Jemppu Sloveniassa

Jemppu tuli käymään täällä. Vietimme paljon aikaa näyttäessämme hänelle paikkoja, jotka olivat jo entuudestaan tuttuja tai sitten vähemmän tuttuja.

Päivä, jolloin hän tuli oli pientä sähellystä. Jernej oli töissä aamulla ja illalla, ja siinä välissä hänellä oli muutaman tunnin tauko. Olimme siis sopineet Jempun kanssa, että hän tulisi bussilla keskustaan, josta minä kävelisin hänen kanssaan kotiin. Kävikin kuitenkin niin, että Jernejn isä sanoi, että hänellä oli työasioita hoidettavana aivan lentoaseman vieressä, joten päätimme sittenkin hakea Jempun.

Brinikin lentokentälle laskeutuva kone

Päivä oli todella kuuma, oli yli 30 astetta lämmintä ja tuulta ei tuntunut missään. Saavuttuamme lähemmäs lentokenttää näimme kuinka Finnairin lentokone oli laskeutumassa, olimme siis juuri oikeaan aikaan saapumassa lentokentälle. Hetken päästä näimme vielä pienen kylän pienen talon kivisen savupiipun päällä haikaran aivan kuin piirretyissä.

Lentokentällä näin useamman suomalaisen tulevan ulos ja ihmettelevän minne he saapuivat. Kun Jemppu vihdoin tuli saapuneiden ovesta, hänelle oli yllätys, että oltiinkin häntä vastassa. Lähdettiin ajamaan takaisin kohti Ljubljanaa ja Jemmpu ihmetteli kuinka kaunista ja koskematonta täällä luonto oli, ja kuinka paljon metsää Sloveniassa onkaan.

Perillä kotona Jernej oli meitä vastassa ja söimme isoäidin tekemää ruokaa Jempun kanssa. Ruokiin oli vielä totuttelemista. Näytin Jempulle taloa ja huoneen, jossa hän yöpyisi seuraavat kuusi yötä. Myöhemmin Jempun levättyä lähdimme kaupungille kävelylle kahdestaan.

Illalla menimme Jernejn veljen kanssa agilityyn. Kävelytimme ensin Jempun kanssa Dinaa kuohuavan joen varrella ja koitin selittää Jempulle ettemme menisi niin hurjasta joesta alas kun menisimme vesiurheilemaan. Joen kohta toki kiehtoi kovasti, siinä saisi kunnon vauhdin ja sykkeen raftingissa.

Jernejn veli koulutti Hanibalia, ja minä sain puolestani vetää Dinan halki radan. Se oli ensimmäinen kerta kun ikinä olen agilityä koiran kanssa tehnyt. Siinä piti mennä aitojen ylitse, esteiden ylitse tai tunnelista. Huusin Dinalle käskyjä ja hän totteli. Suoriuduin kuulemma ensikertalaiseksi oikein hyvin ja vielä vieraalla kielellä.

Seuraavista päivistä en muistakkaan yhtä tarkasti, mutta kirjoitan nyt joitakin hajanaisia tapahtumia, joita tapahtui Jempun vierailun aikana.

Lauantaina suuntasimme koirien kanssa Triglavin kansallispuistoon. Tarkoitus oli näyttää Jempulle hienoja maisemia, ja antaa hänen kavuta alpeilla. Olimme keskustelleet monena päivänä Jernejn kanssa, että mikä vuori on sopiva Jempulle, ja minkälaista muuta aktiviteettia voimme hänen kanssaan harrastaa luonnossa. Tämä vaihtoehto, johon nyt kiipesimme näytti olevan hyvä ratkaisu.

Paikan nimi oli planina Lipanca ja Debela peč. Alkumatka vuorella oli metsäistä, suuria havupuita ja paljon keppejä ja käpyjä maassa. Myöskin haavoittuneita puita oli paljon. En ole ihan varma että oliko ne salaman aiheuttamia, vai mikä muu voisi lohkaista sellaisia pitkiä suikaleita puista irti. Yksikin tälläinen suikale oli kuin juuri sahalta tullut pitkä lautatavara. Sitten taas välillä löysimme pieniä lumikasoja, joiden päälle koirat kiipesivät ja pyysivät heittämään lumipalloja.

