Pysäytimme auton pikkutielle ja päästimme koirat ulos takakontista. Jernej kehotti kiinnittämään koirat valjaisiin, sillä paikka johon olimme saapuneet oli korkean rotkon yllä. Kuulimme kuinka kaukana alhaalla oli meluisa ryhmä turisteja ihmettelemässä luonnonmuodostumia. Kurkkasin alas kielekkeeltä ja tunsin heti kuinka korkealla olimme. Lähdimme itsekin kävelemään alas rotkonpohjalle. Alasmennessä näimme paljon isoja vanhoja kuusia, joidenka parikymmentä ensimmäistä metriä olivat paljaita oksista. Kummallista. Paikalla oli myös paljon dinosauruksen lihaa, Jenpulle tiedoksi, tai muillekin, jotka tietävät mitä dinosauruksen liha tarkoittaa. Jernej kertoi, että hän tykkäsi uida kyseisessä paikassa korkean veden aikaan. Nyt kuitenkin vettä oli vain sanottavaksi. Olimme päätyneet Ljubljanitcan alkujuurille. Tai siis yhteen niistä kohdista jossa joki tulee maan alta esiin ja taas sukeltaa takaisin maan uumeniin.
Edessämme kohosi korkea aukko tunneli. Sen aukko oli varmaan yhtä korkea kuin edellä kerrottujen puidenkin korkeus. Tunneli oli aivan luonnollinen ilmiö eikä ihmisten tekemä, vaikka se osittain näyttikin joltain rooman ajan tunnelilta. Suuret vesimassat olivat kuitenkin aikojen saatossa muovanneet tämänkin ihmeen. Kävelimme lyhyen tunnelin alitse joen pohjaa pitkin. Maassa oli paljon vesikasvillisuutta ja pohja muodostui pyöreistä kivistä. Ihan kuin olisi kävellyt päällystetyllä pirun pellolla. Osittain kasvillisuuden peittämät kivet olivat liukkaita kävellä, mutta selvisimme haavereitta. Koirat halusivat uimaan aina kun näkivät pinenkin laikun vettä joen pohjassa.
Kuva Jernej BurkeljcaKävelimme hetken eteenpäin joenpohjaa kunnes näimme edessämme mustan aukon. Se oli pimeä tunneli, johon vesimassat taas hävisivät. Jernej oli ottanut meille mukaan taskulampun, mutta olimme unohtaneet sen autoon. Päätimme silti alkaa kävelemään kohti pimeää tunnelia. Tunnelin suulla törmäsimme mitä kummallisimpaan lintuun, jonka olen ikinä nähnyt. Se ei ollut säikky ollenkaan, joten sain hyvän lähikuvan. Sillä oli töyhtökohvat. Kun pääsimme tunnelin suulle paikka ei näyttänytkään niin pimeältä. Näimme ainakin parikymmentä metriä aina eteenpäin. Menimme sisään tunneliin, jossa oli paljon viileämpää kuin ulkosalla. Tunnelin suun lähistöllä oli toinen suuaukko vasemmalla. Se oli oudosti ylämäessä, kuin huoneen ylämnurkassa olisi ovi. Huomattiin kuinka isoja tukkeja oli päässyt sisään tunneliin tämän nurkkasuuaukon kautta. Tukkien kyljissä oli mahtavan isoja hämähäkinseittejä.
Kävelimme vähän matkaa eteenpäin. Sivusuuaukko antoi meille tarpeeksi valoa jatkaa joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin. Sitten tulimmekin kohtaan, jossa edessämme oli isoja kiviä, jotka tukkivat valon pääsyn eteenpäin. Niinpä käytimme kamerani salamaa nähdäksemme mitä edessä oli. Isojen ihmisten korkuisten kivien takana oli lätäkkö, johon koirat menivät pulikoimaan pilkkopimeässä. Jernej meni lätäkön toiselle puolelle myös tutkimaan josko pääsisimme eteenpäin. Mutta tie oli liian pimeä mentäeksi enää eteenpäin. Kameran salamavalokaan ei meitä olisi paljoa pidemmälle johdattanut. Tunnelin nimi oli Tkalca jama. Se kuulemma jatkui ainakin kolme kilometriä eteenpäin maan alla ennenkuin taas nousisi takaisin maanpinnalle jokena.
