Kroatia

Lähdimme viikonlopuksi käymään Kroatiassa. Heräsimme jo aamuviideltä, jotta välttäisimme pahimmat ruuhkat, sillä moni muukin slovenialainen käy viikonloppureissuilla Kroatiassa. Vaikka pääsimme lähtemään jo aamu kuudelta, silti tienpäällä oli moni muukin viikonloppureissaaja. Meitä lähti neljä matkaan, minä, Jernej, hänen veljensä ja veljen tyttöystävä. Matka kesti kolmisen tuntia. Aluksi ajoimme moottoritietä, mutta lähempänä Kroatiaa poistuimme valtaväylältä pienemmälle tielle, joka oli kovin koukeroinen ja josta sain matkapahoinvointia. Pahoinvointi jatkui vielä myöhemmin, kun pääsimme sukellusveneen kyytiin. Äh, siis ei sukellusveneen, vaan veneen, joka kuljettaa sukeltajia. Niin, eli vene.

Pojat käyvät aina Kroatiassa joka vuosi sukeltamassa, ihan niin kuin olin heidän mukanaan jo lokakuussa viime vuonna. Paikka, jossa nyt kävimme oli Premantura, lähellä Pulaa. Aluksi vene, jolla meidät ja muut sukeltajat vietiin avomerelle, näytti aika kämäseltä. Mutta vene oli varmaan aiemmin ollut kalastajavene, ja myöhemmin muutettu sukeltajia kuskaavaksi veneeksi. Laiturilla oli vieressä monia samankokoisia kalastusveneitä, ja pikkupoikia ongella. Meitä lähti kaksi veneellistä merelle samasta sukellusfirmasta. Viereisessä veneessä kipparina oli kunnon merenkävijän näköinen kapu, sellainen merirosvo fiilistelijä. Me saimme kävellä lankkua pitkin laivaan, ihan kuin olisimme olleet merirosvolaivassa.


Vene oli kovaääninen, ja menimmekin aika nopeasti loikoilemaan veneen keulalle, jossa ei ollut niin kova meteli ja tärinä ja pakokaasun haju. Siellä oli puolestaan hyvät näkymät merelle, ja viereisille rannikoille, sekä hyvä merituuli, ja aika-ajoittainen pärske jaloille kun aallot löivät keulaan. Ajoimme usean saaren ohitse, osassa oli ihmistoimintaa, toiset olivat karuja ja autioita, vain lokkien tai joskus jopa lehmien asuttamia. Nukahdimme hetkeksi, osa lueskeli lehtiä.

Päädyimme avomerelle, siellä ei ollut muuta kuin meri, me, aallot ja hiljaisuus. Tai no oli sitten kauempana muita paatteja ja Pula, yksi Kroatian kaupunki. Pojat valmistautuivat sukellukseen laittamalla kamppeet kuntoon ja he hyppäsivät mereen pukemaan sukelluspuvut päälleen. He kiipesivät takaisin laivaan pukemaan liivit, johon oli kiinnitetty happipullot, tai virallisestihan normaali ilmaseos siellä on, mutta on helpompi puhua hapesta. Maski ja räpylät heitettiin heille veteen. Seurasimme veneestä, kuinka pojat ja muut sukeltajat hävisivät pinnan alle isojen kuplien saartamana. Kuplia nousi vielä vähän väliä pintaan paikasta, jossa he olivat monien kymmenien metrien syvyydessä.


Me olimme ankkuroituneet paikallemme, ja moottori oli suljettu. Samalla sekunnilla kun moottori sammutettiin alkoi kammottava keinuminen, Vene vaappui puolelta toiselle ihan holtittomasti, ja pahoinvointi vain jatkui. Niinpä päätimme mennä uimaan, sillä itse meressä ei tuntisi samanlailla keikkumista kuin veneessä. Pojat olivat varoittaneet meitä, että siinä kohtaa oli kova virtaus, ja että meidän piti pysytellä laivan oikealla puolella, ettemme päätyisi ajelehtimaan avomerellä, niin kuin kävi yhdelle veneelle, jonka poimimme avomereltä ajelehtimassa. Kun olimme vielä matkalla sukelluspaikalle lähestyimme pientä venettä, jonka kaksihenkinen miehistö heilutti ja huusi apua. Ajoimme lähemmäs ja kävi ilmi, että he tarvitsivat hinausapua. Niinpä meidän kapu haki sinisen köydenpätkän, ja vene hinautui meidän perässä seuraavat kolme tuntia. Miehistö sanoi, ensin, että he voivat odottaa täällä, kunnes me tultaisiin takaisin, mutta meidän kapu sanoi, että siinä vaiheessa heidän vene olisi ajelehtinut jo Italiaan. Niinpä miehet viettivät ne seuraavat kolme tuntia keinuen omassa laivassaan.

