LIFE AFTER IKARIA

Paljon on kaikkea tapahtunut viimeviikkoina, sen jälkeen kun olen palannut Ikarialta takaisin Suomeen. Ensinnäkin, jos jollekkin jäi epäselväksi. Pääsin kotiin asti, ja kerkesin lentokoneeseen, se tarina oli liian pitkä kerrottavaksi loppuun asti, vaikka siinäkin välissä kerkesi sattua ja tapahtua ties mitä. Sanottakoon matkan loppuhuipennus, yllätysvastaanotto, jossa rakas siskoni olin minua vastassa Laurin ja kyltin kanssa. Kiitos Jemppu ja Lauri!

Siitä asti kun Suomen kamaralle pääsin, alkoi pääni ja katseeni vilkuilemista tienposkiin. Ryhdyin automaattisesti havainnoimaan Suomen niittykasveja, tunnistaen niitä sukutasolla jo autosta istuen. Jokin kumma viehätys kasveista jäi minuun Ikarialta, ja myöhemmin sain todeta, kuinka myös saarella kasvanut ötökkä innostus voimistui entisestään Suomessa. Päiväretkellä Pikkuvesijärven ympäristöön huomasin ensimmäistä kertaa elämässäni lukuisia määriä nymphejä rantakasvillisuuden seassa. En ollut ikinä ennen nähnyt niitä Suomessa. Tein myös tuttavuutta yhden kauneimman näkemäni sudenkorennon kanssa

Asettuminen Suomen arkeen kesti aikansa. Kokoajan oli haikuuta maailmalle, eikä kotona oikein osannut olla. Niinpä päätin kasata seikkailutiimin ja lähteä katsastamaan Suomen luontoa viikonloppureissulle Repoveden kansallispuistoon. Matti ja Kaitsu lähtivät mukaan tälle Suomi-seikkailulle. Viikonlopusta tulikin yksi selviytymistarina. Lyhyesti kerrottuna matkamme meni näin: Junalla Kouvolaan, bussilla kohti Mäntyharjua, ja kävellen rinkka selässä Repoveden kansallispuistoa kohti poimien vattuja mökkiteiltä evääksi. Paikanpäällä teimme tuttavuutta kansallispuiston vallanneisiin saksalaisiin partiolaisiin, ja jaoimme osan heistä kanssa nukkuma ja syömishetkiä. Viikonlopun aikana uimme, marjastimme, kävelimme metsässä, hakkasimme puita, ongimme särkiä, söimme retkimuonaa, valokuvasimme, nukuimme kaatosateessa ei sateen kestävässä teltassa ja meinasimme kuolla häkämyrkytykseen. Kotimatkalla puolestaan keräsin lisää vattuja ja jäimme valtatien varteen odottamaan bussia muutamaksi tunniksi, ainiin ja löysimme usean sata metriä pitkän metsämansikka kaistaleen. Itse jäin metsämansikoita ja vattuja tarpeeksi syötyäni kuvailemaan paikallisia ötököitä ja kukkasia bussipysäkin viereiselle niitylle.

Myöhemmin Suomessa oltuani olen osannut paremmin asettua aloilleni, ja olen jatkanut Suomen luonnon tutkimista ja kuvaamista. Tein yhden pitkän valokuvausretken viereiseen Kariniemen mäellä, josta löysin monia Ikarialla jo tutuksi tulleita lajeja, perus Suomalaisten lajien lisäksi. Olen myös saanut leipomis- ja kokkaus intoni takaisin. Valmistin heti ensimmäisinä päivinä ruokia, joita olin himoinnut jo monta kuukautta, ja myöhemmin herätin leipomisintoni henkiin. Sain jopa innostusta kokeilla uusia leivonnaisia, joita en ole aiemmin tohjennut edes yrittää. Osa yrityksistäni näyttää valitettavasti kovin epämääräisiltä tekniikan vielä puuttuessa.