Kuva Jernej BurkeljcaVesi ei aina kulkenut vain käveltävässä tunnelissa, vaan jos maanalaista vesitunnelia halusi jatkaa eteenpäin tarvitsisi kumiveneen jonka voi hetkessä puhaltaa tyhjäksi tai täydeksi sekä sukellusvehkeet. Tunneli nimittäin välillä sukelsi syvyyksiin, niin, ettei siellä enää voinut kävellä tai edes uida. Vaan tarvittaisiin todellakin sukellustarvikkeita eteenpääsyyn. Tälläisellä tutkimusretkellä joku nuorukainen oli kuollut kyseiseen tunneliin. Siitä oli kyltti tunnelin sivuuloskäynnin luona. Tunnelissa oli muutenkin outo tunnelma. Siellä elämä oli kummallista. Kosteaa, viileää, toisinaan erittäin kylmää. Ja kaiken lisäksi niskaan tippui kokoajan pisaroita katosta. Tunnelissa eleli myös kummallisia otuksia kuten allaoleva sirkka.
Poistuimme siis tunnelista varauloskäynnin kautta. Siellä oli pienet puoliksi lahonneet puiset tikkaat sekä korkeat kiviset askelmat ylöspääsyyn. Jouduimme auttamaan koiria ylös näistä jättiläisaskelmista. Alhaalla tunnelissa oli vielä tukkien vieressä vanhoja puisia tikkaita, tai aluksi ne kyllä näyttivät käsin tehdyiltä puulautoilta, joilla kellutaan vedessä. Nyt siis tunnelissa ei ollut suuria vesimassoja ja sen takia pystyimme kävelemään tunnelinpohjassa. Mutta korkean veden aikaan huhti- tai lokakuussa tunnelit täyttyisivät vedellä, eikä sinne silloin pääsisi pinelle tutkimusretkelle.
Palasimme takaisin ylös autolle asti. Ajoimme muutaman minuutin eteenpäin seuraavalle luontokohteelle, joka oli entinen tukinuittopaikka. En kyllä ymmärrä kuinka se oli mahdollista semmoisessa paikassa. Joki kun syöksyy vähän väliä tunneliin tai tunnelista ulos. Tässäkin kyseisessä paikassa oli tunneli, mutta tunnelin suu oli useiden metrien korkeudessa maanpinnalta. Uittopiakka oli tuhoutunut jo useita kymmeniä vuosia sitten mutta muutama kivinen muodostelma oli vielä jäännöksenä entisaikojen toiminnoista. Istahdimme yhdelle tälläiselle kiviaidalle syömään minun tekemiäni eväsleipiä. Ne olivat todella herkullisia luonnonhelmassa nautittuna.
Ajoin meidät vielä jonkin matkaa eteenpäin kolmanteen kohteeseen, joka oli ehkä kaikista unohtumattomin Zelške jameen. Paikalla oli useita isoja tunneleita ja rotkoja, ja kaikkia niitä pystyi aluksi ihastelemaan ylhäältä päin pyöreän suuren luonnollisen reiän kautta. Meillä kesti hetki oivaltaa kuinka pääsisimme alas rotkoihin. Ylhäällä oli ties kuinkamonta pikkupolkua, joista koitimme useampaa tuloksetta. Lopulta koitimme viimeistä polkua, johon emme olleet vielä kävelleet, ja se johdatti meidät ehkä kaikkien aikojen mystisimpään paikkaan. Alhaalla oli joki, paljon luonnollisesti muodostuneita tunneleita, ja tietenkin kattossa tuo edellämainitu iso reikä. Kummallisuuksia tosiaan. Kävelimme usean muutaman kymmenen metrin pituisen tunnelin lävitse niin, että joki virtasi tunneleissa ja me kävelimme tunnelin reunamaa pitkin kastuttamatta jalkojamme. Yhdessä kohtaa tunnelia oli seinä joka näytti mutaiselta, siis sellaiselta ruskealta valuvalta liejulta, mutta kun kosketin seinää se olikin kovaa ja kylmää ainesta. Sitä samaa, jota tippukiviluolissakin muodostuu.