Puolivälissä matkaa oli mökki, ja paljon avaraa niittyä. Niitylle tuotaisiin myöhemmin lehmiä laiduntamaan lähempänä kesää, nyt niitä ei vielä ollut. Tai siis kyllä täällä mielestäni kesä jo on.. Mökiltä päin lun katsoi suuntaan josta tulimme näkyi kaukaisia vuoria ja kukkuloita. Edessäpäin puolestaan vuorenhuippuja, joista yhteen oli tarkoitus kavuta.

Hetken levättyämme ja tankattuamme pientä naposteltavaa jatkoimme matkaamme ylöspäin. Maasto muuttui hiukan hankalammaksi ja nyt lunta oli melkein joka paikassa. Polku kapeni ja korkeus muuttui jyrkemmäksi. Kohta lunta oli jo niin paljon että sitä pitkin piti kavuta ylös niin että kengät tökättiin varpaat edellä hankeen, ja ponnistettiin ylös. Oli taas hauska kontrasti kun kaikilla oli shortsit ja t-paita ja sitten onkin lunta maassa. Vaelluskengistä meni paljon lunta sisään ja sukat tulivat hetkessä märäksi. Edellämme oli mennyt joitakin retkeilijöitä ja seurasimme heidän jalanjälkiään. Jossain vaiheessa huomasimme, että olimme poikenneet polulta ja samoilimme nyt ilman kunnon suuntaa vuorilla. Silti seurasimme edelläkulkijoiden jälkiä. Jos joku muukin oli tänne mennyt, niin miksei mekin.

Välillä jompikumpi jalka upposi syvään lumeen ja meinasi jäädä jumiin hankeen, niin paljon lunta siellä oli. Sitten taas kun kävelimme ilman polkua löysimme toisenkin laisia koettelemuksia. Piti ylittää kaatuneita puita ja välillä mennä korkeampia pusikoiden alitse. Pysähdyimme hetkeski yhden havupusikon juurelle levähtämään ja katselemaan ympärillemme. Hanibal oli alkanut käyttäytyä oudosti jo laidunpaikalla, hän tärisi kauttaaltaan, ja nyt hän rupesi vielä kuolaamaan jotain valkoista. Huolestuimme ja päätimme palata takaisin alas. Koirat olivat luultavasti syöneet liikaa lunta, sillä he todella rakastavat lunta ja siinä leikkimistä sitä syöden.

Vuoren valloitus jäi nyt kesken, mutta pääsimmepähän laskettelemaan rinnettä alas. Tulimme nimittäin kenkinemme lasketellen alas rinnettä aivan kuin meillä olisi ollut mini sukset jalassa. Kun olimme aikamme lasketelleet näimme taas polun, jossa meidän olisi kuulunut kävellä. Olimme kuitenkin mennyt harhaan, sillä kohdassa jossa aloimme kävelemään polun ohitse oli kyltti joka osoitti mettään päin eikä polkuun. Se kyltti näytti hämänneet useampaakin tyyppiä, sillä seurasimmehan jonkun edelläkävijän jalanjälkiä.

Palasimme takaisin laidunmaalle ja söimme eväämme. Olimme Jempun kanssa ostaneet itsellemme sämpylät, sillä mielestämme kunnon eväät kuuluu retkeilyyn paikallisen tavan suklaan syömisen sijaan. Jaoimme extra makkaroisia paloja Jernejlla ja koirille. Istuimme ja välillä makoilimme nurmella ja ihastelimme maisemia. Pieni tuulenvire kuivatteli sukkia ja nenäliinaani.



Kohta jatkoimme jo takaisin alas paikkaan, johon olimme jättäneet auton. Autolla jatkoimme matkaa kohti Bohinskoa ja Blediä. Alkumatkasta annoimme koirien juosta auton perässä jotta he saavat kuntoilla vielä, sillä aamu- ja iltakävelyillä ei pääse samanlailla kirmailemaan kuin luonnossa. Hetken päästä kuitenkin vastaan tuli autoja ja hyppäsin autosta ulos nappaamaan koirat takaisin sisälle. Sitten koitin vielä hypätä takaisin liikkuvaan autoon. Kun taas jatkoimme matkaa väsähdimme kaikki hetkessä ja päätimme torkahtaa hetkeksi metsätien sivussa.