Yhtenä suurena muutoksena arkielämääni mainittakoon Slovenian seikkailu reissu. Vietin yhden viikon siis Sloveniassa Jernejn seurassa, harrastaen kaiken maailman extreme lajeja, minulle uusia seikkailumuotoja. Viikon aikana kiipesimme usealle vuorelle, vaellus tyyliin tai kiipeilytyyliin. Suurimpana, pitkäkestoisena, ja ikimuistoisena mainittakoon vaellus Julianuksen Alpeille Triglavin kansallispuistossa, jossa kävelimme vuoristossa aamu viidestä ilta kuuteen lähellä maan suurinta huippua (Triglav 2864 m). Vuoristossa otin myös asiakseni tutkiskella alppikukkasia, ja aloitin bongaukseni Edelweissistä. Myöhemmin kiipesimme vuorikiipeilyvarusteilla yhtenä toisena päivänä 2679m korkealle Mangart vuorelle yhteen korkeimmista Julianuksen Alppien huipuista. Tämä oli lähellä Italian rajaa, ja vuorelta alas tullessamme kävelimme jo Italian puolella. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin kokeilemaan vuorikiipeilyä oikein klipsuttimilla ja kypärällä. Anteeksi ammattisanaston puuttuminen:) Alkuvuoresta kiipesimme näitä klipsuttimia käyttäen, kunnes molemmat kyllästyimme, tai tajusimme ne tarpeettomiksi, ja aloimme kiipeämään vuorta oikeen sykkeellä ohittaen kaikki muut vuorikiipeilijät. Monet ihmettelivät hurjaa vauhtia ja kuntoa, itsekkään en oikein vieläkään ymmärrä mistä sain moiset voimat kavuta niin jyrkälle vuorelle sellaista vauhtia.

eräs päivä koostui vesiurheilusta, jos näin voisin ilmaista aisan. Vietimme koko päivän hyisessä 9-11 asteisessa jokivedessä, aluksi hurjassa koskenlaskussa kumiveneillä, ja jatkaen canyoningilla. Koskenlasku tapahtui Bovecin kylässä, Soca nimisessä joessa, vaaleansinisessä jokivedessä. Meitä matkasi samassa kumiveneessä yhdeksän henkeä villivirtoja alas välillä joen ollessa tyyntä, ja toisaalta kohisevaa ja kivikkoista. Jossain kohtaa pysähdyimme uimaan, hyppäsimme kumiveneestä alas, ja annoimme virran viedä hetken mukanaan, ennekuin meidät noukittiin takaisin kumiveneisiin. Yhdessä kohtaa pysähdyimme kumiveneen kanssa ison kivikon läheisyyteen, jossa toinen koskenlasku ryhmä oli kääntänyt oman kumiveneensä nurin kivien päälle, ja laskivat siitä nyt liukumäkeä ja hyppivät pellehyppyjä. Aiemmin olimme nähneet, kuinka samassa joessa viiheltävät kanootilla kulkijat olivat pysähtyneet hyppimään yli kymmenmetrisestä kiven murikasta jokeen. Minäkin uskaltauduin hyppäämään muutaman metrisestä kumiveneen kääntöpaikasta alas virtaavaan jokeen, ja sain hyppyni jälkeen uida käyttäen kaikki voimani päästäkseni takaisin kivelle, virtauksen ollessa kovin voimakas. Levähdyksen jälkeen minut ohjattiin etummaiseksi kumiveneessä, ja näin nyt heti ensimmäisenä, mihin olimme suuntautumassa kumiveneellä. Kaikki ohittamamme kivet ja pienet vesiputoukset näyttivät paljon lähemmiltä ja hurjemmilta, kuin suojassa kakkosrivillä. Päätimme koskenlasku seikkailun ennen joen hankalinta alasmenoa, johon vain kokeneen koskenlaskijat olivat tarpeeksi kokeneita ja luvallisia mennä. Joessa oli koskenlasku kumiveneiden, ja kanoottien lisäksi hydrospeedaajia. He menivät pienillä Baywatch tyyppisillä käsillä ohjattavilla lautoilla jokea alas potkien uimaräpylöillä vettä. Lopuksi kannoimme painavan kumiveneen päällämme ylämäkeä parkkipaikalle, jossa tälläisen aktiviteetin tarjoaja firma oli meitä jo vastassa isolla autolla.

