Corsica - European coniferous jungle

two weeks: car, tent, backpack, husband and good will
Aloitetaanpa muutamalla sanalla matkasta Korsikalle:
Päätimme kulkea pitkän matkan Italian halki autalla yön yli, sillä meidän lauttamme Korsikalle lähti seuraavana aamuna 8.15 Italian länsi rannikolta Livornosta, sekä että vältyttäisiin isoilta ruuhkilta. tietokone laski, että matkaan menisi reilu kuusi tuntia, sillä matkaa oli kuutisensataa kilometria. Plan B oli yöpyä jossain lähempänä määränpäätä Toscanassa.

Itse lauttamatka Tyrrhenan meren yli kesti neljä tuntia. Sillä välin tutustuimme kirjallisuuteen Korsikasta ja luimme kiipeily opasta. Ulkona kannella näimme kuinka delfiinit hyppivät lautan viertä. Muutaman tunnin matkan jälkeen näimme horisontissa pienen saaren joka kohosi vuorineen jyrkästi merestä. myöhemmin tajusimme, ettei se ollut vielä Korsika, vaan korsika sopi myös noihin kuvauksiin, paitsi että se oli paljon isompi. Pieni saari oli Capraia isola.

Ensi vaikutelmat Korsikasta olivat kummoisia; Liikenne oli vilkasta, todistimme jopa kolarin heti ensimmäisen puolentunnin sisään. Paikallinen naiskuljettaja oli kääntämässä autoa huoltoasemalla ja ajoi suoraan eteenpäin kohti pumppauskompleksia. En keksi mikä muu oli tapahtuman syynä kun että hän luuli vaihteen olleen pakilla. Ja ihmeellisintä oli, että autossa olijat olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, eivät edes poistuneet autosta. Huoltoaseman mies tuli ulos katsomaan kolausta, mutta nainen ajoi jo siinä vaiheessa pois. Kolarissa kuului siis kova pamaus. Huoltoasema oli kovin pieni, eikä sinne edes päässyt isommalla autolla ajamaan.

Suuntasimme heti ylös vuorille ja pistin muistiin muita havaintoja. Liikennemerkeissä oli paljon reikiä. Jernej osasi kertoa että paikalliset ampuvat niitä. Liikenne kyltit olivat myös sabotoituja, tai siis ranskalaiset osat kylteistä oli yleensä sutattu ja Korsikalaiset jätetty. Tämä kuvastaa epämieltymystä Ranskan valtaa kohtaan. Saari kun haluaisi itsenäistyä.

osittain biologina kiinnitin tietenkin huomiota ympäristöön. Kun kaupunkialue loppui ja metsä alkoi, tuntui kuin olisimme olleet viidakossa! Metsä oli tiheää, monipuolista, ja erittäin vihreää, niittykukkia oli joka puolella tien vierttä ja köynnöksiä roikkui puista.

Valitettavasti sää ei ollut suotuisa ja vuori oli pilvessä. Tarkoitus oli mennä kiipeämään heti ensimmäisenä päivänä, mutta eihän siitä mitään olisi tullut kun kallio on märkä, eikä autollakaan nähnyt ajaa kun muutama kymmen metriä eteenpäin. Päätimme siis suunnata samantien toiselle puolen saarta, jossa olikin aurinkoista.
Kuva Jernej Burkeljca
Muutama muu huomio:

• tiet ovat mutkikkaita
• autoilijat ajavat hurjan nopeaan
• huhtikuussa on sateista ja kylmää
• kylät ovat keskittymissä, eivätkä hajallaan
• kaikki koirat ovat mukavia
• siat elävät metsissä
• lehmät laiduntavat tiellä
• vuohenjuusto on hyvää
• autokanta on uutta, mutta sekaan mahtuu myös keräilyharvinaisuuksia

ympäristönäkökannalta
Saarella kasvaa esimerkiksi paljon eri mäntylajeja, korkkipuuta ja muitakin tammeja, laventelia, rosmariinia, aitoviikunoita, kastanjoita, kaktuksia, myrttejä. Istutettuina puolestaan siellä kasvaa oliiveja, lisää kastanjoita, mexikon agavaa, sitruunoita ja mandariineja, palmuja sekä eukaleptys puita.

