*Lue myös osat 2 ja 3
Eräänä kesäisenä lauantaina starttasimme uuden Citroën Berlingon ja suuntasimme nokkamme kohti Italian moottoriteitä. Ajoimme monta tuntia päätyen iltahämärissä Pohjois Italian toiselle puolelle kansallispuistoon jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Alue oli lähellä Toscanaa Apenniinien vuoristossa. Etsimme itsellemme yöpaikan ja jatkoimme varhain aamulla ensimmäisten aamuauringon säteiden saattelemana alas vuoristolta kohti merenrantaa. Lähimmät kylät ja sen väki olivat vasta heräämässä ja puisia ikkuna suojuksia avautui ohi ajaessamme kun aamuvirkut alkoivat tuulettamaan petivaatteitaan.
Laskeuduttuamme alas vuoristolta saavuimme kuvankauniiseen Cinque Terren kylärypäs alueelle. Rannikkoinen kyläkeskittymä sijaitsee Italiassa, kansallispuistossa yhtenä UNESCON kansallisperintökohteena, jonne autoilla ei ole asiaa. Itse sivuutimme tämän kauniin ja maalauksellisen paikan Riomaggioren pienen kylän kohdalta.
Ajoimme Rannikolla La Spezian tienoilta Genovan halki aina Monacoon ja Nizzaan. Monaco oli pieni, täyteen rakennettu rannikkoruhtinaskunta. Ajoimme Monte Carlon lävitse ihmetellen luksusasuntoja, kasinoita ja monikansallisia turisteja. Kiipesimme vuorenrinteelle Monte Carlon yllä ja ihmettelimme lisää maisemia. Kaikilla näytti olevan luksusauto, monesti avo-auto.
Samoin Nizzassa väki näytti olevan rikasta. Ihmettelimme kuinka jokaisen korttelin jälkeen oli liikennevalot. Päätimme pysähtyä myös täällä syömään eväitä ja virkistäytymään Välimeressä.Jatkoimme vielä vähän aikaa, tai siis aika montakin tuntia rannikkoa pitkin Saint Tropesiin. Jernej oli aikoinaan seurannut jotain kuuluisaa ranskalaista komedia poliisisarjaa ja halusi löytää sarjasta kuuluisaksi tulleen poliisitalon. Emme kuitenkaan ainakaan tietoisesti löytäneet tätä taloa. Mutta sen sijaan kiinnitimme jo tässä vaiheessa huomiota ranskalaisiin kylän keskusaukioihin ja mitä niissä tapahtui. Eli aukiot on reunustettu Platanus Orientalis puilla (sillä nimellä ainakin itse olen puun oppinut tuntemaan) ja suurten puiden varjossa tasaisella maalla pelattiin petankia. Myöhemmin näimme tätä kahta Ranskaa yhdistävää tekijää kaikissa ranskan pikkukylissä ja suuremmissakin paikoissa. Myöskin puita näki reunustaen pitkiä suoria tieosuuksia, ja samoin petankia näytettiin pelaavan melkein missä vaan jossa oli tarpeeksi tilaa kuulan heittoon ja jossa maa on tarpeeksi tasaista reiluun peliin. Saint Tropezissa kävimme myös tutustumassa valokuvaaja François Maréchalin näyttelyyn: "Saint-Tropez intime".
Ranskan Rivieran, ja sen täynnä puoli alastomia turisteja pomppimasta tien yli missä vain, rannikkotieosuuden jälkeen suuntasimme kohti sisämaata - Provencea. Tykästyimme sen loputtomiin kukkuloihin, idyllisiin muutaman korttelin kokoisiin pikkukyliin ja sen monipuoliseen ja kurvikkaaseen maastoon. Näimme paljon viinitiloja ja minulle uutena asiana laventeli peltoja. Ne olivat kauniita. Ranskalaisen pikkukylä on sellainen, jossa muutamakerroksiset kylän keskuksen talot on rakennettu seinäseinään kiinni ja niiden lomasta menee pieniä kujia, jotka toimivat myös kylän halki menevänä tienä. Turistikkaat kylät on pääosin pastillinvärisiä, aidot, turistien piilossa olevat kylät ovat puolestaan luonnonvärisiä. Se on hyvä indikaattori! Ainiin, ja sitten tietenkin jossain kylän reunamilla on iso vanha kartano hylättyine puutarhoineen. Mystistä..
