Lauantai meni lepäillessä pitkästä reissusta, sen kummemmin mitään erityistä tekemättä. Eikun ainiin. Käytiinhän me koirat ulkoiluttamassa jossain läheisellä kukkulalla. Oli kuolleitten muistopäivä, ja koko kaupunki oli nyt hautausmaa vierailuidensa takia aivan sekaisin ja täynnä. Metsässäkin oli kuulemma hautausmaa, kun kiemurteleva ylämäki oli täynnä peräperään parkkeerattuja autoja. Metsä oli semmoinen avonainen, korkeine puineen, ja maassa lojuvinen ruskanlehtineen. Näin yhden puun juurella salamanterin, kuva tulee joskus myöhemmin. Heittelimme koirille keppejä, ja he hakivat ne ties mistä kaukaa, ja puroista aina vaan kovempaa ja kovempaa juosten. Monesti toivat väärän kepin takaisin, isomman ja lahomman. Ajoimme takaisin kotiin hienoa maisemareittiä, josta kerrankin näin Ljubljanan lähellä kohoavat vuoret kunnolla. Ihana asuinalue! Kävimme myös Jernejn mummolla, hän oli leiponut herkkuja.

kuva Jernej Burkeljca

Sunnuntaina lähdimmekin Italiaan kiipeilemään. Näimme muut Jernejn kiipeilykurssilaiset yhdellä parkkipaikalla, josta ajoimme tunnin verran peräkanaa Italiaan. Menimme Italian rannikolle, aika rajan tuntumaan. Parkkeerasimme auton Napoleonin vanhalle tielle, josta suuntasimme alas mutaiseen jyrkkärinteiseen piikkipusikkoon kaikkine kamppeinemme. Kaikki rypivät vuorollaan milloin vain jaloilleen, toisinaan pyllylleen mutakuoppaan. Mitään ei ollut tehtävissä kun jalat alkoivat lipsua tuolla mutarinteessä, eikä vieressä kasvavista kasveista rohjennut ottaa tukea, kun olisi vain saanut kätensä verille. Alamäki ei siis ollut tietenkään kokonaan mutainen, mutta useasta liukkaasta ja jyrkästä kohdasta kylläkin.





Kallionseinämä, johon lopulta päädyimme oli jo aika ruuhkainen muistakin kiipeilijöistä. Kaikille löytyi kuitenkin oma kohta kalliosta aina kun kiipelemään intosi. Kiipeily suoritettiin usein tiettyjen samojen parien kesken. Ihmettelin kovasti kiipeilijöiden taitoja, ja sitä kuinka nopeasti he kiipesivät korkeaa pystysuoraa seinämää ylös. Kun Jernej oli kiivennyt pari kertaa, hän tuli kysymään, jos minä halusin kokeilla myös. Hän oli antanut aiemmin minulle kypäränsä päähäni, jota tunnollisesti pidin ainoana koko pusikosta päässäni putoilevien kivien takia, se on kuulemma pakollinen alle 12 vuotiaille :)



Aluksi hieman epäröin, kun näin missä he oikein olivat kiipelleet, ja alkuepäröinnin jälkeen päätin kuitenkin koittaa kykyjäni. Varmistelin monta kertaa mitä minun minkäkin välineen ja vehkeen kanssa tarvii tehdä, ja kaikki vaikutti olevan paljon yksinkertaisempaa, mitä olin kokoajan aiemmin kuvitellut. Niinpä puin varustevyön päälleni, ja Jernej kiinnitti minut narunpäähän. Hän pyysi yhtä naista varmistamaan toisenpään, kun hän dokumentoisi suoritustani. Vahingollisesti kyllä, kamerastani loppui korttitila, eikä tästä kokemuksesta ole kuin yksi kuva.