Ulkona luonnossa kävellessä ei voi olla huomaamatta välimerelle tyypillistä piikkipusikkoista matalaa karun maan kasvustoa macchia, joka yleensä ilmentyy aukioille, joko hakkuun tai metsäpalon jälkeen. Vähitellen pensaiden tilalle kasvaa korkeampaa kasvustoa, ja puut alkavat varjostaa alempaa kasvustoa kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja loppujen lopuksi paikalla on taas metsä.

Saarelaiset olivat keksineet tavan hävittää heidän jätteensä. nimittäin tekemällä kaatopaikan aavikolle. En ole vielä keksinyt onko se hyvä vai huono ratkaisu. Uskon että biodiversiteetin kannalta se voi olla parempi ratkaisu, mutta unohtuuko siinä samalla rakentaa kaatopaikan pohjat oikeanlaisesti? Epäilyttää. En päässyt nuuskimaan asiaa sen tarkemmin. Saarella ei näkynyt lajittelua.

SOME SELECTED STORIES
Ridge walk with a dog
Olimme saarella of seasonin aikaan, joten kaikki camping paikat eivät olleet auki. olisimme halunneet majoittua erään merenranta kallion läheisyydessä olleeseen campingiin, mutta se ei ollut vielä auki. Niimpä menimme kävelylle kalliolle eräänä iltana. Olimme lukeneet opaskirjasta, että siellä päin oli hienoja kallioita ja jos kiipeäisi kukkulan huipulle näkisi lisää jyrkkiä ranta kallioita ja turisteilta piilotettuja lahtia. Niimpä suuntasimme kukkulaa ylös.
Meitä vierusti koko matkan eräs sekarotuinen iloinen koira, jonka omistajaa emme saanet selville. Se näytti juoksentelevan kallioilla kaiken päivää ja kävi uimassa kun siltä tuntui. Turkki oli märkä kun sen tapasimme ja koira näytti osaavan kaikki pikkupolut vaikka silmät kiinni. Saavuttuamme kukkulan huipulle näimmekin hienoja maisemia ja jonkun aikaa kallionviertä piikikkäässä pusikossa käveltyämme näimme myös muutaman salaisen lahden. Koira opasti meitä juoksemalla edessä, hänelle matkanteko pusikossa oli helpompaa, sillä koirat ovat ihmisiä paljon lyhyempiä eikä pusikko laajene kun vasta jossain metrin korkeudessa, joten koira juoksenteli iloisesti pusikkotunneleissa nopsasti edes taas aina varmistamassa että ollaanhan vielä häntä seuraamassa.
Reilu tunnin kävelyn jälkeen käännyimme takaisin auringon laskun aikaan, ja kävelimme takaisin päin mäntymetsässä kukkulan laella. Sieltä näkyi molemmin puolin kukkulaa, sillä se oli enemmäknin kallioharju. Päätimme jatkaa vielä vähän matkaa pidempää, sillä koira taas opasti meitä seuraamaan. Päädyimme löytämään kolme kesäasuntoa huipulta ihmisiltä piiloitettuna, näkymä molemmin puolin harjannetta. Jernej tykkäsi kovasti sijainnista ja puutarhoista.

Saavuimme takaisin alas rannikkokalliolle ja totesimme, että harppuuna kalastajat, jotka näimme paikalle saavuttuamme, olivat jo lähteneet.