Ihastelimme luonnonihmeitä aikamme kunnes päädyimme matkamme huipennukseen. Olimme kävelleet sikinsokin erilaisten lyhyiden tunneleidne lävitse, vähän kuin maantiesiltoja olisi sikinsokin maastossa, mutta paikka johon lopulta pääsimme oli puolikaarenmuotoinen pimeä aukko maassa. Tätä varten Jernej oli ottanut meille taskulampun mukaan. Tämä matala puolikaari oli taas vastaavasti kuin huoneen alanurkassa, kuin edellisessä tunnelissa mainitsin, kuinka sisältäpäin katsottuna uloskäynti oli ylänurkassa, niinkuin se tietenkin nytkin olisi kun menimme sisään. Tarvimme tarskulamppua jo heti ensimmäisellä metrillä niin pimeää siellä oli. Suu aukolta kun ei juuri mitään valoa päässyt sisään tunnelin salaisen sijainnin takia.
Minä menin ensimmäisenä sisään, sitten käännyin ja pysädyin auttamaan Dinan luolansuulta sisään. Hanibal puolestaan ei uskaltanut tulla luolaan ollenkaan vaan jäi haukkumaan ja itkemään luolansuulle kuin aupua huutaen. Jernejkin tuli luolaan ja jatkoimme alas matkaa taskulampun varassa. Näytimme vuorotellen kullekin tietä, niin että kun tksi kävele muut pysyvät paikallaan, sillä valoa riitti vain yhdelle kerrallaan valaista eteenpäin. Kun pääsimme niin alas tunnelia kuin pystyimme alkoi mutainen osuus. Aluksi olimme kävelleet epätasaisilla kivillä, jolla ei todellakaan halunnut kävellä ilman taskulampun tuomaa turvaa, mutta mutaosuudella puolestaan pystyi kävelemään kun oli kerran nähnyt eteenpäin ja tiesi ettei edessä ole muuta kuin lisää mutaa. Mudan toisella laidalla oli tosin joki, joka virtasi jälleen maanalla, eikä sinne hallunnut päätyä virran vietäväksi.
Jernej oli ottanut ison kameransa mukaan ja kamera alustan tälläistä hetkeä varten, ja hän aloitti kameran asetusten säätämisen. Sillä aikaa kun minä harhailin vielä mudassa. Kuvauksisat ei kuitenkaan tullut mitään kun Hanibal itki ylhäällä, joten kävin vähän väliä kurkkaamassa, ja näyttämässä itsenä hänellä, että täällä me vielä ollaan. Kerran kun kiipesin takaisin luolan suulle sinne oli ilmestynyt kolme brittiä, jotka kysyivät olimmeko kunnossa kun tämä koira haukkuu kuin apua huutaen. Kerroin että olimme luolassa ottamassa valokuvia, ja että kaikki on kunnossa. Myöhemmin tulimme hakemaan Hanibalin luolaan kun olimme häntä trapeeksi houkutelleet, rohkaisseet, lohdottaneet ja näyttäneet valoa. Valonpuute näytti olevan syy siihen, ettei koiraraukka uskaltanut tulla luolaan. Pidimme nyt siis hyvin huolen, että varsinkin Hanibal saisi tarpeeksi valoa tassujensa eteen edetäkseen luolan kiviosuuden. Kun pääsimme takaisin mudalle koirat juoksentelivat innoissaaan ympäri luolaa ja kävivät välillä pulahtamassa kylmässä jokivedessä.
Silläaikaa kun koirat riemuitsivat uudesta leikkipaikasta Jernej otti valokuvia pimeässä luolassa. Minä valaisin joenpintaa taskulampulla ja Jernej tuli ylinmääräisen kameransalaman kanssa näyttämään lisää valoa muualle luolaan automaattiajastuksella otettuihin kuviin. Kuvissa oli hauskaa kun koiria näytti olevan usemapi kuin kaksi. Kuvat kun oli otettu pitkällä valotusajalla.