Nukuimme puolisen tuntia kunnes kaikki olivat saaneet nukuttua tarpeekseen. Ajoimme kohti Bohinskon järveä, jossa oli tarkoitus pysähtyä uimaan. Se järvi, josta mieleen tulee aina LochNess. Kun sen ympärillä on korkeita pyöreä huippuisia vehreitä vuoria, vähän kuin Scotlannissakin. Koitimme etsiä sopivaa paikkaa jossa uida, sillä kun koirat olivat mukana ei voitu mennä yleisiin uimapaikkoihin. Niimpä löysimme yhden poukaman, jossa oli vain pussaileva moottoripöyräilijä pariskunta, ja päätimme jäädä sinne polskimaan.

Uiminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Järvi oli hyytävän kylmää. Se tuntui paljon kylmemmältä kun joki jossa uin en niin kauan aikaa sitten. Kävin vain dippaamassa itseni veteen ja juoksin äkkiä pois. Muut paitsi koirat eivät edes kokeilleet uintia. Kun koirat oli kuivattu lähdimme metsästämään jäätelöä. Emme löytäneet sopivaa paikkaa kun vasta Bledissä, turisti rikkaimmassa kylässä, jonne jätimme auton parkkiin, ja lähdimme kävelemään toisen järven rantaa. Sen järven vesi oli todella paljon lämpimämpää, ja näimme jättikokoisen littanan kalan järvessä, ja usean pienen. Mutta se iso oli huiman iso. En varmaan uskaltaisi uida Suomen järvissä jos meillä olisi niin hirmuisen kokoisia kaloja.

Sunnuntaina suuntasimme kohti Kroatian rajaa jälleen. Olimme sopineet, että menisimme samalle joelle miniraftinkiin kuin viimeksikin, mutta eri joen osiollle. Taisin viimekerrasta unohtaa kertoa, kuinka meillä oli pitkä matka kotiin karhumaan halki. Valitsimme nimittäin kotimatka tieksi synkän ja metsäisen kukkulan, jossa asustaa paljon karhuja. Paikalla oli myös suuria joukkohautoja toisen maailmansodan ajoilta, jos ymmärsin asian oikein. Tien varsillä oli siis kylttejä ja kuoppia, johon oli haudattu ammuttuja ihmisiä. Matkamme kesti kovin kauan ja välillä tie kapeni ja tuntui kuin se ei johtaisi minnekkään muualle kuin karhujen koloon. Tarkoituksemme oli löytää yksi kylä, jonka nimessä on numero 20. Tai ei itse kyllä, vaan muistaakseni sen naapurikylä, josta Jernejn isoäiti oli alunperin kotoisin karhukukkuklan toiselta puolelta. Mutta kukkulan ylitys tosiaan kesti meiltä ikuisuuden, ja missään ei ollut kylttejä, joissa olisi kerrottu kuinka monta kilometriä oli vielä jäljellä. Täällä päin kun ei kerrota kylteissä matkan pituutta, ainoastaan osoitetaan että missä päin jokin kylä on. Eri asia on jotkut kyltit moottoriteillä.

No, mutta jokatapauksessa.. Eli menimme taas miniraftinkiin Kolpajoelle. Ihmettelimme kun vuokrausfirma ei meinannut ensin antaa meille märkäpukuja, ja luulimme että jäätyisimme usean tunnin seikkailun tuloksena. Mutta saatuamme märkäpuvut ja koitettuamme vettä, tajusimme miksei edelliset vuokraajat olleet halunneet märkäpukuja ylleen. Kannoimme rafting veneen joelle vaihdettuamme uima-asut päällemme ja pakattuamme tarpeelliset mukaan veden kestävään tynnyriin. Rannalla oli muutama keski-ikäinen mies uimassa alasti kaljojen kelluessa heidän lähistöllään. Vesi oli paljon lämpimämpää kuin mikään järvi tai joki tähän asti. Siis todella lämmintä!

