Ensinnäkin olen lukenut nyt melkein joka päivä oman alan ammattikirjallisuutta. Yleisesti ekologiasta, ekoremediaatiosta ja maailmanlaajuisista asioista. Kävin jo kirjakaupassa ihailemassa seuraavaa kirjaa, jonka haluan lukea kun olen lukenut 3 edellistä keskeneräistä. Valmistuin perjantaina 28. toukokuuta ympäristötekniikan insinööriksi (Jemppu skannaathan minulle valmistumispaperini, kiitos)
Olen ollut yhteydessä yhteen paikalliseen limnologiaan erikoistuneeseen yritykseen. Kävin heidän luonaan keskustelemassa kuinka voisin tehdä yhteistyötä heidän kanssaan. Aika näyttää löydämmekö sopivaa projektia, johon voisin osallistua.
Istutimme jokin viikko sitten nurmikkoa ja se on alkanut kasvaa hyvin. Laitoimme aluksi harsoa päälle, jottei linnut noki siemeniä ja jotta nurmi saa kasvaa rauhassa. Huomasimme nurmen kasvaneen jo hyvän alun kun otimme harson pois. Nurmikko oli alkanut kasvaa harson lävitse ja harso piti nostaa varovasti pois. Nurmikon istuttaminen oli mielenkiintoista puuhaa. Ensin täytyy tasoittaa maa ja laittaa hyvää multaa kasvualustaksi. Tasoitimme takapihalle omenapuun alle uudelle nurmelle maata. Toisella puolella puuta maa oli korkeammalla kuin toisella, joten kuokin maata käsikuokalla ja Jernej työnsi isomman maan multia matalammalle maalle. Maa-aineksesta sihdataan tai haravoidaan isommat kivet ja risut pois ja kuokitaan tai haravoidaan pintamaa kuohkeaksi. Sitten nurmen voi kylvää ja kastella jos sadetta ei ole luvassa vähään aikaan.
Täällä on nyt ollut varmaan viikon kovin harmaata ja sateista niiden +30-40 asteiden jälkeen. Joka päivä tai ilta ukkostaa. Täällä on isompia salamoita kuin Suomessa, ja ukkonen kestää eri pituisen ajan. Välähdykset täyttävät koko yläkerran ja heijastukset viereisestä talosta tuovat vielä enemmän valoa sisään pimeällä salamoinnin aikaan.
Iltasella koiria ulkoiluttaessa näkee tähän aikaan vuodesta valokärpäsiä. Niitä pieniä rytmikkäästi säteileviä pikkukärpäsiä, joita piirretyissä pyydystetään lasipurkkeihin. Välillä valo sammuu kun kärpänen (en ole kyllä varma onko se kärpänen, vai tuliko se sana mieleen lapsuuden piirretyistä) menee katveeseen tai jos muistan oikein niin Ikariallakin oli niitä ja jos ne säikähti niin ne saattoivat lakata välkkymästä. Olin yhtenä iltana täydenkuun aikaan kävelyttämässä koiria yksin ulkona. Silloin oli juuri näitä valokärpäsiä joka nurkan takana. Oli jännä tunne, kun kaikkialla oli hiljaista, kaukana jossain saattoi haukkua koira. Kuuli aivan selkeästi kuin koirat nuuhkivat nenällään päivän postejaan, sniif ja nuuh nuuh kuului vähän väliä.
Kotona olen tehnyt villasukkia. Sain joskus puoli vuotta sitten Jernejn isoäidiltä kaksi vanhaa villapaitaa purettavaksi, jotta neuloisin niistä jotakin uutta. Paitojen purkaminen on ollut isoa puuhaa. Olen tähän mennessä purkanut kauluksesta ja hihoista tarpeeksi yhteen sukkaan, mutta projekti jatkukoon!
Maalausprojektit ovat myös jatkuneet. Nyt olin maalaamassa vanhaa kylpyhuonetta. Se piti maalata kolme kertaa ennen kuin huoneen läikät ja halkeamien korjaukset olivat peitossa. Ensimmäiset kaksi kerrosta maalaisin sitruunan tuoksuisella maalilla. Sen oli tarkoitus pitää homeiden hajua loitolla, vaikken koskaan hometta siellä ollut haistanutkaan. Viimeinen kerros oli normaalilla valkoisella maalilla, joka oli sen verran tujua tavaraa, että se peitti viimeisetkin naarmut seinistä. Maalauksesta tuli viiden vuoden vanhat kokemukset mieleen kun olin vielä maalaamassa omia seiniäni. Nyt oli työvälineinä hiukan erilaiset vehkeet, ja soveltuvuutta tarvittiin työn etenemiseksi.
