Keskiviikko 7.5.2008
Heräsin aamu neljältä. Koitin olla hiljaa huoneessa ja käytin taskulamppua, etten häiritsisi muita. otin kerralla kaikki tarvitsemani mukaan, jotten joutuisi palaamaan. Laitoin kunnolla päälle, sillä aamu oli todella kylmä. Menin keittiöön valmistamaan aamupalaa. Täällä ilman sytkäriä eläminen tuottaa ongelmia. Nyt kun juuri olisin kovasti kaivannut teetä näin kylmänä aamuna. Jouduin taas syömään vesimuroja ja nappasin muutaman appelsiinin matkaevääksi ja yhden söin jo heti. Odottelin Judithia tulevan. Meidän piti tavata vasta viideltä, joten kaivoin kirjahyllystä suomalaisenromaanin. Se oli joku rakkauskertomus suomalaisesta naisesta ja Zurikilaisesta sheikistä. Kerkesin lukea 20 sivua ennen kuin Judith tuli. hän söi ensin aamupalaa, sitten lähdimme hämärään ulkoilmaan. Kukko oli kiekunut jo aikoja sitten. Aamu oli todella hiljaista, kuului vain meidän kengän pohjassa natiseva kosteahko hiekka, ja siellä täällä aamuyön lintuja. Joenvarteen päästyämme äänilisäyksenä tuli veden solina, tai vastaavasti vesiputouksen kohina. Välillä tietenkin vuoristossa laiduntavat vuohet kolistelivat ruosteisia kellojaan. Tänään ei ollut yhtään niin vaarallinen päivä kuin eilen. Menimme aivan joen laskupaikkaan, vaihdoimme uimakengät jalkaan, piilotimme ylinmääräiset tavarat kiven taakse ja jakauduimme kahtia. Lähdin kävelemään pitkin hyisevän kylmää jokea. Jokainen askel oli tuskaa jo pelkästään senkin takia, kun eilisestä oli kankut kipeinä, mutta ei kylmä vesikään varpaille hyvää tehnyt. Koitin välillä väistellä suuria vesikasveja. En oikein tiedä mitä ne olivat, mutta joiltain bambun ja palmun välisekoitukselta ne näyttivät. Joen pohja oli täynnä levää, oli ilkeää astua eteenpäin kun ei tiennyt minkä päälle astuu, ja milloin jostain kivenlohkareesta putkahtaisi käärme. Näinkin itseasiassa jo alkumatkasta yhden suuren kilpikonna, se kiiruhti äkkiä kivenrakoon piiloon vesikasvillisuuden sekaan. Myöhemmin löysin toisen, ja nappasin sen matalasta vedestä kurkistaakseni sen masunpohjaan. Laskin sen nätisti takasin veteen ja jatkoin tutkimusmatkaani. Löysin yhteensä neljä jätöstä, toivottavasti ne olisivat lutra lutran. Välillä joki muuttui nopeampi kulkuiseksi ja limaisten pohjakivien päällä keikkuminen ei enää ollut turvallisen mukavaa. Joki jakautuikin nopeasti kahtia, ja menin helpompi kulkuisen näköistä puolta eteenpäin. Ei kulunut kauaakaan kun päätin kääntyä takaisin, näin jo kallioseinämän nurkan takaa tutunnäköisen paikan, jossa olimme eilen päättäneet kivuta pois joesta. Matkalla takaisin sillalle, josta lähdimme tänään jokeen sain ilkeän naarmun oikeaan käsivarteeni, en oikein kerennyt näkemään mikä minua raapaisi. Jouduin nimittäin kulkemaan välillä niin pusikkoista ja tiheää kasvillisuutta yli ja ali ja välillä läpikin. Toisinaan jäin repustani kiinni johonkin puskaan, tai jouduin ryömimään rantatörmää pitkin niin kuin joku nelijalkainen. Löysimme Judithin kanssa mahdollisen saukkojen salakäytävän. Se poikkesi normaalista rantatiheiköstä, niin, että siitä mahtuisi juuri ja juuri saukon kokoinen eläin kulkemaan. Ajattelimme asettaa siihen ehkä myöhemmin infrapunakameran. Vaihdoimme kuivat kengät jalkaan. Minun jalkani olivat ainakin aivan leväiset ja pikkuhiekanmuruiset. Menimme vielä katsomaan läheiseltä pieneltä hiekkarannalta, johon