Fossil rock cliff; uplift of seabed or sea level fall?
Ensimmäisenä päivänä päätimme teltan pystytyksen jälkeen mennä nopealle iltakävelylle, sillä näimme, että pilvet toiselta puolen saarta olivat tulossa vuoreten yli. Aika kummallinen näky kun pilvet oikeasti seurasivat vuoren rinnettä, eivätkä liikkuneet vaakasuoraan eteenpäin. Lähdimme siis lähimaastoa tutkimaan sateen pelossa.
Ensin ihmettelimme tammipuiden monipuolisuutta ja eukaleptyspuiden siemenkoteloita, sekä lihansyöjäkasvin näköisiä pikkukukkia ennenkuin suuntasimme matalalle rannikkokalliolle.
Kallio muodostui kokonaan valkoisesta sedimenttikivistä, fossiileista, jotka olivat selkeästi näkyvillä. Kävely oli piikikkään tuskallista ilman kenkiä, sillä muinaiset simpukoiden reunat olivat teräviä. Koitimme saada kivinäytettä mukaan, mutta olivat liian kovin hyvin kiinnittyneitä toisiinsa, että vain voimakkaasti eroosioituneet kiven möhkäleet lähtivät irti. Jätimme siis pikku geologimme rauhaan ja vaan nautimme ihmetyksestä.

Safari day - pigs, cows, dogs and cats as mutual friends, sheep, goats and donkeys
Fysiologisten ongelmien takia päätimme jättää kenttäkoluamisen maastossa sikseen ja edetä road tripillä muutama kymmen kilometri eteenpäin. Ajoimme Portosta Proprianoon pikkusisämaan teitä, joilla ei ollut muuta liikennettä kuin tiellä märehtivät lehmät. Välillä tienlaidassa saattoi nähdä possuperheen aurinkoa ottamassa ja emakon imettämässä, sekä pikkupossuja käyskentelemässä. Ne hyppivät aika hassusti.
Kuuden tunnin ajamisen jälkeen sain tarpeeksi ja vaihdettiin kuskia. Katsottiin montako kilometria olimme tehneet siinä ajassa, eikä mittarissa ollut kuin juuri ja juuri sata kilometria. Lukema voi kertoa millaisia teitä ajettiin.

Vähän väliä pysähdyttiin, joko lehmien, vuohien ja nälän takia. Mutta kerran myös nähtiin neljän konkkarokka kotieläimiä keskellä tietä. Kaksi kissaa ja kaksi koiraa kaikki viettivät iltapäiväsiestaansa eivätkä olleet jaksavinaan nousta ylös tieltä lepäämästä. Tiellä ei näyttänyt olevan muuta liikennettä kuin paimenia silloin tällöin, ehkä siksi olivatkin vapain mielin keskellä tietä nokosilla.
Pienempien kylien lähettyvillä maastossa löytää paljon isoja luodin hylsyjä. Oli se sitten tien vierustalla, keskellä metsää tai sitten lähempänä rantaa, aina ne pistivät silmään. Näyttää enemmänkin olevan vapaa-ajan vietettä. Tosin saarella puhkeaa myös välillä levottomuuksia, niin suuria kuin yksityisiäkin, joissa aseetkin ovat mukana. Ei ollut ihan mukavaa kokata ja lounastaa luonnossa hylsyjen vieressä.

Misty mountains
Monesti kun olimme vuoristoseuduilla, meitä seurasi huono sää, tai se oli jo valmiina meitä odottamassa. Niimpä kun matkasimme halki jylhimpien maisemien Korsikalla, näimme aina vain vilauksen pilvipeitteen raosta miltä paikalliset vuoret näyttivät. Sinne ei ollut asiaa kiipeilemään märille kiville. Kerran pysähdyttiin vaan kävelemään ja katsastamaan paikallisia kiipeilypaikkoja sateessa huokaillen mahdollisuuksien perään. Saman reissun seuraavana päivän meitä viimein onnisti, mutta kivi oli vielä märkää, joten emme päässeet kiipeilemään. Niimpä päätimme kiivetä läheisen vuoren huipulle Monte Santulle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kävelimme tovin matalassa tammimetsässä ja näimme villisikojen metsäruokailupaikkoja. Maata oli pöyhitty ja juuria pureskeltu. Huipulle ei kestänyt kauaakaan, ja itseasiassa aamupäivä oli kuuma, joten päädyimme virittämään aurinkosuojat päämme päälle, ja lukea lehtiä puolisen tuntia huipulla. Sillä aikaa kun minä keräsin maahan pudonneita kuivia oksia, joista tulisi rakenteet suojille, päädyin seuraamaan eläinpolkuja ja jäin piikkipusikkoon kiinni repustani ja hiuksistani puolikyykyssä matalan kasvuston alimpien oksien alla. Minun piti melkein ryömiä tieni takaisin aukeammille poluille.
Kuva Jernej Burkeljca
Kuva Jernej Burkeljca