Jernejkin on jo pitkällä lopputyönsä kirjoittamisessa. Hän kävi keskustelemassa siitä opettajiensa kanssa kesäkuun ensimmäisellä viikolla Mariborissa, ja pyysi minua mukaansa. Niinpä menimme kahdestaan toiseen päähän Sloveniaa. Sillä aikaa kun Jernej oli kokouksessa ohjaajiensa kanssa minä menin kävelylle kaupungin laidalla olevalle kukkulalle. Siellä päin Sloveniaa ei enää ole vuoria, kukkuloita vain. Kiipesin kukkulalle rakennettuja portaita pitkin. Niitä oli 457. Portaiden alapäässä oli biotieteiden yksikkö ja rakennuksen vieressä tuoksui makaronilaatikko. Laskin portaat sloveeniksi, kerta osaan jo numerot. Niiden luetteleminen ei vaan tapahtui yhtä nopeasti kuin suomen numeroiden, joten se hidasti muuten ripsakkaa kapuamistani ylös.
Ylhäällä ihastelin maisemia. Söin evääksi pakatun omenan ja aloin kävelemään huippua pitkin kaupunkia kohti. Alussa oli metsää mutta sittemmin se muuttui viinimaaksi. Esin törmäsin kolmeen naiseen, jotka olivat pesemässä käsiään vesipullolla. Seuraavaksi näin kolme miestä, joka leikkasivat viiniköynnöksiä. He kysyivät paljonko kello oli, ja minulle iski pieni paniikki kun tajusin, etten osaa sanoa kellonaikoja sloveeniksi, osaan vasta numerot. Mutta sanoin kellonajan numeroina ja he ymmärsivät ja kiittivät tiedosta. Näinpä päätin, että kotimatkalla Jernej voisi opettaa minulle kuinka kellonajat sanotaan, ja niin me teimme.
Ennen kotiin pääsyä poikkesimme kuitenkin vielä vanhassa yliopistorakennuksessa yhdessä. Siellä oli menossa seminaari, johon oli osallistunut myös suomalaisia yliopistoihmisiä. Näin muutaman Jernejn luokkakaverin ja söin keksejä.
Olen nyt ilmoittautunut virallisesti Sloveenin kielikurssille. Se alkaa 22 kesäkuuta. Siellä viimeistään opin perusasiat ja kertaan jo edellä opittuja asioita. Paikka on aika lähellä, missä asutaan, ja sitä pyörittää opiskelijat. Kurssi kestää 30 tuntia.
Täälläpäin olen huomannut kuinka nykyajan koululaiset kantavat reppua. Lähistöllä on useitakin kouluja, joten koululaisia näkee joka päivä. Näyttää olevan taas muotia, että reppuja roikotetaan alaselässä. Mutta sitäkin enemmän täällä on kiinnittänyt huomioita siihen, että monet eivät enää kanna reppua selässä, vaan nykyään on perässä vedettävät reput. Eikö nykyajan lapset enää jaksa kantaa koulukirjojaan? Onko Suomessakin tätä nähtävissä?
Toinen asia, joka täällä kummastuttaa on keltaiset porkkanat ja valkoiset paprikat! Oletteko ennen semmoisista kuulleet tai nähneet? Ne valkoiset paprikat eivät maistu melkein miltään, porkkanoita en ole vielä kokeillut. Meillä syödään kyllä yleensä ”normaaleita” versioita, mutta näin noita kyseisiä läheisessä ostoskeskittymässä, johon veimme Jernejn mummon hiustenleikkuuseen. Kiertelimme hänen leikkuunsa ajan ostoskeskittymässä, ja näin yhden kaupan vihanneshyllyllä näitä erikummallisen värisiä vihanneksia. Seuraavana viikkona meillä olikin jo valkoisia paprikoita ruokapöydässä kun menin niitä ääneen ihmettelemään.
Olin yhtenä päivänä auttamassa Jernejn kaveria hänen kouluprojektissaan. Tämä kaveri oli osallistunut valokuvauskurssille, ja tarvitsi nyt ”näyttelijää” valokuvaprojektiinsa. Projekti sisälsi pelaamista neljänsuoraa keskusaukiolla maassa istuen. Käytännössä valokuvia otettiin muutaman sekunnin välein meidän pelatessamme, ja valokuvista kehitettäisiin paperikuvia, ja niistä askarreltaisiin piirrettyjen tapainen kirja, jossa ihmiset liikkuu, ja peli etenee kun sivuja plärää.
