Perjantai 23.5.2008
Lähdimme uudelle seikkailulle aamupäivästä. Sitä ennen pidimme kokousta autonvuokraamiseen liittyen meidän alaisten kesken. Kokoonnuimme pihalle yhteen kasaan, ja otimme myös puheeksi ruuan. Sitä kuinka emme saa täällä tarpeeksi ruokaa, ja varsinkaan terveellistä ruokaa. Kun joku käy kaupassa, niin kaikki on syöty jo muutamassa tunnissa ja sit ollaan taas monta päivää nälissään ja kolutaan kaapinpohjilta murusia. Päätimme viedä asian ylimmälle tasolle, eikä välikäden kautta. Toivottavasti saadaan pian muutoksia arkeen. Myöhemmin yksi pomoista huusi päin naamaa yhdelle meistä, kuinka työntekoa ei saa keskeyttää viikonloppusuunnitelmien takia. Kohta varmaan kielletään vessassa käyntikin kesken työpäivän. Päädyimme vuokraamaan kaksi autoa, sillä meitä ilmoittautui kahdeksan viikonlopun reissuun. Juuri ennen kuin lähdimme jokivarsia tutkimaan ilmeni, että kaksi peruutti mukaan tulonsa. Se sai meidät umpikujaa. Autot oli jo keretty vuokrata, ja nyt meitä oli kuusi lähdössä neljän hengen autolla viikonloppureissuun. Lähdimme äkkiä pois katastrofin alta.

Menimme jo tutulle Halares joelle. Sama jossa pari päivää sitten koira oli vallannut meidän auton. Jouduttiin kävelemään samaa kohtaa uudelleen, jota oltiin jo aiemmin kävelty ja nähtiin samat suloiset kissanpennut. Yksi oli taas eksynyt pusikkoon ja naukui siellä surkeana. Se ei päässyt sieltä pois, eikä me päästy piikikkään pusikon sisään. Me käveltiin kaksi tuntia jokea ylöspäin. Nähtiin paljon hienoja paikkoja, oli pieniä solisevia puroja, vettä tärskyviä pieniä vesiputouksia ja niiden alle muodostuneita lampia rauhallisine ympäristöineen. Meidän eteneminen oli taas kiveltä kivelle pomppimista. Tänään minäkin kaatusin ensimmäistä kertaa. Rantatörmä muodostui isoista epävakaista kivenmurikoista, ja sain aikaiseksi kunnon kuminan kun kaatusin ryminällä maahan. Tuli onneksi vain pieni naarmu jalkaan, että ihoa lähti, mutta verta ei tullut.

Vähänväliä kun etenimme niin edessämme olevat sammakot pötkivät meitä pakoon ja pompsahti vedet loiskuen lammikkoon piiloon. Yksi pieni sammakonpoikanen loikkasi pieneltä kiveltä jyrkkäreunaiselle isolle märälle kivelle. Mutta loikkuus epäonnistui ja sammakko koitti pyriköidä pinnalla tarttuen hassuilla sormillaan märkään kivenreunaan, epäonnistuen. Se molskahti takaisin veteen ja virta vei sen mukanaan. Näimme myös haavoittuneen suuren sudenkorennon. Sillä oli siivet solmussa. George koitti suoristaa siipiä sen verran mitä kykeni, mutta sudenkorento koitti laittaa vastaan ja pyristeli siipiään vimmatusti. Sen siivet olivat taittuneet ilkeästi, emmekä voineet pelastaa sitä. Kumpa sudenkorennoille kasvaisi uudet siivet jos niiden siivet putoaisivat, aivan niin kuin sisiliskoille kasvaa uusi häntä. Myöhemmin näimme vielä ison ankeriaan lammenpohjassa. Se aukoi leveää suutaan ja katseli meihin päin pinnan alta, sitten se lipui viereisen kiven alle piiloon. Samassa paikassa oli myös rapuja. Ne sipsuttivat sivuttain paikasta toiseen napsutellen saksillaan. Välillä ne katosivat mutaliejun sekaan, mutta vedenkirkastuessa ne tulivat jälleen esiin ja sipsuttelivat lisää.

Kahden tunnin jälkeen päätimme kääntyä takaisin päin. Olimme jo todella nälkäisiä. Ei ollut mitään evästä ottaa mukaan. Meillä kesti puoli tuntia kävellä takaisin autolle siihen mistä olimme aloittaneet tämän päivän seikkailut. Yhdessä kohdassa vinoa rantaa oli mäki jota meidän piti kulkea. Se muodostui hiekan seassa olevista terävistä kivenjärkäleistä. Kun ensimmäinen meni siitä ylös, sain toinen kivivyöryn jaloilleen. Minulla oli painikengät jalassa, kun en ole vieläkään päässyt auki olevaan kenkäkauppaa, ja aina kun astuin rantahiekkaan, sain kengät täyteen hiekanmurusia. Myös kaikki kasvien terävät siemenet tunkeutuivat kengistäni sisään pistellen jalkojani.