joki virtasi, että löytyisikö sieltä mahdollisesti saukkojen jälkiä. Tehtävä osoittautui kuitenkin mahdottomasti. Hiekka kun oli tyystin kuivaa, niin kaikki jalan tai tassun jäljet näyttivät samanlaisilta kuopilta maassa. Oisimme tarvineet jonkun inkkarin meitä opettamaan jälkien seurantaa. Löysin kuitenkin yhdet lupaavat jäljet, ei niistä mitään sormia pystynyt lukemaan, saukoilla on siis 5 sormea, että ne erottaa 4 sormisista koirista. Jäljet johtivat lätäkköön, mutta niistä ei ottanut mitään selkoa, että olisivatko ne edes ehkä olleet saukon jäljet, valokuviakin oli turha räpsiä, kun patteritkin olivat jo loppu. Meillä tuli jo nälkä ja popsimme muutamat appelsiinit. Päätimme koittaa liftata takasin Kastaniekseen, jonka lähellä tukikohta sijaitsi. Jouduimme odottamaan ikuisuuden, että näimme edes autoja siihen aikaan aamusta, kalakauppias innoissaan huuteli megafoniin koittaen myydä tuoretta kalaa autostaan. Istuimme varmaan puolisen tuntia tienposkessa todella jyrkässä mäessä, eli huonokuntoisemmat autot eivät edes olisi pystyneet pysähtymään ja nappaamaan meitä kyytiinsä ilman teknisiä ongelmia. Moni olisi ottanut meidät kyytiinsä, ellei heidän autonsa olisi olleet jo täyspaikkaisesti varttuja. Loppujenlopuksi vanha mies uudella Scoda octavialla kyyditsi meidät Christokseen, josta jatkoimme kävellen. Siitä oli vielä puolituntia - 45minuutin matka. Pääsimme aika nopeasti paikallisen palolaitoksen luo, josta lähdimme oikopolkua pitkin tukikohtaan päin. Olin itse asiassa eilen illalla mennyt siitä Mian kanssa kun poikettiin kaupassa hämärän tultua. Ylitimme saman joen oikopolulla, mitä olimme tutkineet jo muutaman päivän. Jonkun matkaa käveltyämme Judith sanoi menevänsä asunnolleen ja minä jatkaisin yksin tukikohtaan. Hän vielä varmisti että varmasti osaisin mennä sinne, ja vakuutin hänet hyvillä suuntavaistoillani. Loppujen lopuksi suuntavaistoni petti, ja päädyin harhailemaan pitkin metsiä. En tosin mennyt kuin ehkä 10 minuuttia väärään suuntaan ja törmäsin ikivanhoihin karsinoihin ja tajusin etten olekaan oikeassa paikassa. Koko metsäpolku oli yhtä mäkeä, välillä juoksentelin ja koitin ottaa aikaa kiinni, ettei huomattaisi minun eksyneen. Onneksi löysin vihdoin oikein merkityn polun. Täällä käytetään sellaisia punaisia palleroita ja jalkapohjia osoittamaan julkisia polkuja. Niitä on vain välillä liian harvassa, voi olla vaikka puolen kilometrin väli ennen kuin spottaa taas yhden ja tietää olevansa oikealla reitillä. Kaikki hyvin ja loppu hyvin. Olin tosin ihan poikki. En ole varmaan eläissäni ollut niin hikinen urheilun vuoksi, vielä painava reppu selässä. Loppumetrit tukikohdan näkyessä olivat kaikista raastavimmat. Toimistoon päästyäni mahdoin näyttää aivan puolikuolleelta, hyvä että edes omat jalat kannatti minua pystyssä, niin nälkäkin jo oli. Pääsin siis sinne 9.20. Istuin vähän aikaa toimiston lattialla ja odotin pääsyä jonkun pomojeni puheille. He näyttivät olevan kiireisiä, joten päätin hiljaa poistua paikalta lepäämään. Olinhan jo kuitenkin ollut töissä aamu 5 asti, jo täällä työpäivä alkaa 9, joten olin tehnyt töitä jo 4h 20 min. En meinannut jaksaa kävellä muutamaa kymmentä metriä nukkuma barakeille, joten levähdin väsyneenä rappusille nyppimään sukistani niihin kiinnittyneitä kukkasten siemeniä. Niitä oli aivan tajuttomasti, ja ne