Wednesday 24 March 2010

Alppimaiden laskettelua


Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa laskettelureissuistamme, mutta päätin koota nyt tänne tämän talven laskettelukertomuksia kun niitä on kerennyt kertyä jo mukavasti.

Tässä vaiheessa kannattaa varmaan muistuttaa, että en siis osaa lasketella, mutta olen silti mennyt poikien mukaan mäkeen ja ollut siellä sitten häntäpäässä kiljumassa liian kovasta vauhdista ja liian jyrkistä mäistä.

Laitan tässä aluksi listan paikoista, joissa olemme käyneet laskettelemassa, joissakin olemme käyneet usempaankin kertaan, mutta mainitsen ne vain kerran.

Gerlitzen - Itävalta
Katchberg - Itävalta
Tarvisio - Monte Lussari - Italia
Kanin - Slovenia, maan pohjoisosassa, meidän vuoristoseikkailut kohdistuvat tänne alueelle usein.
Vogel - Slovenia
Stari Vrh - Slovenia, Ljubjanan lähin laskettelukeskus
Zelenica - Slovenia

Varauduin tämän talven laskettelukauteen jo hyvissä ajoin ostamalla itselleni omat laskettelumonot lasketteluvälineiden suurkirpputorilta. Tapahtuma oli hyvin organisoitu viikonloppu tapahtuman Ljubljanassa, johon kaikki vanhat lasketteluvälineensä sai viedä myytäväksi niin, että koko toimintaa pyöritti organisoitu ryhmittymä. Niimpä hallissa oli erikseen isot tilat monoille, suksille, kypärille jne. Sain omani hyvään hintaan, ja ensi vuonna mennään katsastamaan minulle oikeankokoisia suksia, jolla olisi helpompi oppia laskettelemaan. Nyt olen laskenut Jernejn äidin vanhoilla violeteilla suksilla. Ostin myös itselleni ihka uuden kypärän, sillä tähän asti lainaamani kypärät ovat olleet liian isoja.

Kuva Jernej Burkeljca
Aloitimme tämän talven laskettelut Zelenicasta, jossa olimme jo edellisenä talvenakin käyneet. Viime kerralla paikalla oli auki vain yksi rinne, mutta nyt suuntasimme paljon paljon korkeammalle laskettelualueen monipuolisempaan paikkaan. Ja niinkuin arvata saattaa tietenkin näin heti aluksi täytyi käydä kömmähdysten kasauma. Menimme ties kuinka monella hissillä ylös, ja aina vain ylemmäs seuraavalla ja sitä seuraavalla hissillä. Suurin osa oli yksipaikkaisia tuolihissejä. Mutta viimeinen, joka vei kaikista huipuimmalle, oli nappihissi. Tämä hissi vei meidät ylös laskettelukeskuksen korkeimpaan hissillä saavutettavaan paikkaan. Rinne oli jyrkkä. Jernej matkusti minun edelläni, ja koitin pysytellä hänen suksienjälkiensä perässä, sillä paikalla ei ollut ollut montakaan laskettelijaa meitä ennen. Paikka oli aivan kuollut ja hiljainen, ja aivan jäässä. Kaikki puut olivat täynnä jääpuikkoja tuulen osoittamaan suuntaan ja kuusten neulaset olivat kaikki huurussa.

Saavuimme pitkän nappihissimatkan päätteeksi rinteen jyrkimpään kohtaan. Katsoin kauhulla, kuinka paikassa jossa hissistä jäätiin pois, Jernej humpsahti näkymättömiin kuoppaan, joka oli hissipaikan lopussa. Pelotti, että nyt kun minäkin päästän irti tästä hissistä niin humpsahdan tuonne kuoppaan enkä pääse ylös. Mutta sitten Jernej tulikin näkyviin. Nyt oli minun vuoroni päästää hissistä irti, mutta panikoin ja päästin vähän liian aikaisin hissistä irti, sillä en tosiaan halunnut pudota siihen syvään kuoppaan johon hissimatka näytti loppuvan. Niinpä putosinkin siihen siihen jyrkkään rinteeseen, jota olimme tulleet ylös hissillä. Kiepsahdin nurinkurin ja laskin mäkeä takaperin ja lopputuloksena sukset olivat ristissä ja minä makasin syvässä lumihangessa juuri ja juuri paikoillani. Olin saanut pysäytettyä itseni siinä jyrkässä rinteessä ja kun koitin liikkua aloin taas valumaan alaspäin. No Jernej tuli sitten auttamaan minua, otti suksensa pois jaloistaan ja tuli vetämään minut ylös jyrkkärinteisestä hangesta. Koitin selitellä teoriaani, etten halunnut pudota siihen syvään kuoppaan , jonka olin nähnyt edessäni, ja siksi päästin irti liian aikaisin, jotta voisin jäädä pois kummunlaella enkä kuopanpohjalla. Nolotti nähdä, ettei siellä kummun takana ollut mitään syvää rotkoa, mutta perus fysiikalla voidaan sanoa, että kun itse tulin jyrkkää rinnettä ylös, niin se näytti siltä, että kummun takana oli syvän syvä äkkipudotus. Tämän lisäksi vielä paikanpäälle oli tullut pelastusmies lumiskootterilla. Hän pysähtyi vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta ja ajoi sitten pois kun olimme päässeet pois lumihangesta.

