Torstai 15.5.2008

Tänään oli taas yksi seikkailupäivä. Päätimme lähteä kaukaisemmalle joelle tänään, sillä saimme lainata Anastasian vuokra-autoa. Judith ajoi meidät ensin Armenistikseen ja sieltä Nasiin. Eli samaan paikkaan, jossa kävimme lauantaina uimassa, ja jonne oli 2,5 tunnin kävelymatka. George on kantanut jo monta päivää meidän ensiapulaukkua, hän käyttää sitä reppunaan, ja pakkaa sinne tarvitsemansa varusteet. Olimme todella mielissämme, kun emme joutuneet kerrankin kävelemään joelle. Menimme ensin tarkastamaan tämän päivänpäätepisteen, yhden sillan läheisyyden. Me siis olimme taas jakaneet joen osioihin, ja osiot toisistaan erotti aina joenylitys paikka, kuten nyt tämä kyseinen silta. Se oli merkittävä paikka, sillä Judith oli löytänyt samaisesta paikasta aiemmin mahdollisia saukon jälkiä. Hän tutki koko paikan läpikotaisin sillä aikaa kun minä valokuvasin sammakoita. Nyt jopa osaan erottaa eri sammakkolajit toisistaan. Ennen kaikki sammakot näyttivät aivan samoilta, mutta olen löytänyt täältä Ikarilta jo ainakin 3 erilajia sammakoita. Olen näköjään erikoistunut myös hämähäkkeihin. Löydän joka päivä ison kasan vesihämähäkkejä, siis niitä, jotka osaa kävellä vetten päällä, ja niillä on munapussi takaosassa. Niitä mitä oli aina kumiveneitten ympärillä Kuhmosissa, Jemppu ja Johanna varmaan muistaa. Täällä tosin on vähän erinäköisiä vesihämähäkkejä. Niillä voi siis olla joko valkoinen pussi, tai sininen! Veimme auton Nasin kylään, joka vilisi jo täynnä saksalaisia turisteja. Kävelimme aluksi yksityiselle rannalle, jossa olimme uineet, aallot olivat suuremmoiset verrattuna edelliseen kertaan. Vaahtopäitäkin näkyi kaukana merellä. Jatkoimme viidakkopusikon poikki joenvierustaa, tuntui kuin oikeasti olisimme olleet jossain viidakossa, koko alue oli täynnä niitä palmun ja bambun sekoituksen näköisiä pitkävartisia pusikkokasveja. Välillä pusikon keskeltä löytyi suotuveneitä. En tajua miten ne pystyivät olemaan siellä, ehkä ne olivat jonkun afrikkalaisen pakolaisen kun ne niin piilossa pusikossa olivat ja vielä aika kaukana vesirajasta. Me yllätyimme iloisesti kun näimme vihdoin ja viimein kaloja joessa. Ensimmäinen rannantörmäjoen varressa, joka ei ollut pusikon peittämä oli hyvä tähyilypaikka noille vilkkaille elukoille. Kameralla ei oikeen saanut tallennettua hyvin ainutlaatuista löytöämme, jokainen kuva näytti olevan tyhjäkaloista tai kalat vain viuhahtivat kuvassa, niin ettei ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä. Samassa paikassa näimme kun nuori nainen kantoi vuoden ikäistä lastaan joen yli. Vaihdoimme muutaman sanan, ja hänkin osoittautui saksalaiseksi. He olivat miehensä kanssa telttailemassa täällä jo pidemmän aikaa. Meidänkin täytyi kahlata joen poikki, sillä vasenta puolta jokea ei pystynyt jatkamaan, ja oikealla puolella oli melkein polun näköinen reitti. Näimme myöhemmin heidän leirintäalueensa. Siellä oli paljon vauvan leikkipaikkoja, puuesineitä ja kaikkea söpöä, mitä nyt kuvittelee että luonnonhelmassa voi keksiä lapselle leikkikaluksi. Vähän leirintäalueen jälkeen näin jokisimpukoita. Ne olivat erinäköisiä kuin eilen näkemäni. Ne oli lujasti kiinnittynyt kivenreunaan, josta vesi virtasi kovaa vauhtia ohi. Niillä oli mahtavat voimat kun sillä tavalla pystyivät pitämään itsensä paikallaan. Vähän matkaa käveltyämme ja otettuani muutaman hyvänkuvan verkossaan roikkuvasta hämähäkistä näimme ihanuudeksemme keinun joen varrella. Kaikki kokeilivat vuorostaan keinua siinä, ja toivoivat, ettei puunoksa pettäisi juuri omalla kohdallaan ja pudottaisi jääkylmään jokiveteen. Meidän viimeinen ylöskirjattu paikka oli taas yksi ainutlaatuinen vesiputous ja sen alla oleva lammikko. Vesiputous muodosti taas kulkuesteen ja jouduimme kiipeämään jyrkkää kalliorinnettä