Kun menimme uimaan vesi tuntui aluksi todella kylmältä. Mutta kun sai koko kropan kasteltua, niin vedessä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Uimme hinattavan veneen luo juttelemaan heille ja kävi ilmi, että heillä oli moottorissa vikaa. Olimme ottaneet snorkkelit mukaan, mutta avomerellä niillä ei tee mitään, sillä siellä näkee tuskin omia varpaitaan pidemmälle. Siellä ei näe muuta kuin pelkkää sinistä ja sinistä, paitsi jos merellä on jotain, niin sen voi nähdä tähän aikaan vuodesta ehkä kymmenen metrin syvyydestä. Mutta esimerkiksi lokakuussa pinnan alla voi nähdä jopa 30 metriä eteenpäin. Emme siis pukeneet edes maskeja päähän, sillä emme kuitenkaan näkisi mitään. Olimme kellumassa pinnalla kun taakseni ilmestyi jotain punaista, se oli muovinpalanen. Vedessä oli muutenkin paljon muovipusseja ja roskia, jotka eivät todellakaan sinne kuuluisi. Ainiin, ja juuri kun olimme päässeet veteen, kapu tyhjensi ureat laidan yli.

Kun olimme uineet tarpeeksemme, kapusimme takaisin laivaan. Vähän ajan päästä pojat tulivatkin jo takaisin pinnalle. Näimme kuinka kuplat nousivat pinnalle ennen heitä, ja kuinka värikkäät sukelluspuvun osat heijastuivat jo useamman metrin syvyydestä. Heidän piti pysytellä jossain kolmessa metrissä tasaamassa vielä painetta ennen kuin he saivat nousta kokonaan pintaan. He olivat olleet sukeltamassa yhdellä vanhan Italialaisen rahtilaivan hylyllä, joka oli uponnut osuttuaan Itävalta-Unkarin miinaan. Rahtilaiva upposi ensimmäisen maailmansodan aikaan ja makaa nyt 41 metriä merenpinnan alla.

Heidän tullessaan pintaan mekin menimme takaisin veteen ja pojat antoivat meille happea pulloistaan. Jernej koitti saada minut sukeltamaan veneen portaiden alapäähän, mutten uskaltanut, pysyttelin vain jossain kymmenen senttiä veden pinnan alapuolella, ja koitin osata hengittää happilaitteesta, joka ei ole niin helppoa. Se on kovin raskasta.

Kun kaikki muutkin sukeltajat tulivat takaisin lähdimme takaisin kohti venelaituria. Matkaa oli puolisentoista tuntia. Jätimme hinattavan veneen yhdelle isommalle satamalle, ja jatkoimme itse muutaman veneen satamaan. Aika oli mennyt todella nopeasti, ja kello oli jo ties mitä. Menimme pystyttämään teltat retkeilyalueelle kun oli vielä valoisaa. Telttailualue oli mäntymetsässä, tai siis ei metsä, vaan alue, jossa kasvoi paljon mäntyjä. Männyt eivät olleet samoja kuin meillä, vaan vinoja, ja todella runsaskäpyisiä. Paikka tuoksui suomimetsältä, sellaiselta, kuin mäntymetsät tuoksuu, paikalta, jossa on paljon isoja muurahaiskekoja. Emme nähneet muurahaiskekoja, mutta jättimuurahaisia kylläkin. Ainiin, ja Kroatiassa, tai ainakin siellä päin missä me olimme, niin maa on punaista. Ei ruskeaa tai mustaa, vaan punaista, tai sellaista punaruskeaa.