Puolen tunnin oleskelun jälkeen tajusimme, että meidän pitää kirjautua ulos camping paikasta ennen kahtatoista ja kiiruhdimme alas vuorelta kaksi kertaa nopeammin kuin mitä sinne kesti kavuta.

Finally Climbing; 2 multipitch routes; Rush against sunset
Eräänä iltapäivänä meitä onnisti, ja pääsimme aktiivisen päiväohjelman päätteeksi vielä kiipeilemään. Lähdimme neljän aikaan iltapäivästä mennäksemme Bonifatun metsään, siellä oli kuulemma hyvä graniittikallio. Paikalla oli paljon kävelijä turisteja, jotka olivat vasta aloittamassa matkaansa, toiset puolestaan lopettelemassa. Pakkasimme kaikki kiipelyvarusteet, lämmintä vaatetusta, pikkupurtavaa ja vettä. Sitten suuntasimme graniittia kohti.

Polulta graniitille meidän piti mennä joen yli. Hypimme kiveltä kiveltä, välillä vähän huolissaan pysyisikö tasapaino, mutta avustimme toinen toisiamme. Tämän jälkeen ihmettelimme kuinka pääsemme joenvierustasta metsään, sillä paikka oli täynnä piikikkäitä villiruusupuskia. Löysimme jotenkin tiemme niiden lävitse ja muutaman minuutin päästä olimmekin jo graniittikallioseinämän luona.

Valmistelimme kiipeilyvarusteemme ja Jernej aloitti liidaamaan. Minä lupasin tuoda hänen kenkänsä perässä, sillä jatkaisimme ensimmäisen etapin jälkeen vielä muutaman ylöspäin. Kallioseinämässa ei ollut paljoakaan mistä pitää kiinni, mutta se oli hieman plus kulmalla ja graniitin ominaisuuteen onneksi tässä tapauksessa kuului, että siinä on pienen pieniä hitusia, kuin liimattuja soranjyväsiä, joiden takia melkein pystysuoraa sileää seinää voi vaan kävellä ylöspäin (jos vaan luottaa). Koettiin jotain saman tyyppistä vuosi sitten Kroatiassa, Krk-saarella, mutta kalkkikivellä ja lähempänä pystysuoraa. Ensimmäinen etappi oli ehkä 45 metriä korkea. Tiesimme laskea sen, sillä köytemme oli 60 metrinen. Tiesimme myös jo etukäteen opaskirjasta lukea, että kun pääsee ylös asti, niin sieltä voi kävellä takaisin alas tiettyä kohtaa vuoren rinnettä. Normaalisti 60 metrisellä köydellä voi siis maksimissaan kiivetä vaan 30 metriä, että pääsee alaskin. Niimpä muutaman etapin jälkeen pakkasimme köyden reppuun ja kävelimme alas.
Kuva Jernej Burkeljca

Seuraava rata oli vähän pidempä ja haastavampi mutta saman tyyppinen. Tosin ehkä puolessa välissä reittiä huomasimme, että aurinko oli jo paljon matalammalla, ja että hämärä tulisi pian. Koitimme kiivetä ylös niin nopeasti kuin se meiltä kahdelta ja meidän yhteistyöltä vain onnistui. Välimatkat olivat taas pitkiä, eikä nähty eikä kuultu toisiamme, joten kommunikoimme köyden välityksellä. Olimme sopineet etukäteen mikä nykäys tarkoittaa mitäkin toimenpidettä, mutta niinkuin arvata sattaa väärinymmärryksiä voi tulla tai toisen nykäystä ei välttämättä huomaa. Tai esimerkiksi nyköysten väliin ei jää tarpeeksi aikaa tehdä tarvittavia toimenpiteitä.

