Sunnuntai 20.7.2008
Lähdimme rannalle heti kun kaikki mukaan haluavat olivat valmiita lähtöön. Minulta vielä varmistettiin, että olin varmasti tulossa mukaan, sillä reittiä, jota oli tarkoitus mennä, kukaan muu ei oikeestaan muistanut tai ollut ikinä mennyt. Pääsin taas siis johtamaan joukkoa retkeilyoppaana.

Kävelimme Harakasia myöten Armenistikseen,josta jatkoimme Nasiin. Ihmettelin, miksemme menneet Halaresin vartta, joka johti suoraan Nasiin. Varmistin, että meidän kotiinpaluumme jälkeen edes joku tietää reitin tukikohdalle Nasiin Halaresin vartta pitkkin maisemareittiä, sillä jäljellä oli enää uusia ihmisiä, jotka eivät olleet kävelleet siellä main. Halusin siis siirtää tietotaitoani eteenpäin, ennen kuin jättäisin saaren taakseni. Kesken matkaa Harakasin vartta näytin kuinka muistetaan minne käännytään mistäkin risteyksestä, ja minne vastakkainen vaihtoehto päätyisi. Ja kerroin kuinka vaihtoehtoisia reittejäkin pitkin pääsisi perille. Yhdessä kauniissa näköala paikassa olin juuri menossa edellä kahden suuren kiven välistä, mutta joku pysäytti kulkuni ja kimposin taaksepäin. Siinä oli jätti hämähäkin seitti jättihämähäkin kera. En ollut ikinä tuntenut moista seitin voimaa. Se oikein jousti menemättä rikki kun törmäsin siihen. Jäin ihmettelemään ja näyttämään muille erikoisuutta, jonka tajusin olevan sama hämähäkkilaji, josta minulla on kuvia viimeviikonlopusta, mutta tämä yksilö oli kolme kertaa isompi.

Saimme kyydin samalla osalle porukalle, meitä oli sama porukka nyt autossa, kuin edellisenä iltana Armenistiksessa. Pääsimme koko matkan Nasiin, josta ostimme minmarketista mehua tai jäätelöä ja jatkoimme alas pitkiä kivirappusia uimarannalle. Olin nyt ottanut snorkkelit mukaani, kun olin päättänyt opetella snorklaamaan. Aallokko vaikutti kuitenkin liian suurelta, että snorklaaminen olisi ollut minun taidoillani hankalaa. Niinpä harjoittelin pelkän maskin käyttöä. Jo pelkästään sen käyttö vaikutti olevan äärimmäisen hankalaa, kun oli nenän edessä tukko, eikä päässyt puhaltamaan ilmoja pihalle sukeltaessa nenän kautta.

Vietimme muutaman tunnin rannalle, kunnes tajusimme ettei paahtava aurinko tehnyt hyvää. Päivä oli kovin kuuma, ja tukalan väsyttävä auringon paahteen takia. Minä olin myös satuttanut jalkapohjani läpsyköillä kävelystä, ja kovettuneiden jalkapohjieni sisään oli muodostumassa rakkoja, joka teki kävelystä äärimmäisen tuskallista. Lähdimme rannalta ja menimme läheiseen tavernaan. Sellaiseen, jossa kävimme aivan ensimmäisinä päivinäni täällä olo ajastani.

Söimme hyvin kaikkea hyvää ja jatkoimme matkaamme kotiin. Meitä oli neljä tyttöä ja kaksi poikaa, ja pysähtyvän auton saapuessamme tytöt pääsimme kyytiin, ja pojat jäivät vielä odottamaan omaa tilaisuuttaan saada kyyti. Saimme ensimmäisen kyydin Armenistikseen josta aloimme kävellä tuskaisen pitkää ylämäkeä Kristosia kohti. Päätimme jäädä odottamaan kyytiä samaan kohtaan, jossa olin edellisenä päivänä vaihtanut mekkoa tiellä ja odottanut kyytiä. Nyt saimme kyydin uuden auton omaavalta manikyyrintekijältä Dimitriokseen asti. Siitä kävelimme Kristosiin minä jälkimmäisenä voivotellen jalkapohjieni kipua. Ainakin unohdin hetkeksi käsivammani. Vasen käsi on jo paljon parempi, vaikka kyhmy onkin vielä tallella, mutta oikea käsi pahenee päivä päivältä ja oireilee useammin. Voi voi.. Ja kiitos mummolle ja papalle nimipäivä onnitteluista. Ja niin kuin joku päivä sitten kirjoitin, niin lepuutan ranteitani sitten Suomessa paremmalla ajalla, kun ei enää työskentele tietokoneen ääressä. Siihen asti välttelen suurinta kivunaiheuttajaa, leivänleikkausta.