Itse laskettelukaan ei sujunut aluksi melkein millään. Oli kovin sumuista ja rinne oli jyrkkää. En nähnyt minne olin laskemassa ja kuinka jyrkkää mäkeä olin menossa sillä kaikki oli valkoista, ei nähnyt montaakaan metriä eteenpäin. Myöhemmin näimme kuinka laskettelukeskuksessa oli menossa lumivyörypelastuspartion harjoitukset. Heillä oli pitkät tikut mukanaan, ja muistaakseni muutama koirakin ja myöhemmin näimme kuinka he harjoittelivat loukkaantuneen kuljettamista paareilla niin, että kaksi laskettelijaa kuljettaa välissään (edessä ja takana) kelkkamaista paaria, jossa "uhri" makasi.

Kuva Jernej Burkeljca
Sittemmin muutama laskettelureissu meni mukavammin ja opettelin laskettelun perusteita, käännöksiä ja sen semmoisia. Minulle on aina ongelmana jos paikan päällä on liikaa ihmisä, sillä silloin en voi keskittyä omaan laskemiseen kun kyttään ettei takaa tule kukaan kuka laskisi päälleni. Myöskin lumen laadulla on paljon asian kanssa tekemistä. Jos laskimme iltapäivällä rinteet olivat jo ihan kumpuraisia kun lumi oli kasaantunut sen mukaan miten laskettelijat olivat tehneet käännöksiä. Ja toisaalta oli alueita jotka olivat todella liukkaita, suorastaan jäätä, johon suksen reunan jarruttelut eivät tepsineet.

Kun vihdoin sain tuntumaa laskettelusta ja uskalsin mennä nopeammin sain myös hullunkurista kritiikkiä. Olin nyt opetellut tekniikkaa, jossa lasketaan varpasillaan, silloin todennäköisemmin nojataan eteenpäin niinkuin olisi tarkoitus, toisin kuin mitä yleensä tein, eli nojasin taaksepäin, sillä mielestäni menin liian lujaa, ja taaksepäin nojaaminen vaikutti keinolta, jolla hillitä sitä vauhtia. Myöskin Jernejn äiti oli opettanut kuinka kallistaa peppua kurveissa. Ja tämä sitten osuikin kritiikin kohteeksi. Nyt kun siis viimein uskalsin mennä lujempaa ja tein kurvit nätisti, suksipari yhdessä eikä kurkiasennossa, niin minulle kerrottiin että käännyn kurveissa vain takapuoleni painovoiman ansiosta. Eli tarkoituksena ei ole kallistaa peppua, vaan koukistaa polvia.

Kun olimme laskettelemassa Vogelissa, joka on todella monipuolinen ja suhteellisen suuri laskettelukeskus, minulle siellä oli kuitenkin vain kaksi rinnettä. Syynä tähän olivat ankkurihissit. En siis millään uskalla mennä niihin, sillä muistan huonoja kokemuksia kymmenenvuoden takaa kuinka hankalaa se hissistä poistuminen on. Niinpä kerta kakki muut paitsi kaksi rinnettä operoivat ankkurihisseillä minulle jäi vain nämä kaksi vaihtoehtoa. Harmillista oli, että tämä toinen oli todella helppo ja tylsä jopa minulle, ja tämä toinen jonka vahingossa löysin oli erittäin jyrkkä ja vaativa ja kapea ja monia kilometrejä pitkä. Tämän sain kokea kantapään kautta. Lähdin siis itsekseni laskemaan tätä mäkeä aivan huipulta asti ja minulta kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia alastulossa. Aluksi tietenkin minulla oli ongelmia laskettelutuntuman saannin kanssa, joka yleensä kestää puolituntia ennen kuin saan tarpeeksi tuntumaa tekniikkaan ja uskallan mennä kävelyvauhtia kovempaa. Pysähdyin myös monta kertaa valokuvaamaan, sillä rinteiden vastapuolella oli Triglav, Slovenian korkein vuori.