Päädyimme yhteen tälläiseen keskellä ei mitään olevaan pienen pieneen kylään iltasella Cotignac. Kylä sijaitsi kukkulaisen metsän keskellä. Etsimme ensin telttapaikan itsellemme ja sen jälkeen palasimme takaisin kylän keskukseen, jonka läpi ajaessamme olimme nähneet kuinka kylän väki oli kerääntynyt syömään muutamaan kylän ravintolaan kylän keskusaukiolla. Huonoksi tuuriksemme kaikki kylän ravintolat olivat jo sulkeneet keittiönsä eikä ruokaa enää tarjoiltu niin myöhään. Kaikki muut viimeistelivät illallisiaan ja kilistelivät vielä viinejään. Me päätimme mennä pienelle kävelylle ennen kuin palasimme takaisin pienelle campingalueelle syömään jugurttia. Ihmettelimme kylää reunustavaa kalliota ja siihen rakennettua käytävistöä. Näimme myös kallion juurella suuren suuren oliiviöljyn puristamiseen käytettävän käsivääntöisen masiinan. Oli pimeää emmekä saaneet enää siihen aikaan mennä tutustumaan kalliorakennuksiin. Kävelimme sitten vielä muutaman pienen kujan halki ja haistelimme vatsat kurnien hyviä tuoksuja, joita leijaili aukinaisista ikkunoista kun ranskalaiset kyläläiset kokkasivat omia illallisiaan. Kukaan ei kutsunut kylään.
Seuraavana aamuna lähdimme taas varhain ja herättelimme seuraavan kylän asukkaita joista taas aamuvirkut kävelivät kujilla patongit kainaloissaan. Suuntasimme Grand Canyon du verdoniin. Matka oli pitkä ja mutkikas, mutta erittäin antoisa näköalaltaan. Saavuttuamme viimein lähemmäs kanjonia parkkeerasimme auton milloin näytti siltä että tien vierestä olisi jotain nähtävää. Joki kanjonin pohjalla oli kuitenkin siihen aikaan todella kuiva, mutta ne pienet rippeet, jotka olivat jääneet joenpohjalle olivat kauniin tummanturkooseja. Kanjoni oli syvä ja erittäin pitkä. Näimme bussillisen belgialaisia turisteja. He näyttivät tallentavan kaikki muistonsa kameriin ja videokameroihin kuin Japanilaiset.