ylös tielle, josta jatkoimme matkaa autolle. Matkalla Anastasian luo palauttamaan autoa, ajattelin ihmeissäni kuinka olemme jaksaneet joskus kävellä sen matkan. Siis aivan tajuttoman pitkä ja mutkikas ylämäki. Joku puoli tuntia autolla. Pääsimme käymään Anastasian kodissa. Hän oli siellä vauvansa kanssa ja hänen äitinsä oli auttamassa häntä. Saimme maailman toiseksi parasta teetä. Se oli turkkilaista omena teetä. Se oli todella hyvää, vaikka siinä ei ollut sokeria eikä maitoa tippaakaan. Olin hotkaissut jo omani ennen kuin Judith oli ottanut toista hörppyään. Anastasia kertoi meille liudan tehtäviä, joita me tullaan tekemään täällä ollessamme. Me kävelimme takaisin tukikohdalle. Se oli pitkä ja rasittava matka, varsinkin kun olin saanut näistä ”uusista” kengistä rakon kantapäähän. Takaisin tukikohdalla olimme aika huojentuneita, että meille oli jätetty ruokaa. Meinasin melkein nukahtaa ruokapöytään, olin niin uuvuksissa. Tänäänhän piti olla helppo päivä, kun oli autokin ja kaikkea, mutta ei pitäis näköjään olettaa että se pelastais loppupäivän rasituksilta, vaikka aamupäivä sujuisi helposti. Olimme kolmen aikaan takaisin, ja työaikaa oli jäljellä vielä kolmisen tuntia. Minulla kesti muutama tunti taas nimetä kaikki kuvat koordinaattien mukaan, ja sen tehtyäni huomasin kauhukseni, että minun olisi pitänyt liittää neljäs viimeinen numero mukaan nimeämiseen, enkä ollut kirjoittanut niitä ylös kentällä. Jouduin aikani pähkäilemään epätoivossa kuinka saisin oikeat numerot täsmäämään melkein kahteensataaan kuvaan. Loppujenlopuksi keksin keinon, jolla löydän tarvitsemani numerot ja asian korjaaminen ei ollut niin hankalaa kun aluksi pelkäsin. Siinä vaiheessa kun olin valmis aloittamaan latinan kielisten nimien etsimisen, työaikaa oli enää kymmenen minuuttia. Yhtäkkiä löysinkin ties kuinka monelle kasville ja hyönteiselle latinankielisiä nimiä, etten raaskinut lopettaa työntekoa. Jatkoin puoli seitsemään asti työskentelyä, ja kun olin saanut tältä päivältä tavoitteeni saavutettua, raaskin lopettaa nimeämisen. Kun kannoin tietokonettani takaisin nukkuma barakkiin, kuulin pienen kilin ääniä. Menin vähän ajan päästä katsomaan varmaan söpöintä kiliä ikinä. Se piti hiljaista määkimisääntä, ja se oli sidottu viereisen puuhun. Isompi vuohi oli päässyt omasta narustaan irti ja tuijotimme toisiamme silmästä silmään, pelkäsin sen hyökkäävän samalla tavalla kuin Scotlannissa pelkäsi äkäisten lampaiden tulevan päälle. Peräännyin hitaasti pitämällä katsekontaktin kokoajan isompaan vuoheen, ja loppujen lopuksi juoksin vähän matkan päähän. Huomasin sen syövän alapuolella olevalla tasanteella olevaa puuta. Hassu vuohi. Olen huomannut viimepäivinä jänniä juttuja täällä piirrettyihin liittyen. Olen jo löytänyt Nalle Puhin Pöllön asuin paikan, ja tänään näin muumilaakson Yksinäiset vuoret. Saimme tänään syödä kastanjoita. Ne keitettiin ensin vedessä, ja sitten naposteltiin, niin kuin jotain karkkia. Oli itse asiassa aika hyvää. Kasvaako Suomessa kastanjoita? Mulla on ainakin kotona niitä telkkapöydällä olkkarissa, mutta ne saattaa ehkä olla Scotlannista. Hmm. Tänään muuten kuulin, että Archipelagos ei haluu pitää kahta koiranpentua. Eli kuka vaan saa viedä ne kotiinsa omaan maahan ja niille hankittaisiin oma passi. Ois todella suloista saada Bläki kotiin, mutta tiedän etten voi vielä tässä vaiheessa hankkia koiraa, höh. Ainiin, ja noi oli kuulemma nähnyt sen kissanpoikasen jossain tänään, ihan pieni, vielä silmät kiinni. Toi iso äitikissa oli kuulemma syönyt sen toisen pennun. Karua. Illalla tulimme keittiöön katsomaan elokuvaa Live, se kertoi Amerikkalaisesta tv yhtiöstä, joka teki sarjaa telkkariin venäläisen ruletin pelaamisesta. Keitin itselleni ja Teelalle kananmunia ja söin jugurttia. Tuli hyvä mieli.