Kun olimme kiivenneet kolme etapin väliä, luimme kartasta, että siinä kohtaa oli yksi vaihtoehto kääntyä takaisin alaspäin kävellen. Aurinko oli jo sen verran matalalla, että päätimme jättää reitin loppuun kiipeämisen sikseen ja poistua paikalta kun vielä näimme jotakin. Niimpä lähdimme kävelemään vasemmalle. Jonkun ajan päästä meitä alkoi epäilyttämään, että olimmekohan sittenkään poistuneet oikeasta kohtaa vuorenrinnettä, sillä edessämme oli nimittäin luolan tapainen katos, jonka keskikohdasta puuttui lattia. Se ei oikein vaikuttanut turvalliselta kävellä ja kun katsoimme karttaa uudelleen, tajusimme, että olimme poistuneet kiipeilyreitltä yhden etapin liian aikaisin. Seuraavan etapin päätös ja exit olisi joku kuutisen metriä ylempänä. Löimme viisaat päämme yhteen ja koitimme keksiä nopeinta tapaa päästä takaisin joen varren tasolle.
Kuva Jernej Burkeljca

Kohdasta jossa me seisoimme ja ihmettelimme mahdollista reittiä alas, näki myös polulle, jossa oli myöhäisempiä kävelijöitä palaamassa autoilleen. Monet jäivät katsomaan mitä teimme siellä ylhäällä, ja löytäisimmekö reitin alas.

Sillä meillä oli kaikki tarvittavat kiipeiilyvarusteet tälle reissulle, päätimme laskeutua kalliolta alas köysivoimin. Olimme kävelleet jo sen verran vasemmalle, että olimme saavuttaneet ensimmäisen kiipeilyradan yhden kohdan, mutta etapin keskivaiheilta, joten siitä puuttui karabiina laskeutumiseen. Niimpä päätimme, että käytämme yhtä omaamme, joka meidän pitäisi jättää sinne seinään, ja mahdollisesti hakea se seuraavana päivänä. Valmistauduimme laskeutumaan.

Minä menin ensin. Teimme tarvittavat solmut ja köytökset, sitten peruutin kallionseinämää alas, kunnes saavutin turvallista maata. Niin, ja ennen laskeutumista varmistimme, että köytemme olisi tarpeeksi pitkä alasmenoon. Sillä jos se olisi unohtunut ja lasku olisikin ollut vaikka 40 metriä, olisin jäänyt roikkumaan 10 metriä ilmassa, josta ei ihan halua hypätä kovaan maahan. Eikä niin voisikaan. Tämän voi siis tarkistaa laskeuttamalla ensin köyden puolipituudeltaan alas laskeutumispaikkaan. Siitä meillä oli vielä polkua pitkin käveltävää ehkä 40 metriä alaspäin. Pääsimme juuri ja juuri metsään kun oli vielä hämärää eikä pimeää. Matkalla joen vartta ja yli molemmat kastelimme toisen jalkamme jokeen.
Kävimme kiipeämässä yhden reitin seuraavana päivänä ja haimme kallioon jättämämme karabiinan takaisin. Ensi kerralla varaamme enemmän aikaa. Nyt muistimme ottaa taskulamputkin autosta mukaan.

French foreign legion
Korsika on yksi Ranskan muukalaislegioonan tukikohta paikoista. Laskuvarjo joukkoja. Pääsimme mekin näkemään sotilastoimintaa. Monesti olimme yöpymässä jossain lähellä lentokenttää ja kuulimme ja näimme Ranskan sotilas hävittäjiä tulo ja lähtölennoillaan. Hävittäjiä lensi aina kaksi, luultavasti matkalla Libyaan. Hävittäjät olivat Rafale tyyppiä.