No mutta kuitenkin, minun päämääränäni oli kiivetä yhtä helpoimmista kallionkohdista, 4a asteikolla olevaa kallionkohtaa. Se oli sellaisessa kallionraossa osittain, että ei ollut pelkästään pystysuoraa, vaan menin osan matkaa ylempänä sitten raossa. Epäilin kovasti pystynkö kiipeämään massiivisillä vaelluskengilläni mihinkään, kun kaikki muut käyttivät hienoja, siroja kiipeilykenkiä. Lähdin kuitenkin koittamaan niillä eväillä jotka minulla oli, ja pärjäsinkin yllättävän hyvin. Kaikki olivat kuulemma ihmetelleet kuinka hyvin pärjäsin ensikertalaiseksi, tuntui kivalta. Alastulo olikin toisenlailla jännä juttu. Kiipeäminen ylös tuntui jotenkin luontevalta, onhan sitä tultu milloin missäki tilanteissä ylöspäin kiipeiltyä, mutta tässä tapauksessa alas tultiinkin narunvoimin. Piti vain istua tyhjän päälle ja nojata taaksepäin, ja siinä hissillä tulla sitten takaisin maan kamaralle. Välillä täytyi potkia itseään kallionseinämästä ulospäin, ja pitää jalkoja leveämmällä. Koitin myös heti perään saman asteista kallion kohtaa, jossa en tosin päässyt kengilläni yhtä korkealle kuin ensimmäisessä kohdassa. Tässä toisessa kallionkohdassa jonkun aikaa kiivettyäni eteeni tulikin pelkkää kalliota, ilman kengilleni sopivia rakoja kiipeämiseen, ja päätin täten varmuuden vuoksi palata takaisin alas, kuin kokeilla jotain, mihin en vielä ollut valmis.



Jernej kiipesi vielä pari kertaa ennenkuin meidän piti taas lähteä kotiin. Minä olin varannut evääksi jälleen porkkanaa, jota söin jo paikan päälle tultuamme. Varaamamme vesikin kului hetkessä. Lämpötila oli aivan kesälukemissa, 25 asetta, ja lempeän virkistävä ja raikas merituuli. Ylhäällä Napoleonin tiellä keikuin tien vieressä olevalla kaiteella ja nuuskin ilmaa. Se oli kovin tuttua. Kesti hetken ennenkuin tajusin, että sehän on tuo tuttu välimeren tuoksu, johon tottui Ikarialla, ja meri tuntui tuoksuvan entistä huokuttelvammalta. Harmittelin, kun ei oltu otettu uikkareita mukaan, mutta ei meillä edes ollut tarpeeksi aikaa pistäytyä pulahtamaan. Toivoin, että päästäisiin vielä uimaan meressä, mutta se on kuulemma jo liian kylmää.



Takaisin Ljubljanassa menimme Jernejn vanhempien kanssa läheiseen serbialaiseen ravintolaan syömään perinneruokaa. Saimme ison tarjottimen täynnä erilaisia lihoja. Sen kuulemma pystyi syomään kaksi tai kolme henkeä, ja me emme saaneet sitä tyhjäksi, vaikka meitä oli neljä! Ruuan kanssa tuli jättileipä ja papuja, ja erikoisia juustolevitteitä, jotka masituivat voilta ja valkosipulilta. Jälkiruuaksi saimme kaikki erilaista, piiraitten tapaisia herkkuja.

Menimme myöhemmin vielä Jernejn kanssa kävelyttämään koirat kaupungille. Minä talutin Dinaa, ja Jernej Hannibalia. Jossain vaiheessa sain molemmat vähäksi aikaa huolehdittavakseni. Kaupunki oli aika tyhjillään. Vain ravintoloissa kadunvarsilla oli muutamia ihmisiä. Hämäriä kastanjakojuja oli ympäri keskustaa, ja mekin söimme koirien kanssa yhden tötteröllisen paistettuja kastanjoita.



Maanantaina pyöräilimme kaupungilla ja kävimme Jernejn kaverin kanssa valokuvanäyttelyissä. Jernej osti myös Ljubljanan filmifestivaaleille lippuja. Menimme illlan päätteeksi syömään lettuja ja kaakaolle.