Jemppu puki märkäpuvun ylleen, minä puolestaan muistin kuinka kipeäksi sain viimeksi pyllyni kovista puupenkeistä, joten taittelin omani penkin pehmusteeksi. Lähdimme melomaan alavirtaan. Tämä joen osio oli sillä tavalla erilainen, että oikeasti tarvitsi meloa. Viimeksi oli kokoajan sen verran virtausta, ettei meloa edes tarvinut, kun virta vei mukanaan, mutta tässä joen osiossa oli puolestaan omat kivat yllätyksensä, jotka kohta koimme. Aloimme siis melomaan ja ihmettelemään auringonpaistetta. Oli taas kuuma, ja aurinkorasvaa täytyi käyttää. Jernej käski meidän meloa Jempun kanssa yhdeltä puolelta kun hän meloisi toiselta. Me näytimme yhdessä olevan yhtä vahva kuin hän on yksinään. Jos koitimme meloa millä tahansa muulla yhdistelmällä vene meni vain joen laidasta toiseen, sillä kukaan ei ollut keskenään yhdenvertainen lihaksiltaan, joita molomisessa vaaditaan. Vähän sama kuin koittaa suotuveneellä soutaa, ja kun oikea käsi on vasenta voimakkaanpi niin vene ei liiku taaksepäin vaan pyörii ympyrää.



Edellämme lensi vähän väliä haikarapariskunta. Kun saavuimme vähän lähemmäksi ensimmäinen lensi vähän matkan päähän, ja vasta kun meloimme vielä lähemmäs niin toinenkin pyrähti kauemmaksi. Se aina meni noin. Ensin toinen lentää, ja kohta vasta seuraava. Ja tämä leikki jatkui monta kilometriä.

Saavuttuamme ensimmäiselle nopealla virtaukselle selitin nopeasti Jempulle mitä kuului tehdä. Eli melotaan nopeammin kuin mitä virta vie. Välillä huusimme tahtia, jotta meloisimme samaan aikaan. Siitä tuli hauska mieli, ja Jemppu ehdotti että laulaisimme jotakin. Sitten me lauloimme. Ensin emme meinaneet muistaa minkään laulun sanoja, ja kun aloimme laulamaan jotakin unohdimme molemmat samassa kohtaa miten laulu jatkuikaan. Yhdessä kohtaa lauloimme laulua korkealta ja emme pystyneetkään laulamaan nätisti ja purskahdimme nauruun ja jatkoimme nauramista ties kuinka kauan aikaa.

15 kilometrin matkan aikana pääsimme laskettelemaan varmaan neljästä koskesta. Muutama koski oli unohtumaton ja sopivan villi kaikkien makuun. Yhdestä koskesta tykkäsimme niin paljon, että kannoimme veneen takaisin ylös maata pitkin pusikosta ja laskimme kosken uudelleen. En tiedä kuinka yleistä sellainen touhu on, mutta tulipahan kokeiltua. Kiljuimme Jempun kanssa ilosta, vaikkemme normaalisti kiljukkaan Se oli jotain raikean naurun ja kiljumisen välistä. Seuraava unohtumaton koski olikin vähän vaarallisempi, sillä Jernej lensi yli laidan. Ihmettelen vieläkin, miten kävi että juuri hän lensi enkä minä. Kosken kohdalla oli oikealla puolella padottu vettä, jotta se virtaisi suuremmalla voimalla vesimyllyn vierestä, joka nyt oli jo hylätty ja raunioina. Koskessa oli siinä kohtaa paljon isoja kivia pohjalla, ja Jernej kolautti selkänsä johonkin niistä pudotessaan kyydistä. Myöskin osa tavaroista lensi matkasta, ja Jernejn päästyä takaisin ylös minä pomppasin veneestä ja koitin kävellä voimakasta virtaa vasten hakemaan kelluvia tavaroita. Jernjen lippistä emme löytäneen mistään, harmi sillä se oli kiva.