Erittäin pitkän ajon jälkeen päädyimme yhteen Verdonin järvistä. Näimme jo kaukaa ylhäältä kohdan, jossa Verdonin joki yhtyy järveen. Kävimme pulikoimassa lämpimässä vedessä ja ostamassa hunajaa yhdestä pikkukylästä. Sitten suuntasimme takaisin rannikolle tarkoituksena päätyä isompaa kartalla keltaista tietä pitkin viimein moottoritielle, mutta joistain syystä seurasimmekin sokeina GPS:sää ja päädyimme takaisin kiemurtelevia pikkuteitä sinne metsäiseen kylään jonka liepeillä olimme viettäneet edellisen yön. Vähänkö harmitti sillä tuhlasimme nyt puoli päivä matkasta päätyen samaan paikkaan josta lähdimmekin. Opimme tästä, että meidän ei taaskaan pitäisi luottaa pelkästään GPS:sään vaan tarkastaa ensin minne se meitä johdattaa. Niin ja muistaa laittaa sormilukko päälle ettei vahingossa napsauta edellisen päivän päämäärää tämän päivän kohteeksi.Emme turhia sen enempää voivotelleet, vaan nautimme maisemista ja itseasiassa vietimme seuraavan yön yhden toisen kanjonin loppupäässä. Sinne saavuimme puolestaan ennen pimeää, joten meille jäi aikaa käydä kävelyllä Les Gorges du Galamuksen reunamille rakennetun linnoituksen äärellä. Meidän piti ajaa kanjonin virustaan rakennettua erittäin mutkikasta ja mielenkiintoista pientä tietä pitkin toiseen päähän kanjonia, jossa camping sijaitsi. tie oli reunustettu kanjonin puolelta kivisellä puolimetrisellä muurilla. Välillä tien yllä oli osittain kattoa kanjonin seinämästä. Autoja mahtui ajamaan kerralla vain yksi rinnakkain, paitsi tarkoituksella syvennetyissä kohdissa. Päiväsaikaan tie on vuorotellen yksisuuntainen liikennevaloilla ohjattu, mutta me ajoimme siitä tämän järjestelyn ajoituksen ulkopuolella. Meillä oli isomman auton etu, joten ne autot jotka tapasimme pienellä tieosuudella väistivät meitä kiltisti syvennyksien kohdilla.
Seuraavana aamuna ajoimme Andorran halki. Sitä ennen pysähdyimme Ranskan puolella Font Romeussa juomassa kahvit ja syömässä lettuja sekä lataamassa laitteidemme akkuja. Paikka on tunnettu urheilijoiden kestävyysleiripaikkana. Andorra puolestaan on pelkästään vuoristossa, Pyrenneillä, sijaitseva ruhtinaskunta, joka on yksi Euroopan veroparatiiseista. Me ostimme halvinta dieseliä ikinä (0,78€/l)! Läpiajo ei kestänyt kauaa ja pian pääkaupunki Andorra la vellan jälkeen olimme jo Espanjassa. Espanjasta tuli meille menomatkalla vain läpiajo maana päämääräämme Portugaliin, vähän kuin Italia, joten emme saaneet mitenkään positiivisia kuvia Espanjasta. Ajoimme suurimmaksi osaksi moottoriteillä, joka jo itsessään poissulkee kaikki näkemisen arvoiset paikat. Mutta jäipähän meille silti ihmeteltävää Espanjan erittäin erilaisista maanmuodoista, mihin ollaan tähän asti totuttu. Melkein heti rajan jälkeen maa muuttui tyhjäksi autiomaaksi, jossa näki silmän kantamattomiin. Pyrenneet olivat siltä osin ohi ja tilalla oli vain kuivaa ja tyhjää autiomaata. El toron paikansimme jo kaukaa sen erottuessa muusta maastosta.
Espanjasta jäi mieleen tuulilasia tummentavat ötökkäparvet, joita kertyi yhden päivän aikana enemmän kuin koko matkalla yhteensä sekä lukemattomat huoltoasema-hotelli yhdistelmät, jotka olivat illanmittaan aika houkutteleva vaihtoehto. Olimme kuitenkin päättäväisesti luvanneet toisillemme, että nukkuisimme seuraavan yön jo Portugalissa. Heti rajan jälkeen alkoi pimeys. Jostain syystä moottoritietä kunnostettiin keskellä yötä ja missään ei ollut katuvalaistusta. Liikenne oli ohjattu yksikaistaiselle tieosuudelle jonka molemmin puolin meni muovitolppia. Oli aika karmivaa ajaa sillä kapealla tiellä pilkkopimeässä rekka takapuskurissa