Jernej halusi viedä minut johonkin paikkaan, jossa ei ollut vielä itse aiemmin käynyt. Starttasimme auton ja ainut kriteeri oli, että jossain suhteellisen lähellä. Hän antoi auto kartan ja sanoi, valitse jokin kukkula ja kerro miten sinne ajetaan.Valitsin ensin jonkun kukkulan, jossa Jernej olikin jo käynyt, joten päädyimme valitsemaan viereisen, Pasja Ravanin. Ajoimme pieniä kyläteitä ja vanhojen maaseutukylien halki, josta päin Jernejn isoiso vanhemmat tulevat toiselta puolelta sukua. Lähempänä määränpäätä ajoimme ylämäkeä ainakin puolituntia. Aina kun saavuimme kyläkeskittymään, kylän nimi oli aina sama: Črni vrh, eli musta huippu. Hämmentävää.
Oli liukasta, kaikissa mutkissa renkaat suti. Jätimme auton lumisen pikkutien päähän ja koirat ulos takakontista. Sitten suuntasimme ylös kukkulalle. Olimme jo starttausvaiheessa aika ylhäällä, joten matka huipulle ei kestänyt kuin alle puoli tuntia. Ei ollut tarkoitus lähteä rehkimään, vaan pitkän sairaanaolo ajan jälkeen täytyy harkita kaikki tälläiset tapahtumat tilannekohtaisesti.
Oli mukava kun oli lunta. Koirat olivat yhtä innoissaan kun minäkin. Temmellettiin lumihangessa ja laskettiin mäkeä kun löydettiin sopiva. Huipulle päästyämme ihmettelimme miksi se oli lättänä. Yleensä kukkuloiden huipulla on paljon puita, ja edes jotenkin selkeä nyppylä, että mikä on korkein kohta. Tällä kaikki oli avaraa ja lättänää. Näytti vähän epätodelliselta. Tuuli.
Kuva: Jernej Burkeljca
Myöhemmin selvisi, että paikka oli ollut vanha armeijan tukikohta. Siellä oli vielä monia maahan puoliksi piiloitettuja rakennelmia, joihin pääsi sisälle kurkkaamaan jos uskalsi ja näki jotain. Koirien haukkuessa sisällä kaikui.
Sää oli aurinkoinen ja valonsäteitä pilkahteli metsäpuiden lomista.
Näimme paljon ympärillemme. Korkeimmat vuoret olivat sen verran lumen peitossa ja valkoisia, ettei niitä nähnyt kunnolla, sillä taivas sinerti. Mutta näimme esimerkiksi massiivisen Blegošin lähietäisyydellä.