olivat yhtä tiukassa kuin takiaiset konsanaan. Raahauduin barakeille jalat tutisten ja keräsin itseni kasaan suihkua varten. Lämmintä vettä oli turha edes kuvitella. Alkoi juuri sataa kun pääsin suihkubarakin sisään. Sekin vielä, onneksi en enää silloin ollut metsässä haahuilemassa etsimässä ”oikopolkua”. Koitin löytää jotain lämmintä päällepantavaa, mutta aika turhaan, menin nöyrän näköisenä kourakatseisena takaisin toimistolle toivoen pomoilla olevan aikaa. Mihail käänsi katsettaan ja lupasi että saan levätä, kunhan nousen ylös ennen iltapäivää. Lainasin Slovenialaiselta sytkäriä, jotta saisin keitettyä edes nyt teetä. Menin keittiöön kylmästä tutisten, ja koitin sytyttää kaasuliesiä. Eihän siitä mitään tullut. Mikään liesistä ei näyttänyt yhteistyöhalua kanssani. Yhdestä sain varmaan 30 cm liekin hihaani varmaan puoleksi sekunniksi. Se säikäytti, en onneksi polttanut mitään. Sytkäri tosin vähän suli. kuului vain humahdus kun isot kaasuliekit kävivät keittiössä ja vetäytyivät takaisin lieden uumeniin. Taidan jättää todella kokonaan tuon keittiön lieden rauhaan. Onneksi Mihail tuli juuri keittiöön kun sain säikähdyksen ilmeeni pyyhittyä kasvoiltani. Hän auttoi minua laittamaan lieden tulille. Juttelimme vähän, ja lipsautin puolivahingossa, että olen koskenut kilpikonniin, niin ei kuulemma saisi tehdä. Miksi ihmeessä en edes ollut tullut ajatelleeksi sitä, tietenkään villilän eläimiin ei saa koskea. Hän vielä sanoi, että niitä saa hetkeksi katsoa tunnistustarkoitusta varten, mutta ei todellakaan valokuvausposeeraamista varten. UPS. Yleensä villieläimiä ei edes saa kiinni, mutta jostain syystä olen saanut napattua muutaman kilpikonnan sen koommin ponnistelematta tai jahtaamatta. Eilen kyllä koitin jahdata sammakkoa, turhaan. Menin teehetkeni jälkeen lukemaan hetkeksi, se olikin jo puoli 11. Ensimmäinen päivä muuten, kun tiedän jotain kelloajoista. Nukahdin nopeasti makuupussin lämpöön. Onneksi olin muistanut laittaa herätyksen puoli 12. Makoisat unet oli ilkeä keskeyttää ja herätä kylmään arkeen. En taaskaan löytänyt tarpeeksi päällepantavaa, mutta tein parhaani pysyäkseni edes jotenkin lämpimänä. Vielä tihkutti vähän. Mia tuli jurri hakemaan passin numeroaan. Häntä oli pyydetty juuri allekirjoittamaan sopimuspaperit, miksiköhän minua ei ole vielä muuten pyydetty. Ehkä ne meinaa heittää mut pois sen kahden viikon koejakson jälkeen, mistäs sitä tietää. Otin varmuuden vuoksi oman passin myös, jos nyt minuakin pyydettäisiin allekirjoittamaan ne. Raahasin tietokoneeni ja menin muiden joukkoon tietokonehuoneeseen. En ollut aiemmin ollutkaan siellä. Kirjoitin välillä englanniksi saukkopäiväkirjaa ja luin lisää saukoista. Sain vihdoin Linalta allekirjoitettavaksi lomakkeet, myös jonkin terveyslomakkeen, missä kysyttiin ties mitä kaikkea. Maksoin sen jälkeen ensimmäisen 650 € maksun Archipelagogselle. Se oli aluksi hankalaa, varsinkin kun netti meni poikki kesken istunnon. Sitä tapahtuu jatkuvasti. Menimme Judithin kanssa ulos ottamaan valokuvat muutamasta kakkakökäreestä, joista en pystynyt joenvarrella ottamaan kuvaa patterien tyhjennyttyä. Hän saattaa lähettää ne tutkittavaksi yhdelle britti saukkobongarille tässä joku kerta. Taisinkin jo mainita, että täälläpäin asustaa myös stone martin, jonka jätöksiä olemme saattaneet keräillä tässä lähipäivinä.