Kun puolituntia oli kulunut päädyin tienhaaraan, jossa vasen puoli vei hiihtohisseille, ja oikea jatkoi alas. Kaikki muut kurvasivat vasemmalle, joten päättelin, että minäkin menen. Mutta kun huomasin, että hissi vie ylös, tai ylipäätänsä että siellä oli hissi, jota ei tienhaarasta nähnyt päätin kavuta takaisin tienhaaraan ylämäkeä ja ottaa sen oikeanpuoleisen reitin. Näin vilaukselta kyltin jossa luki, että tämä reitti on monen monta kilometriä pitkä. En enää muista montako, kun siitä on jo aikaa, mutta se taisi olla jotain viiden ja kahdeksan kilometrin välistä. Maisema avautui ensimmäisen kurvin jälkeen. Olin yksin metsässä jyrkkine rinteineni, jotka olivat melkein liian kapoisia minun laskettelutyylilleni. Monesti rinteet olivat myös jäisiä. Menin sitten pikkuhiljaa omalla tahdillani alaspäin ja silloin tällöin takaani tuli harvoin joku pienryhmä muita laskijoita jotka ohittivat minut. Matkan varrellani näin nuorta koivikkoa, kuusikkoa, kalliorinteitä ja sen semmoisia. Kun vihdoin aloin näkemään ensimmäisiä viitteitä laskettelukeskuksesta, olinkin jo alhaalla. Koko matka oli siis yksin laskettelua jyrkkä kurvi toisensa perään sellaista metsätietä ilman minkään näköistä viitettä kuinka kaukana olin päämäärästäni. Niinpä puolentoista tunnin laskun jälkeen olin saavuttanut pohjan, ja sitä myös tarkoitin. Olin laskettelukeskuksen vuoren rinteen alla, vaikka itse laskettelukeskus sijaitsi puolestavälistä vuorta aina huipulle asti. Niinpä otin sukset pois jalastani ja tallustelin paikkaan, josta ostimme hiihtopassit ja menin monikymmenpaikkaisella gondolihissillä takaisin ylös laskettelukeskukseen. Minulla oli hyvä tuuri, sillä gondoli operoi vain puolentoista tunnin välein ja olin saapunut sinne juuri ennekuin oli aika lastata väki hissin sisään.
Niinpä siinä ajassa kun olin taas päässyt ylös laskettelukeskukseen olin jo käyttänyt puolet siitä ajasta joka meillä oli käytettävänämme sinä päivänä. Kun oli aika mennä takaisin autolle, laskimme Jernejn kanssa yhdessä tuon metsäpolun ja meillä meni vain 20 minuuttia.