Kuva Jernej BurkeljcaLuolassa ei päässyt etenemään pitkälle, joten kun olimme kuvanneet aikamme, lähdimme kapuamaan takaisin päivänvaloon. Ulkona satoi. Tai oli alkanut itseasiassa satamaan jo kun olimme tukinuittopaikalla, mutta kaikkien ihmeellisten kokemuksien keskellä ei edes huomannut että satoi. Kävelimme jälleen useiden lyhyiden tunneleiden halki ja kapusimme takaisin normaalille maanpinnalle. Oli kummallista kuinka tuollaiset muodostelmat olivatkaan syntyneet, miten on, ettei ne olleet pysyneet ikuisuuksia maanalla mysteerinä, vaan olivat paljastuneet maanpäälliselle elämälekin. Tätä miettiessä matkasimme takaisin kotia kohti.
Pysähdyimme matkanvarrella Slovenian suurimmalla järvellä Cerkniško jezerolla, silloin kuin se oli järvi. Tämäkin on yksi luonnonihmeellisyys jonka ymmärtämiseen kestää vielä hetki. Paikalla oli siis aina välillä järvi, ja välillä ei. Ja silloin kuin järvi on olemassa, se on Slovenian suurin. Järvi tulee ja menee kuin sillä olisi oma tahto. Järven pohjassa on isoja reikiä, joista vesi pääsee pois ja takaisin järveen kun on aika. Ennenkuin isot kolot pohjassa imaisevat kaikki vesimassat kylän kalastajat keräävät kaikki järven kalat kokoon ja kuljettavat ne turvellisemmille vesille jemmaan, kunnes järvi taas palaa mystisten maareikein kautta takaisin, jolloin myös kalat voidaan palauttaa takaisin järveen. Kun me olimme käymässä järvellä, siellä virtasi vain pieni joki. Muutoin järvi oli täynnä vesikasvillisuutta ilman vettä.
Lähellä järveä oli kylä, jossa näimme valokuvanäyttelyn ulkona. Näyttely oli kertoi järvestä eri vuodenaikoina. Ihastelin lähikuvattuja hämähäkinseittejä ja kerhotoimintaa, jossa pikkulapset esittivät etanoita. Ajoimme kotia kohti maisemareittiä alkumatkasta. Välillä Jernej kertoi, että siinä kohtaa joki taas esiintyi maanpäällisenä jokena, ja kohta taas maanalaisena jokena. Lopulta liityimme moottoritiellä aikamme maisemia katsottuamme. Olimme enää ehkä kymmenen kilometrin päässä kotoa kun yhtäkkiä kova ääni keskeytti matkamme. Se oli puhjennut rengas. Jernej jarrutti hallitusti tienreunaan niin nopeatsi kuin suinkin kykeni. Se oli jo kuulemma viides kerta kun oikea takarengas puhkesi vuoden aikana.
Niinpä pääsimme renkaanvaihtopuuhiin. Ennen renkaanvaihtoa vilkkaan moottoritien reunassa täytyi kuitenkin suorittaa vaativampi tehtävä. Saada nimittäin koirat ulos takakontista ehjin nahoin, ilman että he hyppäisivät keskelle moottoritietä. Avasimme takakontin luukun ensin osittain auki, ja Jernej nappasi molempia kaulapannoista kiinni, ja ohjasi heidät uloshypyn jälkeen pientareelle. Minä kiinnitin koirat remmiin ja lähdin viemään hätäkolmiota tarpeeksi kauas autosta varoittamaan muita tielläliikkujia tapahtuneesta. Kävelimme osittain hiekkapinetareella osittain nurmikolla riippuen siitä kummalta puolelta heijastintolppia koirat päättivät nuuhkiä tiensä eteenpäin. Kun palasimme takaisin autolle Jernej oli jo nostanut tunkilla auton oikean takaosan ylös ja alkoi juuri vaihtamaan rengasta. Minun tehtävänäni oli pitää huolta koirista sillä aikaa kun sutjakas renkaanvaihto tapahtui. Jernejllä oli päällään heijastava varoitusliivi, ja kun renkaanvaihto oli loppusuoralla hän antoi sen minulle kun kävin hakemassa varoituskolmion takaisin. Sitten lastasimme koirat takaisin takakonttiin ja jatkoimme matkaa kotiin vararengas alla.
No comments:
Post a Comment