Oli kivaa pelata kadulla. Turistit pysähtyivät seuraamaan peliä ja valokuvaamaan. Pienet lapset halusivat tulla mukaan leikkiin ja välillä pelasimme lapsia vastaan otteluita. Pääsin myös pelaamaan tulevan olympia urheilijan kanssa. Hän osallistuu Lontoon olympialaisten taekwondo otteluun, ja hän oli tullut Sloveniaan harjoittelemaan näiksi vuosiksi ennen ottelua. En ollut ennen ajatellutkaan, kuinka paljon aikaa tarvitaan olympialaisiin valmisteluihin. Kuinka monta vuotta täytyy harjoitella intensiivisesti, jotta voi menestyä lajissaan.
Olemme taas pyöräilleet. Nyt meillä oli takana huimia ylämäkiä ja sitäkin huimempia alamäkiä. Jokin sunnuntai sitten lähdimme maastopyörillä pyöräilemään monen tunnin reissulle Ljubljanan lähituntumaan. Alkumatka meni ketterästi ”pot”:ia pitkin, eli sitä historiallista polkua, josta olen aiemmin jo kirjoittanut. Mutta kun saavuimme harvaan asuttuihin maalaisidyllisimpiin paikkoihin alkoi pitkänpitkä polkeminen loputtomaan ylämäkeen. Tähänastisen elämäni pisin ylämäki täytyy myöntää. Täällä näkee usein kuinka ketterästi kunnon pyöräilijät varusteissaan pyöräilevät näitä samoja tai vastaavan suuruisia ylämäkiä kuin ne olisivat tasaista, aivan kuin ylämäkeä ei olisikaan, ja he pystyvät tekemään sen nopeasti ja puuskuttamatta. Uskomatonta. Minullakin oli Jernejn äidin pyöräilyasu päällä, ja en tiedä kenen kypärä, mutta ei ne varustelut ainakaan vaikuttanut siihen, että pääsisi kovempaa ylämäkeä. Sitäkin avuliaampaa oli Jernejn antamat tönäisyt ylämäissä, kun hän työnsi minua toisella kädellään pakaroista ylämäkeä polkien, jotten joutuisi keskeyttämään pitkää ylämäkeä ja saamaan jalkojani maitohapoille. En ymmärrä miten jollakin voi olla niin hyvä tasapaino, että voi jyrkässä ylämäessä pyöräillä vain toinen käsi tangossa, ja toisella työntää vauhtia hitaammalle. Newtonin lait ainakin näytti toimivan, sillä hän siirsi omaa liike energiaansa minuun, ja itse pysähtyi melkein kokonaan joka kerta annettuaan tönäisyn.
No joka tapauksessa, se oli iso ylämäki. Varmaan tunnin kestoinen, siltä se ainakin tuntui. Huipulla lepäsimme hetken ja tuulettelimme varpaitamme. Edessä oli kauniit maisemat, ensin oli niittyä varmaan kilometrin alamäkeen, sen takana metsää ja kaukaisuudessa vuorenhuippuja. Emme olleet varmoja mitä kautta meidän kuului mennä alas, sillä Jernej halusi näyttää minulle metsäreitin alas. Suuriosa random pyöräilijöistä kuitenkin meni samaa matkaa alas, mitä tuli ylöskin, joten heistä ei ollut apua. Ainiin, ja näimme yhden juoksijan, se juoksi ylämäkeä nopeampaa kuin me pyöräilimme, ja ihan ilman punaista naamaa tai puuskutusta. Uskomaton kunto!
Näimme metsätieltä tulevan yhden pyöräilijän, joka kävi kääntymässä metsän suulla. Kysyin häneltä mihin tie vie, ja pääsemmekö sieltä alas. Hän sanoi, että se on pieni ja vaarallinen metsätie, jonne ei kannata mennä ainakaan ilman kunnon varusteita. Se oli kuitenkin etsimämme tie, joten päätimme edetä suunnitelman mukaisesti. Kiristin vielä kypärän lenkkiä ja sitten menimme.