Tällä kertaa auton luona ei ollut ilkeää koiraa meitä vastassa. Työparini halusivat väkisin käydä rannalla uimassa, mutta minusta se oli vain työajalta lintsaamista. Niinpä menin ottamaan valokuvia Armenistiksesta sillä aikaa kun muut pulikoivat turkoosin sinisessä meressä. olimme kolmen aikaan takaisin tukikohdalla, ihme ettei kukaan valittanut myöhäistä saapumistamme tai antanut huutoja kenellekään. Oltiin käyty matkalla vielä kaupassakin. Ostin jugurttia ja teetä. Siitä kaupasta olisi saanut pyykinpesuainetta irtomyyntinä, hassua.

Työaikaa ei ollut enää paljoa jäljellä, söimme nimittäin ensin ja viideltä alkoikin jo kreikanoppitunti. Sitä ennen kerkesin nimeämään koordinaateilla edellisten päivien kuvat loppuun ja kirjoitin koordinaattien lukuohjeita ylös muita lukijoita varten. Jokaiselle joen alueelle täytyi kirjoittaa omat lukuohjeet. Tai siis ei kukaan ole käskenyt minua tekemään, mutta ennemmin tai myöhemmin joku tarvitsee niitä kuitenkin. Ulkona olo aikana olin laittanut tietokoneeltani ylinmääräisiä tiedostoja latautumaan lainaamalleni ulkoiselle kiintolevylle. Kansio vei 1/3 C-aseman muististani ja minun oli päästävä siitä eroon. Siirsin ne myöhemmin Mian tietokoneelle DVD:lle polttamista varten.

Mummon ja papan lähettämällä maitojauheella oli kysyntää. Se kelpasi kaikille pelastuksena monen päivän maidonpuutteessa. Tarjoilin myös hapankorppuja muille kanssaeläjilleni. Illalla töiden jälkeen olin todella kiireinen, juoksin joka paikkaan kuin joku gaselli kun aika meinasi loppua kesken. Siivosin vessoja ja keittiötä ties kuinka kauan. Ylin pomo näki taas kun puursin keittiössä. Tarjosin hänellekin hapankorppuja. Tänään minä hain ruuan hänen äidiltään, joka asuu naapurissa. Puhuin jopa kreikkaa hänelle. Kävelin koko illan paljasvarpasilteni. Se oli mukavan kutittavaa. Täällä ei tarvitse enää pelätä mitään käärmeitä tai ötököitä, täälläpäin suurin uhka on piikikkäät kasvit, eikä nekään paljoa satuta loppujenlopuksi.

Romanialaisille asennettiin tänään internetit. Saa nähdä kuinka enemmän jumissa meidän netti täällä on kun on enemmänkäyttäjiä. Heille painotettiin, että nettiä ei saa käyttää elokuvien latailuun tai Youtuben videoiden katseluun. Toivottavasti he myös noudattavat näitä ohjeita.
Tänään kun hain ruuan näin kuinka pihalla oli häkissä iso kasa kaneja ja kananpoikasia. Ne oli kuulemma syömistarkoitukseen. Hän oli ihmetellyt miksi me pidämme koiria täällä kun niistä ei ole mitään ruuallista hyötyä. Minulta kysyttiin haluanko, että meille teurastetaan vuohi. Tietenkin sanoin, että mikäs siinä, mutta kun palasin kertomaan siitä muille, he kauhistelivat ajatusta ja sanoivat, etteivät varmasti söisi. Ei olisi pitänyt kertoa, he olisivat syöneet sitä tietämättä mitä lihaa laittavat suuhunsa. Meillä on ollut monta kertaa täällä jotain tosi oudonmakuista lihaa, kukaan ei tiedä, mitä me ollaan syöty tähän asti. Hihi, mitäköhän pikkulintuja meille on syötetty tai käärmeitä.

Tänään huomasin ihottumani helpottavan. Selkä ja vatsa ovat nyt kutitusvapaita. Niissä on vielä näppylät tallella, mutta niitä ei kutita. Ainut missä kutittaa on oikean käden kyynärtaipeessa ja ranteessa. Ainiin, ja nilkoissa noi ötökänpuremat, miksiköhän ne aina tarraa vain nilkkoihin, eikä vaikka niskaan.

Meinasin tänään leipoa juustosarvia iltaruuan jälkiruuaksi, mutta ei ollut tarpeeksi vehnäjauhoja, ja ties kuinka toi vaarallinen uuni ois taas käräyttäny mun herkut. Illalla meillä oli ties kuinka paljon teetä. Olin jo nauttinut muutaman kupillisen ostamaani karamelliteetä, mutta mustan teen saavuttua minun oli pakko saada sitäkin. Saimme myös maitoa yhdeksän aikaan illalla. Oli mukavan kotoisa maku.