Heräsin aamu neljältä. Koitin olla hiljaa huoneessa ja käytin taskulamppua, etten häiritsisi muita. otin kerralla kaikki tarvitsemani mukaan, jotten joutuisi palaamaan. Laitoin kunnolla päälle, sillä aamu oli todella kylmä. Menin keittiöön valmistamaan aamupalaa. Täällä ilman sytkäriä eläminen tuottaa ongelmia. Nyt kun juuri olisin kovasti kaivannut teetä näin kylmänä aamuna. Jouduin taas syömään vesimuroja ja nappasin muutaman appelsiinin matkaevääksi ja yhden söin jo heti. Odottelin Judithia tulevan. Meidän piti tavata vasta viideltä, joten kaivoin kirjahyllystä suomalaisenromaanin. Se oli joku rakkauskertomus suomalaisesta naisesta ja Zurikilaisesta sheikistä. Kerkesin lukea 20 sivua ennen kuin Judith tuli. hän söi ensin aamupalaa, sitten lähdimme hämärään ulkoilmaan. Kukko oli kiekunut jo aikoja sitten. Aamu oli todella hiljaista, kuului vain meidän kengän pohjassa natiseva kosteahko hiekka, ja siellä täällä aamuyön lintuja. Joenvarteen päästyämme äänilisäyksenä tuli veden solina, tai vastaavasti vesiputouksen kohina. Välillä tietenkin vuoristossa laiduntavat vuohet kolistelivat ruosteisia kellojaan. Tänään ei ollut yhtään niin vaarallinen päivä kuin eilen. Menimme aivan joen laskupaikkaan, vaihdoimme uimakengät jalkaan, piilotimme ylinmääräiset tavarat kiven taakse ja jakauduimme kahtia. Lähdin kävelemään pitkin hyisevän kylmää jokea. Jokainen askel oli tuskaa jo pelkästään senkin takia, kun eilisestä oli kankut kipeinä, mutta ei kylmä vesikään varpaille hyvää tehnyt. Koitin välillä väistellä suuria vesikasveja. En oikein tiedä mitä ne olivat, mutta joiltain bambun ja palmun välisekoitukselta ne näyttivät. Joen pohja oli täynnä levää, oli ilkeää astua eteenpäin kun ei tiennyt minkä päälle astuu, ja milloin jostain kivenlohkareesta putkahtaisi käärme. Näinkin itseasiassa jo alkumatkasta yhden suuren kilpikonna, se kiiruhti äkkiä kivenrakoon piiloon vesikasvillisuuden sekaan. Myöhemmin löysin toisen, ja nappasin sen matalasta vedestä kurkistaakseni sen masunpohjaan. Laskin sen nätisti takasin veteen ja jatkoin tutkimusmatkaani. Löysin yhteensä neljä jätöstä, toivottavasti ne olisivat lutra lutran. Välillä joki muuttui nopeampi kulkuiseksi ja limaisten pohjakivien päällä keikkuminen ei enää ollut turvallisen mukavaa. Joki jakautuikin nopeasti kahtia, ja menin helpompi kulkuisen näköistä puolta eteenpäin. Ei kulunut kauaakaan kun päätin kääntyä takaisin, näin jo kallioseinämän nurkan takaa tutunnäköisen paikan, jossa olimme eilen päättäneet kivuta pois joesta. Matkalla takaisin sillalle, josta lähdimme tänään jokeen sain ilkeän naarmun oikeaan käsivarteeni, en oikein kerennyt näkemään mikä minua raapaisi. Jouduin nimittäin kulkemaan välillä niin pusikkoista ja tiheää kasvillisuutta yli ja ali ja välillä läpikin. Toisinaan jäin repustani kiinni johonkin puskaan, tai jouduin ryömimään rantatörmää pitkin niin kuin joku nelijalkainen. Löysimme Judithin kanssa mahdollisen saukkojen salakäytävän. Se poikkesi normaalista rantatiheiköstä, niin, että siitä mahtuisi juuri ja juuri saukon kokoinen eläin kulkemaan. Ajattelimme asettaa siihen ehkä myöhemmin infrapunakameran. Vaihdoimme kuivat kengät jalkaan. Minun jalkani olivat ainakin aivan leväiset ja pikkuhiekanmuruiset. Menimme vielä katsomaan läheiseltä pieneltä hiekkarannalta, johon joki virtasi, että