Heti alkumetreistä näki mitä tuleman piti. Kurainen maa, jossa oli paljon kantoja ja kuralätäköitä ja polun leveys kahden lenkkarin kokoinen. Oli satanut viimeiset kaksi päivää niiden kammottavien helteiden jälkeen, ja maa ei ollut vielä imenyt kaikkea. Lokasuojattomista pyöristä siis roiskui kuraa ja polku oli liukas. Tämän minäkin pääsin kokemaan maanläheisemmin heti alamäen alusta. Totesin nimittäin, että nyt mennään liian lujaa ja jarrutin kovasti, mutta enhän minä muistanut, ettei jarruja saa kurassa lyödä lukkoon, ja niinpä lensin hienosti tähdäten lähimpään kuralätäkköön ohjaustangon ylitse kuin pikkutyttönä aikoinaan soratiellä. Nyt onneksi oli kuraa vastassa eikä soraa. Makasin maassa hihitellen tapahtunutta ja Jernej tuli auttamaan minut ylös ja pyyhki vaatteitani lehdillä. Sitten hän selitti kuinka jarruja käytetään näissä olosuhteissa. Olin vain muistanut, kuinka hän viime kerralla kertoi, että jyrkissä alamäissä pitää vaihdella jarruja, eikä pitää niitä pohjassa kauan aikaa, ettei kamaluuksia tapahdu, joten kun näin tein, vaihtelin nopeasti jarruja, mutta tosin pitäen niitä pohjassa, niin silloin lentää tangon yli kuralätäkköön. Ei sattunut mihinkään, oli vain opettava esimerkki. Joten muistakaa kaikki, että kuraisissa metsäteillä ei saa jarruttaa jarrut pohjassa!
Sain myös viikkoa myöhemmin opetella ajamaan skootterilla. Jernej lainasi kaverinsa skootteria tehden minulle erityisen päivän, ja yllätyksellisen, sillä en yhtään arvannut, että menisimme skootteria hakemaan, kun olin ajamassa Jernejtä töistä kotiin. Oli ollut sateinen päivä, ja Jernej oli viety töihin, ja minä menin hakemaan häntä töistä isän ollessa mukana. Ensin he laittoivat minut ajamaan siksakkia kaupungilla, ja luulin, että teemme sitä vain harjoituksen vuoksi. Kuitenkin kävi niin, että meillä oli myös kohde, johon ajoin, ja josta jatkoimme Jernejn kanssa skootterilla kotiin. Mutta ajo oli myös oivallista harjoitusta, sillä täällä kaupungissa ajo on tyystin eriä kuin Suomessa. Yleensä olen täällä ajanut vain kaupungista kauempana, mutta nyt virallisesti kruisailtiin keskustassa.
Seuraavana päivänä oli virallisesti se päivä kun ajettaisiin skootterilla, mutta nautin jo pienen matkan yllätyksestä. Tykkäsin jo Ikarialla olla Jernejn kyydissä skootterilla, ja nyt vieläkin enemmän. Tai itseasiassa, Ikarialla skootterit olivat parempia kuin tämä kyseinen yksilö, sillä kun pääsimme oikeasti ajamaan se koitui aika tuskalliseksi istua, ja jouduimme pysähtymään vähän väliä kipeiden pakaroidemme vuoksi. En muista, että moista olisi Ikarialla koskaan tapahtunut.
Olimme reissussa nelisen tuntia. Menimme Ljubljanan lähimaastoissa maalaiskylissä ylä- ja alamäkeä vuorotellen. Maisemat olivat kauniita ja ilma raikasta. Niin, paitsi sika-ja karjatilojen kohdalla. Pysähdyimme Jernejn tädin talolla. Kävimme tutustumassa kahteen sonniin ja saksanpaimenkoiraan ja kanoihin, sekä menimme metsään mustikkaan. Siis mustikkaan, tähän aikaan vuodesta!
Pysähdyimme myös pidempiaikaisesti yhdessä koskenlasku paikassa, jossa oli rakennettu koskenlasku paikka harjoitteluun ja kilpailuja varten. Siinä joki virtasi täysillä, ja onneksi kaikki pohjan tekokivet olivat tehty sileä pintaisiksi, sillä koskenlaskijoita tuli yksi toisensa jälkeen, ja välillä he törmäilivät toisiinsa, ja toisinaan menivät kumoon kosken huminoissa. Kosken pätkä ei ollut mikään pitkä, joten kun osuus oli laskettu laskijat poistuivat vedestä, ja kantoivat pikkukajakkinsa takaisin ylös ja hurahtivat taas hetkessä alas. Näytti aika hektiseltä ja rankalta puuhalta. Me koitimme metsästää jäätelöä, mutta tajusimme liian myöhään missä sitä myytiin, kun olimme jo lähtemässä pois ja takaisin skootterin kyydissä.