Rantauduimme aina välillä Kroatian puolelle, Jemppukin pääsi käymään epävirallisesti Kroatian mailla. Ainiin. Monessa kohtaa vesi oli kovin tyyntä ja joki oli leveä ja syvä. Minä päätin ensimmäisenä mennä uimaan. Se oli todella lämmintä. Polskuttelin ties kuinka kauan veneen edessä ja kelluin selälläni ottaen kuvia vedenkestävän kamerapidikkeen lävitse. Uin märkäpuvun kengät jalassa, ja ne olivat yli ison kokoiset, joten tuntui kuin potkisi tyhjää uidessa. Jernej ui seuraavaksi. Hän meni veteen kuin sukeltajat veneen reunalta kaautuen selkä edeltä veneen perältä veteen. Sitten hän kroolasi hetken ja tuli takaisin veneeseen. Jemppukin kävi uimassa. Uiminen oli hyvä viilennyskeino paahtavaan kuumuuteen. Taas oli varmaan ties kuinka lämmintä, vaikkka olikin puolipilvistä.



Menimme vielä muutamasta putouksesta ennenkuin saavuimme päätepisteeseen. Viimeinen pudotus oli kokonaan ihmisten tekemä, niin ainakin uskon, ja siinä kohtaa vesi oli todella matalalla ja jäimme kokoajan jumiin. Jouduimme poistumaan veneestä ja vetämään sen kivien välistä. Päätepysäkki oli myös ihmisrakentainen muodostelma, jossa vesi oli padottu ja jossa vesi pääsi lävitse toiselle puolelle isojen betoniputkien lävitse. Vedimme veneen rantaan, ja ranta oli kovin mutainen, niin mutainen että, missä aina Suomessa kuvittelee että asuu iilimatoja. Saatuamme veneen kuiville otimme ylinmääräiset asusteet pois ja menimme Jernejn kanssa uimaan. Paikalla oli paikallista väkeä kuin rannalla. Näytti olevan suosittu hengailu tai uimapaikka. Koitimme uida patouksen toisella puolella, mutta siellä virtaus oli todella voimakas. Tunneleiden lävitse kun vesi virtasi valtavan suurella paineella, ja kun oli tuon virtauksen lähellä se vain vei mukanaan. Niinpä leikimme tuon virtauksen kanssa, niin että kävelimme ensin kaikilla voimillamme virtausta kohden, ja sitten päästimme itsemme virran vietäväksi. Virta vei kovaa vain ehkä kymmenen metriä jonka jälkeen pystyi taas uimaan normaalisti.

Vuokrausfirman ihmiset olivat luvanneet lähettää jonkun hakemaan meidät. Sillä aikaa kun odottelimme hakijoita jernej otti torkut ja kuivattelimme vaatteitamme auringossa itse ollessamme varjossa. Odotimme tovin jos toisenkin ennenkuin iso auto kaatoi pihaan. Autoimme veneen lastaamisessa katolle ja hyppäsimme vähän rämän auton kyytiin. Turvavöitä ei oikeastaan ollut, joten jouduimme pitelemään kiinni mistä kukin sai parhaan otteen. Kiinnipitäminen oli oleellinen osa sitä automatkaa, sillä kuski ajoi hurjastellen auton isoon kokoon nähden. Välillä pompimme ilmaan kuin mäkisillä mökkiteillä, toisinaan taas ohittelimme pikkuteillä traktoria vuorotellen kaasua ja jarrua. Huokasimme helpotuksesta kun vihdoin pääsimme takaisin tukikohtaan.

Vaihdoimme vaatteet ja lähdimme takaisin kotia kohti. Vaadimme Jempun kanssa välipala pysähdystä ja pysähdyimme lähimmällä aukiolevalla huoltoasemalla tankkaamassa evästä. Ennen kuin pääsimme kotiin pysähdyimme kuitenkin Ljubljanassa uimalassa, jossa oli juhlat ja ilmainen uintipäivä. Jernejn loppu perhe oli jo siellä viettämässä päivää, ja me liityimme seuraan syöden ja juoden ruuantähteitä.