löytyisikö sieltä mahdollisesti saukkojen jälkiä. Tehtävä osoittautui kuitenkin mahdottomasti. Hiekka kun oli tyystin kuivaa, niin kaikki jalan tai tassun jäljet näyttivät samanlaisilta kuopilta maassa. Oisimme tarvineet jonkun inkkarin meitä opettamaan jälkien seurantaa. Löysin kuitenkin yhdet lupaavat jäljet, ei niistä mitään sormia pystynyt lukemaan, saukoilla on siis 5 sormea, että ne erottaa 4 sormisista koirista. Jäljet johtivat lätäkköön, mutta niistä ei ottanut mitään selkoa, että olisivatko ne edes ehkä olleet saukon jäljet, valokuviakin oli turha räpsiä, kun patteritkin olivat jo loppu. Meillä tuli jo nälkä ja popsimme muutamat appelsiinit. Päätimme koittaa liftata takasin Kastaniekseen, jonka lähellä tukikohta sijaitsi. Jouduimme odottamaan ikuisuuden, että näimme edes autoja siihen aikaan aamusta, kalakauppias innoissaan huuteli megafoniin koittaen myydä tuoretta kalaa autostaan. Istuimme varmaan puolisen tuntia tienposkessa todella jyrkässä mäessä, eli huonokuntoisemmat autot eivät edes olisi pystyneet pysähtymään ja nappaamaan meitä kyytiinsä ilman teknisiä ongelmia. Moni olisi ottanut meidät kyytiinsä, ellei heidän autonsa olisi olleet jo täyspaikkaisesti varttuja. Loppujenlopuksi vanha mies uudella Scoda octavialla kyyditsi meidät Christokseen, josta jatkoimme kävellen. Siitä oli vielä puolituntia - 45minuutin matka. Pääsimme aika nopeasti paikallisen palolaitoksen luo, josta lähdimme oikopolkua pitkin tukikohtaan päin. Olin itse asiassa eilen illalla mennyt siitä Mian kanssa kun poikettiin kaupassa hämärän tultua. Ylitimme saman joen oikopolulla, mitä olimme tutkineet jo muutaman päivän. Jonkun matkaa käveltyämme Judith sanoi menevänsä asunnolleen ja minä jatkaisin yksin tukikohtaan. Hän vielä varmisti että varmasti osaisin mennä sinne, ja vakuutin hänet hyvillä suuntavaistoillani. Loppujen lopuksi suuntavaistoni petti, ja päädyin harhailemaan pitkin metsiä. En tosin mennyt kuin ehkä 10 minuuttia väärään suuntaan ja törmäsin ikivanhoihin karsinoihin ja tajusin etten olekaan oikeassa paikassa. Koko metsäpolku oli yhtä mäkeä, välillä juoksentelin ja koitin ottaa aikaa kiinni, ettei huomattaisi minun eksyneen. Onneksi löysin vihdoin oikein merkityn polun. Täällä käytetään sellaisia punaisia palleroita ja jalkapohjia osoittamaan julkisia polkuja. Niitä on vain välillä liian harvassa, voi olla vaikka puolen kilometrin väli ennen kuin spottaa taas yhden ja tietää olevansa oikealla reitillä. Kaikki hyvin ja loppu hyvin. Olin tosin ihan poikki. En ole varmaan eläissäni ollut niin hikinen urheilun vuoksi, vielä painava reppu selässä. Loppumetrit tukikohdan näkyessä olivat kaikista raastavimmat. Toimistoon päästyäni mahdoin näyttää aivan puolikuolleelta, hyvä että edes omat jalat kannatti minua pystyssä, niin nälkäkin jo oli. Pääsin siis sinne 9.20. Istuin vähän aikaa toimiston lattialla ja odotin pääsyä jonkun pomojeni puheille. He näyttivät olevan kiireisiä, joten päätin hiljaa poistua paikalta lepäämään. Olinhan jo kuitenkin ollut töissä aamu 5 asti, jo täällä työpäivä alkaa 9, joten olin tehnyt töitä jo 4h 20 min. En meinannut jaksaa kävellä muutamaa kymmentä metriä nukkuma barakeille, joten levähdin väsyneenä rappusille nyppimään sukistani niihin kiinnittyneitä kukkasten siemeniä. Niitä oli aivan tajuttomasti, ja ne olivat yhtä tiukassa