaan apua, se päätti joka viides minuutti kehottamaan meitä kääntymään ympäri kuin suinkin mahdollista, ja kun oltiin pari kertaa käännytty ympäri suljettiin koko laite. Päädyimme sitten ajelemaan ylimääräisen puoli tuntia jonnekin kukkuloiden toiselle puolen ensin ylämäkeen sitten alamäkeen ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle.

*Lue myös osat 2 ja 3