Myöhemmin samana päivänä jatkoimme jokiseikkailua, mutta paljon pienemmässä joessa, vuorella, vesiputouksissa. Harrastamamme laji oli canyoning, en oikein osaa sitä suomentaa, sillä Suomesta ei varmasti löydy vastaavaa lajia. Tämä laji on lyhykäisyydessään vesiputouksista liukumista, laskemista, kallioilta hyppimistä ja sen sellaista seikkailua. Meidän tapahtuma paikka sijoittui Sušecjokeen. En ollut ikinä ennen kuullutkaan moista lajia, enkä tiennyt mihin olin lupautunut lähteväni. Sain muutamia vinkkejä ja videopätkän nähtäväkseni, mitä oli vastassa, ja mielessäni jo kauhistelin, että onkohan minusta vesiputouksista liukujaksi ja hyppijäksi, kun en edes liukumäestä ole pienenä uskaltanut laskea. Luontonsa voi kuitenkin yllättää! Minusta oli kehittynyt oiva avoin seikkailija, joka näytti olevan valmis kokeilemaan mitä vain. Nyt siis lähdin kapuamaan vuorenrinnettä märkäpuvussa ja kypärä päässä muun seurueen lomassa.

Kiipesimme puolisen tuntia vuorenrinnettä ylös, välillä polkuja pitkin, välillä kalliokiipeillen, kunnes saavuimme aloituspaikkaamme. Meidät jaettiin englantia puhuvaan ryhmään, ja sloveniaa puhuvaan ryhmään, mutta heti ensimmäisen laskun jälkeen olimme jo aivan sekaisin ryhmistä, ja itse ainakin olin heti jonon kärjessä laskemassa jo seuraavasta alasmenosta. Ensimmäisen laskun aikana sian selville mihin olin pääni pistänyt. Läskimme muutaman metriä pitkän sileäpohjaisen liukumäkityyppisen vesiputouksen alas pää edellä mahallaan molskahtaen alla olevaan veden uurtamaan syvänteeseen. Seuraavana mentiinkin jo tuttuun liukumäki istuma-asennossa, ja sitä seuraavissa milloin jalat, milloin pää tai kädet edellä mahalteen tai selälteen. Ensimmäisen liu’un aikana huomasin onnekseni, ettei laji ole mitään kauheaa, vaan oikein mukavaa, vaikkakin erikoista. Muutaman ensimmäisen liu’un jälkeen päädyimme jo hyppimään korkeilta kiviltä alas lammikoihin, vuoronperän kukin sen kummemmin perääntyen tai hidastellen. Tässä lajissa ei saanut jäädä jonon tukkeeksi ja odottelemaan sen kummempaa rohkeusryyppyä suonissa, joka saisi kehoon enemmän uskallusta hypätä korkeista paikoista, tai sukeltaa selkä edellä tuntemattomaan kuiluun. Täällä mentiin sitä mukaan kuin kaikki muutkin, ja minä tietenkin etummaisten joukossa.

