Perjantai 9.5.2008 jatko-osa

Jatko-osaa kirjoittaessani istun pilkkopimeässä huoneessa yläpedissä. Tietokone sirisee niin kuin joku yhdellä taajuudella laulava sirkka. Näytöllä vilisee kirvan näköinen otus. Ei viitsi hätyyttää pois kun minun tuurilla se vain litistyisi ruutuun ja jäisi vihreä limainen tahra. Juttelin äsken Matin kanssa pitkään mesessä. Kiitos Matille siitä, että sain olla yhdenhetken poissa tästä maailmasta. Tietenkin välillä tuntuu jonkin sorttista koti-ikävää ja liikutun aina kun Suomesta päin tulee viestiä tai sähköpostia. Silloin täällä päässä aika vain pysähtyy ja jää haaveilemaan siitä ihanasta koti elämästä siellä pohjolassa. Alkuillasta havahduin siihen kun kirmailin takapihalla kovaa vauhtia ja yhtäkkiä tajusin että miten voinkaan juosta näin kovaa, minuahan kuului sattua joka puolelle lihaksistoon. Mutta eipä särje enää. Jalat ovat täydessä kunnossa. Paitsiettä akilleen kantapäähän sattuu, (näin Kreikassa kun ollaan) ja kas vain taas oikeaan jalkaan. Mitä ihmettä!! Nyt kun jalat ovat jostain taikavoiman syystä terveet niin on enemmänkiinnittänyt huomiota niska vaivoihin. Täällä on turha kuvitellakkaan ergonomisista työasennoista. Toimiston tuolit ovat aivan liian matalalla pöytiin nähden ja näin ollen hartialihakset täytyy olla kokoajan jännittyneinä että ylettyy kirjoittamaan. Suurin osa lähti iltaa viettämään läheiseen kylään ja nauttimaan tavernoiden antimista. Minä jäin ilomielin mielummin vaihtamaan Matin kanssa kuulumisia. Pimeä tuli nopeasti ja jos halusi käydä hakemassa keittiöstä iltapalaa niin sai koittaa kirmailla välillä pilkkopimeässä maastossa. Onnistuin aika hyvin olematta kompastumatta mihinkään tai saamatta pikkunilviäisiä kimppuuni polun varrella. Tämänpäivän maastoreissusta oli siitäkin näyttänyt tulleen arpensa. En oikein tiedä missä välillä olin taas sääreni ja käsivarteni saanut niin naarmuille, vaikka kuvittelin tämänpäivän olleen tapaturmavapaa. Meillä oli muuten iltaruuaksi yhdeksän aikaan taas sitä samaa makaronilaatikon tapaista. Keittelin töitten jälkeen nälissäni itselleni kananmunia samoin kuin eilen. Olin vasta eilen saanut päähäni, että minäkin voin vapaasti hyödyntää keittiön antimia. Siihen asti olin tietenkin kovasti ajatellut tuttuun tapaan, että enhän minä voi tuota syödä kun tätä on näin vähän että muillekin riittää, silleen tasapuolisesti. Olinkin siihen asti tavallaan kysynyt aina joltain muulta luvan, että haittako jos otan vaikka uuden maitopurkin. Täällä vielä kun jotkut käyttää tiettyjä tuotteita enemmän kuin muut, niin sitä enemmän on halunnut olla käyttämättä sitä, että muillekin riittäisi. Täällä tosin näyttää enemmänkin toimivan viidakonlaki; se syö kuka kerkiää ensin. Joten uskalsin ottaa kananmunia jääkaapista, siksikin, että niitä näytti olevan yllin kyllin. Mia oli eilen opettanut hyvän keinon mistä tietää onko keittämätönkananmuna pilaantunut. Kun jos sitä ravistaa ja sen sisältö vaikuttaa hölskyvän kovasti niin se on pilaantunut. Niinpä ravistelin aina kananmunia korvani juuressa tarkistaakseni niiden tuoreuden.