kuin takiaiset konsanaan. Raahauduin barakeille jalat tutisten ja keräsin itseni kasaan suihkua varten. Lämmintä vettä oli turha edes kuvitella. Alkoi juuri sataa kun pääsin suihkubarakin sisään. Sekin vielä, onneksi en enää silloin ollut metsässä haahuilemassa etsimässä ”oikopolkua”. Koitin löytää jotain lämmintä päällepantavaa, mutta aika turhaan, menin nöyrän näköisenä kourakatseisena takaisin toimistolle toivoen pomoilla olevan aikaa. Mihail käänsi katsettaan ja lupasi että saan levätä, kunhan nousen ylös ennen iltapäivää. Lainasin Slovenialaiselta sytkäriä, jotta saisin keitettyä edes nyt teetä. Menin keittiöön kylmästä tutisten, ja koitin sytyttää kaasuliesiä. Eihän siitä mitään tullut. Mikään liesistä ei näyttänyt yhteistyöhalua kanssani. Yhdestä sain varmaan 30 cm liekin hihaani varmaan puoleksi sekunniksi. Se säikäytti, en onneksi polttanut mitään. Sytkäri tosin vähän suli. kuului vain humahdus kun isot kaasuliekit kävivät keittiössä ja vetäytyivät takaisin lieden uumeniin. Taidan jättää todella kokonaan tuon keittiön lieden rauhaan. Onneksi Mihail tuli juuri keittiöön kun sain säikähdyksen ilmeeni pyyhittyä kasvoiltani. Hän auttoi minua laittamaan lieden tulille. Juttelimme vähän, ja lipsautin puolivahingossa, että olen koskenut kilpikonniin, niin ei kuulemma saisi tehdä. Miksi ihmeessä en edes ollut tullut ajatelleeksi sitä, tietenkään villilän eläimiin ei saa koskea. Hän vielä sanoi, että niitä saa hetkeksi katsoa tunnistustarkoitusta varten, mutta ei todellakaan valokuvausposeeraamista varten. UPS. Yleensä villieläimiä ei edes saa kiinni, mutta jostain syystä olen saanut napattua muutaman kilpikonnan sen koommin ponnistelematta tai jahtaamatta. Eilen kyllä koitin jahdata sammakkoa, turhaan. Menin teehetkeni jälkeen lukemaan hetkeksi, se olikin jo puoli 11. Ensimmäinen päivä muuten, kun tiedän jotain kelloajoista. Nukahdin nopeasti makuupussin lämpöön. Onneksi olin muistanut laittaa herätyksen puoli 12. Makoisat unet oli ilkeä keskeyttää ja herätä kylmään arkeen. En taaskaan löytänyt tarpeeksi päällepantavaa, mutta tein parhaani pysyäkseni edes jotenkin lämpimänä. Vielä tihkutti vähän. Mia tuli jurri hakemaan passin numeroaan. Häntä oli pyydetty juuri allekirjoittamaan sopimuspaperit, miksiköhän minua ei ole vielä muuten pyydetty. Ehkä ne meinaa heittää mut pois sen kahden viikon koejakson jälkeen, mistäs sitä tietää. Otin varmuuden vuoksi oman passin myös, jos nyt minuakin pyydettäisiin allekirjoittamaan ne. Raahasin tietokoneeni ja menin muiden joukkoon tietokonehuoneeseen. En ollut aiemmin ollutkaan siellä. Kirjoitin välillä englanniksi saukkopäiväkirjaa ja luin lisää saukoista. Sain vihdoin Linalta allekirjoitettavaksi lomakkeet, myös jonkin terveyslomakkeen, missä kysyttiin ties mitä kaikkea. Maksoin sen jälkeen ensimmäisen 650 € maksun Archipelagogselle. Se oli aluksi hankalaa, varsinkin kun netti meni poikki kesken istunnon. Sitä tapahtuu jatkuvasti. Menimme Judithin kanssa ulos ottamaan valokuvat muutamasta kakkakökäreestä, joista en pystynyt joenvarrella ottamaan kuvaa patterien tyhjennyttyä. Hän saattaa lähettää ne tutkittavaksi yhdelle britti saukkobongarille tässä joku kerta. Taisinkin jo mainita, että täälläpäin asustaa myös stone martin, jonka jätöksiä olemme saattaneet keräillä tässä lähipäivinä.
No comments:
Post a Comment