Näimme legioonan kenttämiehiä patrollissa ja harjoituksissa. Kerran ihmettelimme kun ajoimme sotilaslentokentän ohitse, kun korkean ruohikon seasta pystyi näkemään monta sotilaspukuista miestä kyykyssä passissa. Siinä lähettyvillä näimme myös sotilaita siltoja vartioimassa.

Kerran onnistuimme myös näkemään laskuvarjohyppyjä C-160 Transal tyypin koneista ja ihmettelimme kuinka haastavaan paikkaan olivat laskeutuneet.

Cork tree forests; Quercus suber
Niinkuin aiemmin mainitsin Korsikalla kasvaa korkkipuuta. Pysähdyimme muutaman kerran ihmettelemään tätä kummallista hyötypuulajia. Korkkia kuulemma kerätään samasta puusta kymmenen vuoden välein jossa ajassa tilalle kasvaa uutta korkkia. Kaupoissa näki paljon paikallisia tuotteita, joissa oli oikea korkkikansi. Viinipullot eivät ole ainuita käyttökohteita. Esimerkiksi savinen tuorevuohenjuustoruukku oli suljettu isolla korkilla.

Kokonaisissa korkkimetsissä, joissa korkkia ei kerätä, tai sitä kerätään vain harvoin, voi nähdä korkkipuun toisia hyödyntäjiä, nimittäin muutkin eläinkunnan asukit ovat keksineet puun korkin tuomat edut. Muurahaiset rakentavat pesää korkkiin puremalla paloja pois ja tekemällä onkaloita. Menin katsomaan lähempää kuinka prosessi toimii ja kuinka muurahaiset kantoivat hiekan jyvän kokoisia korkin paloja ulos korkkipuu kodeistaan ja pudottivat ne maahan.
Ihmiset ovat puolestaan keksineet kasvattaa mehiläisiä näissä reikäisissä korkkipuissa.

Kerran pysähdyimme lounastamaan korkkipuumetsässä ja näimme maassa paljon luita. Seurasin paloiteltua luuranko ja löysin vaan lisää ja lisää isoja luita puskan takaa. Jernej käski jättää salapoliisityöt sikseen, ja keskittyä ruokaluun. Siinä samassa meidät ympäröi iso lehmälauma joka tuli kuin tyhjästä. Lehmät alkoivat juoksemaan, osa tiellä, osa metsässä. Piilouduimme äkkiä autoon ja tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin.

Misleading villages: bunch of houses in a middle of a forest
Kuulen aina välillä mieheltäni kysymyksen: vihaavatko suomalaiset naapureitaan, vai miksi kaikki talot ovat niin harvassa?.. Monessa muussa maassa näyttää olevan päinvastoin, paitsi että mitä tarinoita kuulee, niissä maissa itseasiassa naapurivihaa ilmenee. Korsikalla on pitkät perinteet naapureiden ja klaanien välisien suhteiden setvimisestä, ja aika raa'alla tavalla. Vendetta on nimeltään se kunniamurha käytäntö, joka onneksi nykyään on jo lähes olematon. Muistan lukeneeni, että Korsikalla oli korkeat murhaluvut, aikoinaan pahemmat kuin New Yorkissa. Aikoinaan saatettiin murhata toinen henkilö vain vaikka jos tämä toinen olisi loukannut henkilöä, tai henkilön perheenjäsentä, tai vaikka kotieläintä. Yleensä juttu paisui koskemaan koko sukua, sillä kyseessähän oli koko suvun kunnia, eikä niinkään yksilön. Oli syynä sitten niinkin pienet asiat kuin omaksi luultu kana, ilman lupaa siskon vieminen kävelylle tai aasin eksyminen asianomaisen pellolle. Tämän takia ehkä kylät ovatkin kaukana toisistaan, ettei kotieläinten vapaa liikkuminen aiheuta turhaa tappamista ihmisten keskuudessa. Niikuin on varmaan tullut jo selville, Korsikalla kotieläimet liikkuvat vapaasti minne haluavat.