Telttojen pystytyksen jälkeen menimme uimaan viereiselle rannalle. Ranta oli kiveä, osittain sileää, osittain erittäin rosoista ja jalkapohjia kutittavaa. Jernej koitti opettaa oikeaa snorklaustekniikkaa, mutta eihän siitä mitään tullut. En kun osaa hengittää sisään ja ulos, jos siinä sisäänhengityksen aikana tulee vettä suuhun. Kun snorklauksessa kuuluisi puhaltaa vedet pois suusta sen snorkkelin piipun kautta, mutta itse en ainakaan voi puhaltaa ulos täysiä, jos en ole ensin saanut vedettyä kunnolla henkeä sisään. Niinpä jätimme snorkkelikoulun sikseen ja palasimme takaisin telttapaikalle.



Illalla lähdimme vielä syömään läheiseen kylään kalaa. Matkalla ravintolaan meitä vastaan käveli kissanpentu, joka oli kovin nälkäinen ja se maukui äänellä, joka ei kuulostanut kissalta. Aivan kuin joku ihminen olisi matkinut sen ”mau”-ääntä. Kävin katsomassa kisua lähempää, sillä oli isot silmät ja pitkä häntä, ja se oli kovin säikky. Ravintolassa istuimme ulkopaikoilla ja viereisessä pöydässä oli koira pöydänjalkaan kiinnitettynä. Kun ravintolaan tuli uusia asiakkaita koiran kanssa, tämä köytetty koira vetäisi melkein pöydän nurin kuin elokuvissa, ja viinilasit kaatuivat pöydässä.

Alkuyöstä pystyi nukkumaan jopa ilman makuupussia, mutta keskemmällä yötä se piti vetää korviin asti. Heräsimme jatkuvasti jo viiden aikaan aamulla kun alkoi vähän sarastaa. Aamu seitsemän aikaan oli jo todella tukalan kuuma teltassa, kuin saunassa. Söimme kylmäarkkuun pakattuja eväitä aamupalaksi ja pakkasimme teltat autoon. Kävelimme sukelluspaikan omistajan talolle, josta pojat saivat täytetyt happipullot mukaansa. Tällä kertaa veneeseen tuli vain meidän lisäksi italialaisia.

Matka oli huomattavasti lyhyempi kuin edellinen. Jätimme italialaiset yhdelle saarelle, jossa oli ainoastaan rantabaari, muutoin saari oli autio. Ihailimme paikan kirkasta vettä, ja toivoimme, että nyt pääsisimme uimaan kirkkaaseen, tarpeeksi matalaan veteen. Niin ei kuitenkaan vieläkään käynyt. Nyt tarkoitus oli löytää yksi toinen hylky, johon pojat pääsisivät kahdestaan sukeltamaan, mutta hylkyä ei ollut merkitty mihinkään, joten jouduimme seilaamaan ympäri monia paikkoja, ennen kuin kaikuluotain paikansi möykyn merenpohjassa. Hylky oli kuulemma täynnä vanhoja viinipulluja, muutoin hylkyä tuskin tunnisti laivaksi. Laivan lähettyvillä uiskenteli todella isoja kaloja.

Pojille heitettiin poiju pitkällä köydellä ja painolla veteen, jotta he löytäisivät takaisin samaan paikkaan. Me puolestaan kiertelimme poijua muutaman kymmenen metrin päässä moottori päällä. Oli aina lohduttavaa nähdä kun palasimme välillä poijun luo, että poijun vierestä nousi pieniä kuplia pintaan, siitä tiesi, että pojat olivat siinä kohtaa alhaalla. Aika hurahti taas nopeasti ja kohta olimmekin jo takaisin venelaiturilla.

Pojat halusivat vielä yhdelle sukellusretkelle, joten päätimme mennä syömään lisää eväitä sillä aikaa kun sukelluspaikan omistaja kävisi täyttämässä happipullot. Yksi vaihtoehto olisi ollut, että meidät olisi jätetty samalle saarelle kuin italialaiset, ja olisimme voineet snorklata siellä. Harmistuimme kuitenkin kun emme päässeet vieläkään snorklaamaan kirkkaassa vedessä. Mutta onneksi seuraava sukelluskohde kohdistui yhden autiosaaren tuntumaan. Tämä autiosaari oli se semmoinen lokkien ja lehmien asuttama. Ankkuroimme veneen parin sadan metrin päähän rannasta, jossa oli ehkä kymmenen metriä syvää. Jo siltä etäisyydeltä pystyi juuri ja juuri hahmottamaan merenpohjan.