Maanantainan minun oli tarkoitus mennä oman alan haastatteluun, mutta se siirtyikin viikolla. Ennenkuin tiesin tämän päivä sisälsi paljon odottelua, ja lepäilyä. Päätimme iltapäivästä lähteä Jempun kanssa kaupungille ja kiertelimme useita tunteja kirjakaupoissa. Kun olimme kävelemässä kotiin päin poikkesimme pikkuleipomossa hakemassa leipää, sillä aamulla leipä oli väshissä. Matkalla kotiin Jemppu halusi mennä ottamaan puisesta design talosta kuvia. Juuri kun hän oli kuvaamassa taloa alkoi satamaan. Sade oli suurta ja erilaista Suomen sateisiin verrattuna. Kuin ukkoskuurossa, tai siis ukkoskuuro se oli samalla.

Sade vain jatkui ja jatkui. Hetken päästä saimme jo rakeita niskaamme. Kumpikaan ei ollut ikinä nähnyt niin isoja rakeita kuin sinä päivänä. Ne olivat sormenpään kokoisia ja osuivat joka puolelle vartaloa. Kuulemma toisella puolella Ljubljanaa satoi golfpallon kokoisia rakeita, ja autot menivät lommoille. Olimme litimärkiä muutamassa minuutissa. Oli outoa kuina satoi evttä ja rakeita samaan aikaan. Yleensä sataa vain jompaa kumpaa.

Lähempänä kotinurkkaa näimme kuinka yhden uuden tien eteen pystytetyn aidan lävitse koitti bisnespukuun somistautunut mies tulla lävitse autolla. Ensin hän koitti ajaa varovasti aidan lävitse, mutta kun aita ei antanut periksi hän peruutti, otti vauhtia ja tuli kovaa aidan läviste. Kummastelimme tapahtunutta ja tuomitsimme miehen tekosia siinä hämmästellessämme. Aikaa ei kuitenkaan ollut jäädä tuijottamaan, sillä raekuuro yltyi yltymistään. Jumiuduimme vielä viimeisiin liikennevaloihin, mutta odotimme nätisti vihreitä valoja ennen tien ylitystä ennenkuin pääsimme taas juoksuun.

Kotona sain toruja kun en ollut vienyt meitä minnekkään sateensuojaan. Jokainen kysyi vuorotellen, että miksemme menneet suojaan. Mutta lähin suoja oli kuitenkin vasta puolenkilometrin päässä, siitä kun sade alkoi, ja silloin olimme jo sukkia ja alusvaatteita myöten litimärkiä. Olisi kuulemma pitänyt odottaa puolisen tuntia sateen lakkaamista, mutta mielestäni meidän tapauksessa sateensuojamahdollisuuden puuttuessa koimme vain jännittävän päivän. Myöhemmin sinä iltana veimme koirat kävelylle ja uppouduimme kirjaostoksiimme.

Tiistaina koitti ikimuistoisin päivä. Pääsimme Jernejn isän kyydillä merenrannalle, kun hänellä oli työkeikka siellä päin Sloveniaa. Hän vei meidät Piraniin ja meni itse Koperiin. Piran on pieni, pastellinvälinen satamakylä, jossa on paljon kauniita kukkaistutuksia ja ahtaita kujia. Kaupungissa ei saa ajaa autolla, joten meidät jätettiin kaupungin laidalle, josta kävelimme muutaman tunnin ympäri kylää. Aluksi kapusimme kukkulalle jännittäviä kivisiä pitkiä portaita pitkin, ja löysimme linnanrauniot ja kirkon. Kirkon huipulla ei ollut tavallista ristiä, vaan siellä oli torvea soittava enkeli.



Meri ilma tuoksui tutulta. Taas se Ikarian henkäys täytti keuhkot ja palautti suloisia muistoja vuoden takaa. Niin, siitä on jo vuosi kun olin Ikarialla.



Rannikolla kukkulan alla kiertelimme pikkukujia ja Jemppu valokuvasi parvekekukkasia ja muitä nettejä kokonaisuuksia.Pysähdyimme yhdessä rantaravintolassa syömässä tomaattikeiton puoliksi kun näimme kuinka halpa se oli, ja mielestämme tomaattikeitto oli jäätelöä parempi vaihtoehto. Menisimme myöhemmin vielä syömään Koperiin Jernejn isän kanssa kotimatkalla.