Nykyään mitä voi kylistä sanoa, ne mitkä ovat keskisaarella, ja kuuluvat kansallispuiston piiriin, ovat aika idyllisiä, mutta rakennuksiltaan harhaanjohtavia. Kaukaa katsottuna kun näytttää että kylä kohoaa korkeana metsän keskeltä rinteessä monikerroksisina vanhoina kivitaloina, mutta itse kylään päästyään talot ovatkin vain kaksi kerroksisia. Tämä tietenkin selittyy sillä, että kylät on rakennettu mäkiin, ja alamäen puoleinen osa taloa voi olla monikerroksisempi kuin ylärinteen puoli.

Tour around Corsica by bike and by car
Meidän alkumatkallamme Korsikalla näimme muutaman esimerkillisen suorituksen pyöröilijöitä. He olivat matkalla saaren ympäri ja pyöräilivät ylä ja ala-mäkeä vuoronperään montasataa kilometria. Kerran matkalla aavikon 'Desert des Agriatesin' halki ajoimme pyöräilijän perässä alamäkeä ja mittasimme hänen nopeuttaan. Pyöräilijä kulki mutkikasta alamäkeä kuutta kymppiä ja meillä oli hankaluuksia pysyä perässä, sillä autoa on hankalampi kääntää jyrkissä kurveissa kuin pyörää. Pidimme tietenkin turvavälin emmekä koittaneet ohittaa pyöräilijää häiriten hänen suoritustaan. Mäen päällä oli iso bussi, joka seurasi pyöräporukkaa, mutta suurin osa pyöräilijöistä oli jäänyt tankkaamaan edellisen ylämäen jäljiltä ja ihastelemaan maisemia, mutta tämä yksi meidän edessä pyöräilevä oli päättänyt jatkaa vielä mäen alle. Hän päästi meidät ohitse kun oli saavuttanut tasaista maata.

Toinen ympäriajo tapahtui old timers autioilla. Siinä oli sekoitus kaikkia vanhoja automerkkejä, eikä kyseessä ollut minkään näköinen kilpailu, ei siis myöskään pyöräily ympärijossa. Tämä vanhojen autojan kiertoajelu ei ehkä mennyt ihan saaren ympäri, mutta näimme heidät muutamaan otteeseen liikkeellä tai maisemia ihailemassa leidit kyydissä, joiden huivit lieskuivat tuulen mukana.

Confluence of rivers Solenzara and Ruisseau de Gaglioli
Halusimme välillä päästä makean veden äärelle, eikä meillä aina onnistunut sään kanssa, että oltaisiin päästy katsomaan Alppijärviä, niimpä lähdimme kerran ajamaan takaisin päin yhtä tietä kun sää kerrankin selkeni. Olimme nähneet yhden isomman joen, jonka varsilla kasvoi isoja jylhiä punaisia mäntyjä, ja halusimme päästä sen varteen iltapäivälukemaan. Jostain syystä kävelytie alas joelle oli suljettu ja jouduimme etsimään toisen tavan päästä joen varteen.

Erään vielä kiinni olevan tienvarsiravintolan kohdalla oli paljon parkkipaikkoja ja siellä oli parkissa puoli tusinaa saksalaisia moottoripyöriä. Kun pääsimme lähemmäs jokea moottoripyöräilijät kävelivät ylös joenpengertä ja ajoivat huristen pois paikalta. Me päädyimme taas kävelemään ruusupuskissa ja pomppimaan joen yli, jotta päästäisiin kahden joen liittymäkohtaan iltapäivää viettämään. Minä tosin jäin ihastelemaan kukkia jo ensimmäisen joen varrella ja keräsin muutaman herbaariumiini. Jernejn piti tulla takaisin päin auttamaan minut joen toiselle puolen, sillä en osaa tasapainoilla hyvin painavan repun kanssa liukkailla kivillä. Hän löysi täydellisen istumapaikan joen kuluttamista kivistä, siinä oli kuin olohuone rakennettu sileistä kivistä, jotka olivat vielä lämpimiä päivän auringonpaisteestä. Niimpä Jernej luki päivän sanomalehtiannoksensa sillä välin kun itse piirtelin keräämäni kasvit ennekkuin prässäsin ne sanomalehtien väliin.
Tällä kertaa emme kastelleet kenkiämme, mutta jäimme taas ruusupuskiin kiinni.