Kun olimme puolestaan viikonloppulaskettelureissulla Slovenian vuoristoseudulla Kaninin vuoristossa ja Italiassa päätimme myös tehdä extra retken vuoristoon kahden kesken. Kun olimme saaneet tarpeeksemme laskettelusta Italian Monte Lussarin laskettelukeskuksessa päätimme lähteä suksinemme kohti Mangartin pohjoispuolta Italiaan. Jätimme auton parkkipaikalle jossa oli monta italiaan rekisteröityä autoa ja pakkasimme Jernejn sukset reppuun. Itse puin lumisuojat nilkkoihin, ettei lunta pääse kenkiin ja housunlahkeita sisään. Kaikki muut ihmiset paikanpäällä, eli italialaiset, olivat varustautuneet lumikengin, mikä ei näyttänyt meidän mielestämme tarpeelliselta. Tosin vähän myöhemmin niistä olisi ollut paljonkin apua meille.
Kuva Jernej Burkeljca
Nämä italialaiset kävelivät aurattua pikkutietä pitkin vuoristoa ylemmäs, me puolestaan otettiin "oikopulku" kapeasti tampatulta reitiltä lumihangen keskeltä. Kukaan ei seurannut meitä. Polkumme kierteli ja kaarteli metsänreunaa ja päädyimme pian aukealle alueelle. Ajateltiin, että tästä täytyy saada kuva sillä Mangartin pohjoispuoli oli juuri avautunut eteemme. Niimpä Jernej peruutti lumihankeen, jotta minä mahduin kuvaruutuun, ja hups kuinka kävikään hän upposi vyötäröä myöten äkkisyvään lumihankeen. Minulla oli naurussa pidättelemistä ja kesti aikansa ennekuin pääsin hankeen häntä auttamaan. Vedin hänet pakkautuneesta lumihangesta sauvan avulla ylös. Tässä vaiheessa tajusimme kuinka hyödyllistä lumikengät olisivat, jottei hanki pettäisi alla. Lumihanki oli hämäävää, sillä näytti, että polun vieressä on korkeintaan kymmenen senttiä lunta, mutta kun astui polulta pois niin toisiaan lumi petti ja putousta oli vyötärölle asti. Tämä tampattu polku oli kuin hankikantonen, eli polku ei ollut maata vasten, vaan polun alla oli melkein metri lunta. Onneksi pieni tampattu polku oli tarpeeksi kestävä suurimmalta osalta matkaa, ainakin paikoittain. Joskus upposimme siinäkin siis itse polulla, ilman polulta poikkeamista, polvia myöten yhtäkkisesti. Vihdoin muutaman metsäosuuden jälkeen ja päädyimme takaisin tielle, jossa italialaisetkin kävelivät.
Ylämäki alkoi olla raskasta ja päivä alkoi muuttua pikkuhiljaa iltahämäräksi. Emme oikeen tienneet kuinka kauan ylös asti meidän kannattaisi kavuta ennenkuin oli tarkoitus kääntyä takaisin autolle. Niinpä kun aurinko alkoi laskea tarpeeksi matalalle ja kun olimme kiivenneet ylös jo toista tuntia päätimme kääntyä alas. Ja siitä alkoikin tämä ennenkokematon suksiseikkailu. Meillä oli nimittäin mukana vain yksi suksipari, ja tarkoituksena oli laskea me molemmat sillä yhdellä suksiparilla. Jernej laittoi sukset jalkaansa ja käski hypätä kyytiin. Niinpä astuin suksien päälle hänen taakseen ja tarrasin lujasti vyötäröstä kiinni. Ja sitten lähdimme laskien alas!

Matkamme oli kurvikas, ja oikaisimme aina kurvissa hieman penkan puolelta, jotta vauhti vähän hidastuisi. Vauhti siis ei ollut mitenkään kova tai päätä huimaava, sellainen ettei minua kerennyt pelottamaan. Meillä meni hyvin yhdessä, suksiseikkailumme toimi vallan mainiosti, kunnes..vaihdoin jalkani asentoa muutaman sentin ja jalkani lipesivät pois suksien päältä. Tarrasin automaattisesti lujempaa Jernejstä kiinni ennenkuin tajusin jättää irti ja mätkähdin nenältäni maahan. ei sattunut, niinpä jatkoimme samaan tyyliin matkaamme alas. Päätimme yhdessä kurvissa ottaa muistoksi kuvan ajastustoiminnolla, jota olisi myöhempinä vuosina kiva katsella jälkikäteen.
Edessämme käveli joukko italialaisia alamäkeen, joita meidän täytyi varoitella takaatulemisestamme vislaten ja huutaen. He kerkesivät hyvissä ajoin hypätä tiensivuun ja nauroivat meidän suksiseikkailullemme iloisesti. Juuri vähän ennen matkan loppua jalkani taas lipesivät paikaltaan ja mätkähdin uudelleen mahaltani maahan. Tällä kertaa en onneksi koittanut jäädä Jernejn takin helmaan roikkumaan, vaan päästin irti samalla sekunnilla. Lasku oli pehmeä. Sillä aikaa kun Jernej putsasi suksiaan ja vaihtoi vaatteitaan minä menin tutustumaan parkkipaikan vieressä olevaan järveen. Italian puolella kun on heti useampikin järvi tosin kuin Sloveniassa. Matka järvelle oli raskas, sillä lumihanki oli niin korkea. Joku oli tehnyt ison lumiukon järvenrantaan.
En nyt muista muuta mainittavan arvoista kertomista, mutta tässä joitakin kuvia niistä paikoista joissa meillä oli kamera mukana, ja joissa patterit kestivät kylmyyttä, eivätkä jäätyneet tuulenvoimakkuudesta ja pakkasesta.

Kanin - Slovenia

Kanin - Slovenia

Gerlitzen - Itävalta

Gerlitzen - Itävalta

Katchberg - Itävalta

Stari Vrh - Slovenia. Kuva Jernej Burkeljca

Vogel - Slovenia

Tarvisio - Monte Lussari - Italia