Kun kotiinlähtöaika alkoi lähentyä päätin vielä pulahtaa meriveteen. Olimme ottaneet uimakamppeet mukaan siltä varalta, että jäisi aikaa pulikointiin. Niinkuin jäikin. En vain uimaanmeno hetkellä tiennyt kuinka paljon aikaa oli käytettävissä, joten tulin aika hätiköiden uinnilta takaisin. Meressä uinti myös nostatti muistoja vuoden takaa. Tuoksu, kelluvuustunne ja se koko paketti vain yhdessä muodostivat sen, että hetkeksi uppoutui haaveilemaan.

Jernejn isän tultua meidät hakemaan pysähdyimme suola-altailla Piranin ja Koperin välillä. Suola-allas oli ainut vanhanaikainen näillämain, ellei jopa koko Euroopassa. En ihan muista. Mutta siinä merivedestä tehdään suolaa. Kävimme kävelemässä suola-altaiden välissä. Altaiden pohjalla n’ytti olevan mutaa, ja altaissa uiskenteli pikkusinttejä. Kummaa.

Jatkoimme matkaa Koperiin ja pysähdyimme tienvarrella olevaan ravintolaan. Koitimme jempun kanssa löytää jotain sopivaa ruokalistasta, mutta se näytti olevan hankalaa, vaikka listassa oli kuvat suurimmasta osasta annoksista. Kaikki listan ruuat näyttivät vain jotenkin olevan sellaisia joita ei tehnyt juuri silloin syödä. Tilasimme siis kasvispastaa. Viesti meiltä Jernejn isän kautta tarjoilijalle ja sieltä kokille varmaan muuttui matkan varrella, sillä saimme jotain nenmme eteen joka ei ihan vastannut käsitystämme kasvispastasta.

Kun jatkoimme matkaa meinasimme molemmat nukahtaa autoon. Kerroinkohan jo että lämpötila oli +40. Eli kuuma. Vettä hörpimme vähän väliä. Ennen kuin pääsimme kotiin pysähdyimme kuitenkin Jernejn perhetutuilla. Heillä oli iso maa ja viinitila monilla lisukkeilla. Meidän oli tarkoitus mennä sinne vain poimimaan kirsikoita, mutta päädyimmekin viettämään siellä usean tunnin.

Paikka oli uskomaton. Oli kaunista, ja joka puolella oli jotain syötävää kasvamassa. Näimme ensimmäistä kertaa elämässämme kiivipuun! Jopa sen runko oli karvainen niinkuin hedelmä itse. Mutta ennen kiivipuuta tosiaan poimimme kirsikoita isoin kasoin. Meille annettiin molemmille kaksi muovikassia, ja niiden tullessa täyteen keräsimme vielä ämpäreihin kirsikoita. Kirsikan keruu tapahtui tikapuilta. Herkullisimmat olivat nimittäin huipulla. Kirsikat olivat mitä maukkauimpia ikinä, täyteläisiä, makeita ja virheettömiä. Meille sanottiin, että syökää ensin kirsikoita niin paljon kuin napa vetää ja sitten alatte hommiin. Ja niinhän me popsittiin kirjsikoita, mutta jatkoimme popsimista myös kerätessä, niin vastustamattoman hyviä ne olivat.

Jempulla oli ihan tukevan näköiset tikkaat allaan, mutta minulle kärrättiin vuosisata vanhemmat tikkaat alle. Ne olivat leveät, niiden tikkaat olivat ohuet, ja neliskulmaiset niin, että jalkapohja ei osunut nätisti neliön sivulle vaan kulmaan, ja sitten vielä tikkaat saatiin nojaamaan vain yläoksiin, jolloin tikkailla seistessä merituulen puhaltaessa tikapuut huojuivat tuulessa. Kun siis yleensä tikapuut asetetaan jotain tukevaa vasten, mutta täälläpäin näytti olevan tapana, että luotetaan yläoksien jäykkyyteen tai joustoon.