Jernejn veljen tyttöystävä puki oman märkäpukunsa päälle, ja Jernejn vanhat räpylät jalkaansa. Hetken tuntui epäreilulta, kun itse olin kaikista uimataidottomin, kun kaikki muut olivat superuimareita tai uimaopettajia, ja heillä oli kaikki lisävarusteet, jotka helpottivat vedessä kauemmin oloa ja uimista nopeammin, mutta ne ajatukset hävisivät nopeasti kun itse pääsi veteen ja vihdoin snorklaamaan kirkkaaseen veteen. Olisin voinut snorklata koko matkan rannalle nostamatta päätäni vedestä, mutta täytyi välillä katsoa, oliko suunta oikea. Veden alla oli aivan tyystin toisenlainen maailma. Oli erilaisia pintoja, rosoisia, ja sileitä, kasvillisuuden peittämiä tai simpukoiden saartamia. Ja sitten oli isoja kalaparvia, tai yksittäisiä uiskentelijoita. Lähempänä rantaa oli rotkoja merenpohjassa, syvennyksiä, ja koloja. Näin paljon merisiilejä, ne peittivät suurimman osan pohjasta, sitten oli simpukoita, ja sellaisia mustia hattivatteja, jotka kulkevat mahallaan. Osaatte varmaan kuvitella :)

Kun vettä oli enää puolisen metriä piti nousta ylös ja koittaa kävellä rannalle. Se kuitenkin osoittautui aika hankalaksi, sillä kun melkein jokainen senttimetri pohjasta oli täynnä merisiilejä, eikä missään jalkapohjan kokoista aukkoa johon astua. Sitten oli vielä aallot, jotka työnsivät kumoon joka kerta kun juuri pääsi ylös vedestä. Kerran tällainen ilkeä aalto tönäisi minut niin kumoon, että vahingossa tökkäsin jalkani yhteen merisiilen piikeistä. Onneksi piikki ei jäänyt jalkaan, se vain pintaraapaisi pohjasta.


Kuva: Jernej Burkeljca
Loppujenlopuksi kun jotenkin onnistui pääsemään rannalle, oli vielä taisteltava itsensä sileille kiville. Ihan rannantuntumassa kun oli kovin rösöistä kiveä, joka pisteli ja kutitteli jalkapohjia. Vihdoin kun pääsin turvalliselle maaperälle tajusin mihin olin rantautunut. Paikka oli kuin fossiilien joukkohauta. Kaikki kivet saarella, tai siis jättikiviliuskat olivat muodostuneet muinaisista merenpohjista, kerroskerrokselta kerääntyneistä luurangoista, simpukoista ja ties mistä luuaineksesta. Ihastelin näkymää, oli paljon rösöisiä tunnistettavia osia, paljon koloja, kokonaisia selkärankoja. Siinä vaiheessa rupesi harmittamaan kun ei voinut ottaa kameraa sille saarelle mukaan, niin hieno esihistoriallinen kokemus se oli.

Hetken aikaa kun olin ihastellut fossiileja, Jernejn veljen tyttöystävä tuli kysymään, että näinkö jo suola-altaat. Saarella oli pieniä lätäköitä, joihin oli kerääntynyt merivettä, ja kun vesi haihtui, niin jäljelle jäi suolakerrostumat. Ne olivat haparoita ohuita kerroksia kuopan reunalla ja pohjilla. Ihmettelin kuinka paljon suolaa sen kokoisesta pienessä lätäkössä vettä voikaan olla.

Seuraavaksi lähdin tutkimusmatkalle kohti lehmien laidunmaata. Kävelin paljasvarpasin fossiilikiviliuskien päältä kunnes saavutin tasanteen, josta alkoi niitty. Laidunmaa nousi parinmetrin korkeudelle muusta rannasta niin, että näki millaisesta maasta laidunmaa koostui. Maassa oli koloja vähän väliä, kuin käärmeiden tai jyrsijöiden tekemiä. En mennyt niitylle kävelemään, etten saa lisää punkkeja jalkaani, ja muutenkin niittyaines näytti kovin karhealta. Lehmiä en nähnyt vielä siinä vaiheessa, mutta jättilokkeja sitäkin enemmän. Ne eivät onneksi olleet ärhäköitä.