kiinni kun ajoin liian hiljaa rekkakuskin tottumuksiin nähden koettaen siristää silmiä löytämään oikeita tienviittoja. Saavuimme rasittavan pitkän ajon jälkeen vihdoin Guarda nimiseen isompaan kaupunkiin Portugalissa. Meidän oli tarkoitus ajaa vielä vähän pidemmälle yhden kansallispuiston reunamille paikkaan, jossa kuulemma oli ilmainen camping mahdollisuus ja kalliokiipeily siinä vieressä. Tiesimme kuitenkin jo siinä vaiheessa, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa kiipeilyyn seuraavana päivänä, sillä syy miksi olimme reissuun edes lähteneet oli Jernejn osallistuma conferenssi Portugalissa, Avancan pienessä kylässä. Joten päätimme koittaa onneamme ja etsiä yösijaa kaupungista. Pitkän kiertelyn kaupungin keskustaa ympäri autolla ja GPS:n väärin johdattelemana mahdollisista yöpaikoista jälkeen bongasin yhdessä tienristeyksessä liikennemerkkikuvan teltasta ja matkailuautosta. Oli huojentavaa tietää, että kaupungissa oli sittenkin meille majapaikka.Tosin, kun parkkeerasimme tontille, emme löytäneet ketään enää siihen aikaan respasta. Ulko-ovessa luki aukiolo ajat, ja vastaanoton kuului olla auki vielä viisitoista minuuttia. Koputimme oveen ja kiertelimme taloa jonkun aikaa ilman tulosta. Päätimme että menisimme autoinemme ja telttoineen valkkaamaan itsellemme yöpaikan ja maksaisimme sitten aamulla. Olimme katsoneet hinnat jo valmiiksi ulko-ovesta, ja mieliksemme se oli matkamme halvin, 8,50 euroa koko sakilta, eli kaksi yli kymmenvuotiasta persoonaa, alle 3 neliön teltta ja auto. Päätimme että jos aamulla ketään ei olisi vieläkään respassa niin voisimme laittaa rahat oven alta sisään.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Olimme laittaneet herätyksen aamulla puoli kuudelta, sillä seminaari alkaisi kymmeneltä ja sinne oli vielä vähän matkaa. Kun olimme saaneet itsemme valmiiksi ja kasanneet teltan päätimme mennä maksamaan ja lähteä jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kuitenkin meille tuli ongelmia. Joku oli sulkenut tontin portin! Emme siis pystyneet jättämään vaan rahoja ja lähtemään vaan meidän piti odottaa aamu kahdeksaan asti, että joku tulisi töihin ja avaisi vastaanoton ja portin. Harmitti taas aivan kamalasti. Emme nimittäin olleet nukkunut montaakaan tuntia ja nyt menetimme melkein kaksi tuntia pelkkään odotteluun. Odotimme ja odotimme. Koitimme nukkua, siivosimme autoa, luimme, ihmettelimme onko naapurissa eläintarha vai kaupunginpuista jne. Ja viimein viisitoista vaille kahdeksan talosta kömpi ulos uninen mies joka ihmetteli meitä samassa määrin kuin me ihmettelimme häntä. Hän meni avaamaan portin jonka jälkeen selitin yleismaailmallisilla kielillä keitä me olemme ja miten päädyimme tänne, ja voisimmekohan nyt maksaa ja lähteä. Annoin ajokorttini hänelle kun pääsimme vastaanottohuoneeseen asti jossa hän tulkitsi hassusti väärin tietojani, luullen toisen nimeni olevan minun sukunimeni. No maksoimme ja pääsimme viimein jatkamaan matkaa.
Epäonneksemme kohtasimme taas tietöitä ja emme oikein osanneet tulkita oikein minne meidän piti mennä jotta päätyisimme takaisin moottoritielle kun opasteet kiertotielle olivat hieman epämääräiset, eikä GPS:stä ollut taaskaan apua, se päätti joka viides minuutti kehottamaan meitä kääntymään ympäri kuin suinkin mahdollista, ja kun oltiin pari kertaa käännytty ympäri suljettiin koko laite. Päädyimme sitten ajelemaan ylimääräisen puoli tuntia jonnekin kukkuloiden toiselle puolen ensin ylämäkeen sitten alamäkeen ennen kuin pääsimme takaisin moottoritielle.
*Lue myös osat 2 ja 3
No comments:
Post a Comment