Restonica valley and Lac de Melo
Taas kerran koitimme onneamme vuorien kanssa sillä halusimme päästä näkemään muutaman alppijärven, jotka olivat Restonica laakson lopun toisenpuolen vuoren takana. Sää oli taas tihkuisa, mutta laaksoon oli tullut jo jonkun verran väkeä kävelemään noille järville. Pakkasimme sadevarusteet mukaan ja lähdimme tarpomaan laaksossa vähän mielet apeina.
Kuvat Jernej Burkeljca

Päädyimme kävelemään pikku poluilla, jotka olivat muuttuneet pikku puroiksi. Joka askeleella piti varoa mihin oli astumassa. Muutaman kerran piti ylitää isompi puro ja viimein jopa joki. Taas päädyimme hyppimään kiveltä kivelle, mutta tällä kertaa toisella puolella ei ollut ruusupuskia vastassa. Maa oli karua, eikä siellä kasvanut mitään kukkia korkeampaa. Suurinosa keskitason kävelijöistä kääntyivät tässä vaiheessa takaisin päin, sillä joen ylitys märkään aikaan vuodesta ei ollut helppoa, ja siitä eteenpäin alkoi ylämäki vuoren toiselle puolen. Oli ihmeellistä millasilla varusteilla ihmiset tulevat kävelemään tuohon maastoon. Heillä joillakin on kaupunkikengät jalassa ja kertakäyttösadeviitat päällä, farkut jalassa ja joillakin naisilla jopa käsilaukut.
Kuva Jernej Burkeljca

Meitä seurasi vaan toinen pariskunta ja vastaan käveli ainoastaan yksi neljän hengen ryhmä. Ylämäki ei ollut hankalaa kävellä, ja jossain vaiheessa pääsimme jopa lumirajalle. Siinä putsautui kengät, mutta samalla piti toivoa ettei lumi pääsisi nilkoista sukkia kastelemaan. Jonkun matkaa lumen jälkeen oli sulaa kunnes taas alkoi toinen lumitaival. Siitä huipulle olisi ollut ehkä vain viisitoista minuttia, mutta päätimme kääntyä takaisinpäin turvallisuussyitä. Lumen alta nimittäin virtasi sulaa vettä, ja näimme millainen railo lumen alla oli. Aiemminkin alppimaastossa kävellessä tiedämme, ettei se ole sulamisen aikaan turvallinen paikka, joten käännyimme harmissamme takaisin päin.

Toinen pariskunta tuli meitä vastaan, ja heistä mies näytti jatkavan toisen lumirajan ylitse. Käännyimme vähän väliä katsomaan, että onhan hän vielä siellä, ja koitimme nähdä minne nainen jäi. Emme nähneet hänen liikkuvan eteen emmekä taaksepäin, joten oletimme että hän odotti railolla kunnes mies olisi käynyt huipulla, näkisi järvet ja tulisi takaisin alas.

Emme koittaneet enää siinä vaiheessa mennä ylös vuorelle toiselta puolen jokea, vaikka siellä olikin toinen polku ylös toiselle puolelle. Olimme jo kiivenneet ylös ja alas kerran, ja näimme millainen pilvi laakson toisella puolen oli, joten emme todennäköisesti olisi edes nähnet järviä, vaikka olisimme kavunneet uudelleen ylös vuorta. Taas apeina jatkoimme eteenpäin, nyt jo takaisin autollepäin ja ihmettelimme tosiaan päiväturisteja kaupunkivaatteissaan.

to be continued... with pictures

suurimman osan julkaisemattomista kertomuiskuvista on ottanut Jernej Burkeljca