Palasin lähemmäs rantaa ja löysin sileän kiven, jossa levähtää. Juuri kun olin laskenut pääni maahan huudettiin, että sain vieraita. Pojat tulivat pintaan siinä vähänmatkan päässä. Menin samantien kohti vesirajaa ja koitin päästä takaisin veteen astumatta toiseen merisiileen. Kun olimme vähän syvemmällä Jernej koitti taas antaa minulle happea. Päädyin kuitenkin, että oli helpompaa hengittää snorkkelin kautta, kuin happilaitteen. Niinpä minä polskuttelin pinnalla katsellen alas pohjaan, kun Jernej sukelsi alleni ja polskutteli siellä muutaman metrin tai useammankin syvyydessä koko matkan takaisin laivalle. Kun pojat olivat ottaneet kaikki sukellusvehkeensä pois, menimme kaikki uimaan vielä veneen viereen. Minä hypin pari kertaa veneestä veteen jalat eellä, kun pojat hyppivät hienosti pääedellä. Merivesi nostaa pintaan paljon nopeammin kuin järvivesi.

Pojat näkivät sukellusmatkallaan jättikokoisen kalan, jonka pää oli suurempi kuin ihmisillä.


Kuva: Jernej Burkeljca
Matka takaisin venelaiturille ei kestänyt kauaa. Ajoimme laidunsaaren toiselta puolelta, jolloin vihdoin näin laiduntavia lehmiä. Sitten haimme italialaiset ja olimme jo hetkessä takaisin laiturilla. Laiturilla oli kolme pikkupoikaa vieläkin kalassa. He olivat saaneet yhden pienen sintin, ja pyysivät Jernejn apua kalan irroittamisessa. Kala kuitenkin sätki kovasti, joten menin pitelemään kalasta kiinni, kun Jernej irroitti koukkua, sitten pojat pyysivät minua vapauttamaan kalan takaisin veteen. Siinä vieressä näin kuitenkin ison vonkaleen, jolla oli koukku suussa, ja henki pois. Koitin kääntää sitä toistepäin, jotta nähtäisiin mikä kala se oli, mutta kala näytti pysyttelevän visusti selällään. Edellisenä päivänä olimme nähneet samassa satamassa ison ravun. Sellaisen pyöreän ja piikikkään. Sukellusveneen vieressä oli kalastajavene, joka oli ollut kalastamassa pesusieniä. Siis voitteko uskoa, pesusieniä! Ne olivat vähän kulahtaneen värisiä, luonnontuotepesusieniä, mutta ajatus oli hauska, että lähdetään kalaan hakemaan pesusieniä.


Meidän matkamme alkoi olla ohitse. Pakkasimme sukelluskamat takaisin autoon, ja aloimme ajamaan kohti kotia. Ajoimme ensimmäiset puolitoista tuntia yhden italialaisen matkailuauton perässä raja-asemalle asti. Rajalla ei ollut passintarkastusta, vaan rajavartiamiehet laskivat kaikki rajan toiselle puolelle vain sormea heilauttaen. Rajan tuntumassa oli isot ruuhkat, kun kaikki palasivat viikonloppureissuiltaan kotiin. Suurin osa oli slovenialaisia tai italialaisia, mutta oli myös puolalaisia ja saksalaisia.

Pysähdyimme Slovenian puolella syömään yhteen ravintolaan, jossa olin käynyt viime vuonna Jernejn kanssa. Tilasimme Jernjen kanssa puoliksi puolitoista annosta tomaattipastaa, joka oli erittäin herkullista. Matkalla kotiin havahduin kun radiossa soi Nylon Beatin viimeinen englanniksi. Olimme kotona ennen puoltayötä. Seuraavana päivänä pesimme kaikki sukellusvehkeet makealla vedellä, putsasimme teltat ja tuuletimme makuupussit.