Illemmalla ja seuraavana päivänä minä sain harjoitella skootterilla ajoa. Ensin harjoiteltiin niin, että Jernejkin oli kyydissä, mutta seuraavana päivänä menin jo ilman häntä. Aluksi meno oli pelottavaa. En uskonut, kuinka skootterilla voi pysyä pystyssä. Kun tuntui niin epäluonnolliselta pitää jalkoja keskellä eikä sivuilla. Myöskin ensimmäiset kurvit tuottivat tuskanhikeä. Kun minulle oli aina kerrottu, että kurveissa täytyy nojata kurviin päin, ja se ei ole mikään ongelma ikinä ollut minulle kun olen kyydissä, mutta kun itse täytyisi kurvissa kääntyä ilman edessä istuvaa, niin se olikin jotain hirmuista. Onneksi en joutunut varsinaisiin kurveihin vielä, mutta käännöksiin kylläkin. Siis risteyksiin. Niissä ei tarvitse nojata, kun niissä mennään niin hiljaa. Menimme myös jo liikenteen seassa.
Kuva: Jernej Burkeljca
Seuraavana päivänä ajoin yksin, ja Jernej valokuvasi todistusaineistoa, että olen myös ajanut skootterilla. Loppujen lopuksi se ei ollutkaan mikään hankala juttu. Kaikkeen tarvitaan vain vähän alkuopetusta, ennen kuin rohkenee kunnolla itse asiaa. Jernej on hyvä opettaja tässä. Hän varmaan tietää, kuinka paljon halusin ajaa, ja kun hän ensimmäisen kerran kysyi ajaisinko, vastasin luonnollisesti ”en aja” kun jännitti jo pelkkä ajatus ajamisesta, vaikka oikeasti halusinkin ajaa. Vähän sama auton kanssa.
Ajoin myös autoa ensimmäisiä kertoja yksin ilman kenenkään muun kyydissä oloa, kun menimme palauttamaan skootteria takaisin omistajalleen. Jouduttiin ties millaisiin paikkoihin isoissa liikennemäärissä, kun ajettiinkin (Jernej siis ajoi edessä skootterilla) väärälle kadulle, joka vaikutti olevan umpikuja. Skootterilla Jernej kääntyi vikkelästi, mutta minun piti löytää sopiva rako peruuttamiseen muutama auto takanani odottamassa. Pääsin myös ensimmäistä kertaa peruuttamaan auton pois pihasta. Se on ollut myös kauhukuva jo pitkän aikaa, sillä tiedän kuinka hankalassa paikassa autoa pidetään pylväiden välissä. Siinä pitää sokkeloida ties mistä ennen kuin pääsee pihalta ulos. Ensin kierretään pylväs, sitten heti samantien toiselta puolelta puska, ja sitten vielä pitää ajaa portin lävitse ja kääntyä kadulle putoamatta ojaan. Huhhuh. Mutta selvisin naarmuitta!
Ainiin, on täällä tragedian alkukin käynyt. Minua nimittäin puri punkki. Huomasin sen ennen nukkumaanmenoa, kun katselin polviani, ja toiseen oli kiinnittäytynyt musta monijalkainen punkki. Jernej sanoi, että se täytyy poistaa hetinmiten, joten ryntäsimme molemmat alakertaan samalla sekunnilla, en kerennyt edes pukea housuja jalkaan kun seisoimme jo alakerran vessassa punkkipinsetit kohti punkkia. Punkkipinsetit eivät kuitenkaan tepsineet, sillä tämä punkki oli vasta pikkupunkki, eikä se ollut vielä täynnä vertani. Niinpä kokeilimme toisenlaisia punkkipinsettejä, joissa oli punkkia viilentävää suihkutusainetta. Nekään eivät tepsineet, joten kävin hakemassa normaalit pinsetit, joilla viimein punkki saatiin irti. Imukärsä kuitenkin jäi vielä kiinni, joten jouduin operoimaan sen desinfioidulla neulalla vielä kaivaen ja rikkoen ihoa. Se ei meinannut millään tulla ulos. Menin ihokerros kerrokselta alemmas ja siltikin punkinkärsä pysyi kudoksissani. Jernej kuunteli ihmeissään, kuinka joka ihokerroksen rikkoutuessa kuului pienenpieni raks ääni. Harvemmin joutuu tarkoituksella ihoa rikkomaa, yleensä se tapahtuu sekunneissa ja vahingossa. Verta myös tuli jonken verran kun kaivelin polveani auki. Jernej pyyhki sitä desinfioiduilla topsipuikoilla kunnes se lopulta lakkasi. Viimein punkinkärsä saatiin irti, siltä se ainakin vaikutti. Ennen nukkumaanmenoa kuulin ties mitä kauhuuksia mitä punkit levittävät, ja mitkä ovat ensioireet tai vakavat oireet seurauksista. Niitä tässä odotellessa, mutta mielummin ilman seurauksia.
No comments:
Post a Comment