Kuten jo vihjasin muutama lause sitten, saatoimme välillä päätyä sukeltamaan tuntemattomiin, hämäriin kuiluihin, jossa ei loppua näkynyt. Joki näytti pysähtyvän seinään, ja edessä oli vain musta aukko kalliolohkareiden välissä. Tai toisaalta liu’uimme mutkikkaita vesiputouksia, joissa loppukurvissa täytyi varoa lyömästä päätään kallionlohkareeseen. Monia hurjia liukuja, ja hyppyjä tuli koettua sen joen vesiputouksissa. juuri kun kuvitteli, että nyt oli koettu kaikista hurjimmat alamäet, päädyimme viimeisen vesiputouksen huipulle. Olin jo aivan tyystin unohtanut, että olin nähnyt meidän kiivetessä vielä ylös tuota vuoren rinnettä, että näin jonkun toisen ryhmän tulevan viimeisestä vesiputouksesta alas, ja tämä vesiputous oli yli kymmenmetrinen. Kauhistelin jo silloin, kuinka joku voi laskea pystysuoraa niin pitkää vesiputousta alas satuttamatta itseään. Siitä mekin kuitenkin päädyimme menemään. Aluksi ohjaajat tekivät alkujärjestelyitä, sillä aikaa kun me muut odottelimme edellisessä lätäkössä viimeistä tuomiotamme. Yksi ohjaaja asetteli pitkää köyttä kiinni kallioon asennettuun koukkuun. Köysi tukisi meitä matkalla alas viimeisestä vesiputouksesta. Jernej asettui ensimmäisenä vesiputouksen laelle, ja ojensi kätensä ylös köyttä varten. Köysi pujotettiin ylävartaloon kiinni, ja käteen annettiin muovilla vahvistettu köyden pätkä, josta pidettäisiin kiinni alas menon ajan. Me muut ylempänä lätäkössä emme vielä siinä vaiheessa nähneet millaiselta vesiputous näyttää ylhäältä katsoen, sillä vesiputous oli aivan pystysuora. Seuraavana ajatuksena näinkin jo kuinka Jernej pudottautuu alas vesiputouksesta, ja köysi ohjaajan kädessä löystyi. Kauhistuin, mitä ihmettä siellä köyden toisessa päädyssä tapahtui, ja molskahdin lätäköstä ylös itse kurkkaamaan vesiputousta sen huipulta. Näin Jernej kaukana alhaalla seuraavassa lätäkössä uimassa syvästä lätäköstä sen reunalle, ja ohjaajan vetävän pitkän köyden takaisin ylös sidottavaksi seuraavaksi minun ympärilleni. Kurkkasin vielä alas vesiputouksesta, ja näytin ilmeilläni takana lätäkössä seisoville, mitä oikein oli vastassa.

Nyt oli minun hetkeni! Tein samat liikkeet, mitä Jernej äsken oli tehnyt, ojensin käteni ylös ohjaajan asettaessa köyttä ympärilleni. Varmistin vielä, että minun pitää pitää käsilläni muoviosuudesta kiinni, ja asetuin istumaan vesiputouksen ylle. Tukin takapuolellani takaa tulevan virtauksen, ja vesi koetti paeta molemmin puolin minua alas. Seuraavaksi lähdinkin jo alas hurjasta vesiputouksesta vesiryöpyn saattamana ja tukkimana näköni. Vauhti alas oli hurjaa, ja lasku kesti kolme sekuntia. Vietin saman verran aikaa vesiputouksen alla syvässä lammikossa, joka oli tähänastisista lammikoista syvin. Jalat eivät ylttäneet pohjaan, ja minulla oli ongelmia saada köysi ympäriltäni pois samalla kun koitin potkia itseäni pinnalla. Jernej tuli auttamaan köyden irroittamisessa jonka jälkeen pääsin lepäämään altaan reunalle ja seuraamaan muiden alastuloa alhaalta käsin. Suurin osa tytöistä oli alas tultuaan pienessä shokissa, eikä muistanut ottaa köyttä ympäriltään pois. Osa tärisi kauhusta, ja alas tulleet miehet puolestaan huhkuivat energisyyttä saatuaan päivän adrenaliini tarpeensa tyydytettyä.

Kokemus oli minulle ainutlaatuinen, ja olen valmis lähtemään uudelleen vastaavanlaiselle seikkailulle mahdollisuuden tullen. Koko viikko muutenkin Sloveniassa oli yhtä ainutlaatuista aikaa. Näin paljon uusia asioita, kävimme esimerkiksi maalle tyypillisissä maanalaisissa tippukiviluolissa. Kävimme yhdessä, ei niin turistikohteessa olevassa tippukiviluolassa, jonka sisällä virtasi joki. Välillä kuljimme todella korkealla, vaikka olimmekin maan alla, mutta alhaalla virtaava joki oli vieläkin alempana. Valaistus oli himmeä, ja valokuvaaminen kiellettyä, sillä tippukiviluolissa ei toivota levien kasvavan. vietimme aikaa niin maan pääkaupungissa Ljubljanassa, kuin Mariborissakin, mutta myös pikkukylien lisäksi maan naapurimaissa Itävallassa ja Italiassa. Kiitos tästä kaikesta näkemästäni ja kokemastani kuuluu Jernejlle. Thank You Jernej!