Kirsikoiden maistelun ja keruun jälkeen menimme juomaan kahvia talon vanhan isännän kanssa. Hän oli aikoinaan hoitanut viinitilaasa, ja elänyt onnellista elämää, nyt vanhana hän kaipasi juttuseuraa päivänpiristeeksi. Hän puhui meille milloin sloveenia, milloin italiaa toisinaan saksaa. Kahvi oli todella hyvää, vaikken kahvista tykkääkkään. Jemppu sai isännän tyttäreltä kahvipannun, josta oli aina haaveillut, minä sain pienen pitsiliinan.



Sitten tutustuimme viinikellariin. Tai vajaan. Huoneessa oli isoja tynnyreitä, joissa oli viiniä, ja ilmassa tuoksui käynyt viini. Seinillä oli useita kunnianosoituksia, todistuksia hyvästä viinimenestyksestä ja kilpailumenestyksestä viinintekokilpailuissa. Maistoimme paikallista valkoviiniä suoraan tynnyristä lasiin kaadettuna.

Seuraavaksi saimme kierroksen tilan ympäri. Kävelimme ensin joenvarrelle, jossa naapuruston lapset leikkivät puuhun kiinnitetyllä köydellä ja hyppivät kurapohjaiseen jokeen. Heillä oli jostain syystä farkkushortsit jalassa, ja kaikkien pikkupoikein farkut olivat kurassa. Viereiseen tonttiin oli rakenteilla pienimuotoinen turistitila.

Joelta jatkoimme viiniköynnösten sekaan, jossa törmäsimme myös aiemmin mainitsemaani kiivipuuhun. Eksootinen kokemus tosiaan. Tämän tilan kiiveistä tulee kuulemma erikoisen hyviä. Kierroksen lopussa tutustuimme yrtteihin. Isännän tytär leikkasi meille ties mitä yrttejä kotiin veitäväksi. Oli laakerinlehteä, laventelia ja muutamaa muuta. Saimme myös Jernejn äidille vietäväksi jättikokoisen palmunkukkasen. En ollut ikinä ennen sellaistakaan nähnyt. Että palmuilla olisi kukkasia ja vielä niin jättimäisiä. Se päinoikin varmaan pari kiloa, ja sitä piti kantaa olkapäillä.

Vierailun lopuksi kiitimme ja suukotimme tavan mukaan kaikkia asianomaisia ennenkuin palasimme ikimuistoisen päivän päätteeksi takaisin kotiin.
Keskiviikkona oli Jempun kokonainen viimeinen päivä Sloveniassa. En muista mitä kaikkea teimme, muuta kuin että menimme kolmistaan yhdessä Jernejn mummolla syömään ja että veimme auton katsastukseen. Sillä aikaa kun olin Jernejn kanssa katsastuksessa jätimme Jempun kaupungille tunniksi. Katsastuksessa meidän perässä tuli moottoripyöräilijä. Se herätti vähän kysymyksiä että kuinka moottoripyörät katsastetaan samassa paikassa kuin autotkin kun lattialla oli reikiä ja testausvehkeet kaikki ihan liian isoja moottoripöyrälle. Emme kuitenkaan nähneet kuinka se käytännössä tehtiin.

Illalla veimme koko perheen syömään läheiseen ravintolaan.

Torstai aamusta veimme Jempun katsomaan ilmakuvattua Alppinäyttelyä Tivoli puistoon. Menimme pyörillä. Aikaa ei ollut paljoa, joten näyttely täytyi katsoa puolessa tunnissa. Lähdimme melkein samantien kohti lentokenttää kun saavuimme kotiin. Otimme maisemareitin ajaessa lentokentälle, sillä toivoin että nähtäisiin tälläkin kertaa haikara savupiipun päällä pesimässä. Mutta nyt ei ollut yhtäkään haikaraa kotona.

Lentokentällä odotimme, että Jemppu sai hoidettua check innin ennenkuin sanoinne hyvästit. Minä ajoin meidät takaisin kotiin lentokentältä vieläkin maisemallisempaa reittiä pitkin. Silti emme nähneet yhtään haikaraa.