Kristosissa sijaitsevassa risteyksessä yhden ylämäen loppupäässä aloimme Mian kanssa juoksemaan kovaa vauhtia hiljentävää autoa kohti. Kysyinoliko hän menossa Kastanjesiin, ja vaikutti kuin hän olisi oikein odottanut meidän kyytiin ottamistaan siinä pidemmänkin aikaa. Menimme istumaan lavalle kaikki neljä tyttöä ja nautimme tuulen vireen suomasta viileydestä. Lähestyessämme lähikauppaa Kastanjesissa kuskimme teki yllättävän käänteen. Hän käänsi auton, ja alkoi peruuttamaan ahtailla, kiemuraisilla hiekkateillä. Ihmettelimme aikamme hänen puuhiaan ja hihittelimme takana. Arvelimme, että hän jopa peruuttaa koko matkan tukikohdalle viedäkseen meidät perille. Hän kuitenkin pysähtyi muutaman sadan metrin päästä kuin olimme jo täydessä naurussa koko tilanteesta.

Koko peruutus tapahtuma jäi meille mysteeriksi, ja siitä riitti vielä hauskuutta loppukotimatkaksi. Tukikohdalla aloimme valmistautumaan illan panakireja varten. Koko saari puhui näistä panakireistä, ja olimme kuulleet siitä joka päivä lähiaikoina missä ikinä näimmekään ihmisiä. Minä kirjoittelin viimepäivän tapahtumia saamatta tilaisuutta lisätä niitä blogiin samana päivänä internetin epätoimiessa.

Meidän lähtö viivästyi ainakin tunnilla. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis, tai sitten vuorostaan ihmeteltiin saammeko iltaruokaa vai emme. Iltaruokaa ei oltu valmistettu meille, ja juuri kun tytöt olivat saaneet naamansa esiintymiskuntoon, kaikki menivätkin kaivelemaan keittiön kaapeista ruokaa tai lämmittämään pitaleipiä. Minä olin jo jonkin aikaa ravannut keittiön ja huoneeni välillä, milloin puraissut muutaman palan halvaa huoneessani tai syönyt kuivattuja luumuja, toisinaan menin itsekin aukomaan keittiönkaappeja ihmettelemään mitä sitä söisi. Ihan kuin niihin kaappeihin olisi tullut mitään täydennystä kymmenen minuutin välitauolla. Hölmö tapa.

Meitä lähti kaikki muut paitsi romanialaiset. Meitä oli siis yhdeksän matkassa. Koitimme aluksi jakaantua kahtia, että saisimme paremmin kyydit, mutta päädyimme kaikki kävelemään yhdessä sumpussa, eikä kukaan pysähtynyt tietenkään poimimaan yhdeksän hengen porukkaa. Kun olimme kävelleet ehkä puoliväliin Kristosia, jakaannuimme nopeampiin kävelijöihin ja hitaampiin automaattisesti. Minä olin nopeimmissa, vaikka jalkapohjiini muodostuvat rakot tekivät pahaa joka askeleella. Joku kummallinen voima näyttää saavan minut aina perille, kuinka pitkä matka tahansa, ja kuinka kipeät jalat tai huonot kengät olisikaan. Osaankohan enää Suomessa ollakaan, jos kaikki menee kokoajan hyvin, eikä jatkuvasti ole, käsi tai jalkaongelmia. On jo niin tottunut, että aina jossain kolottaa, tai on apteekkarin tarpeessa. Tai niinhän sitä aina kuvittelee, että kotona on asiat aina paremmin.

Hitaimpien ryhmä sai kyydin, ja he porhalsivat meidän ohitse auton lavalla huudellen jotain peräämme. Meidän nopeampien ryhmä käveli puolestaan koko matkan Kristosiin jalan, ja saimme kyydin vasta matkalla Profitis Iliakseen yhdeltä naiselta, joka suostui ottamaan vain kolme viidestä kyytiinsä. Me tytöt mentiin autoon, ja pojat jäivät jälleen odottamaan omaa kyytiään.

Saavuimme yhdelle kirkolle, jossa tapahtuma pidettiin. Sen pihalle oli aseteltu monia pitkiä penkkejä pitkien pöytien ääreen tanssilavan ja orkesterin ympärille. Kirkon pihalla myytiin käsintehtyjä koruja. Me löysimme helposti istumapaikan, kun saavuimme ennen kuin juhlat olivat kunnolla alkaneet. Ihmiset vasta söivät kreikkalaista salaattia, leipää, ja lihaa, juoden punaista viiniä sekoitettuna veteen tai spriteen. Meidän pöydän tuolit olivat keikkuvaa mallia, ja kovin karheita. Satutin monta kertaa illan aikana jalkani verille teräviin metalliosiin tai sain reisiini naarmuja hiomattomista penkinreunoista. Penkit ja pöydät oltiin aseteltu liian lähekkäin toisiaan ja istumapaikaltaan ei helposti päässyt liikkumaan minnekään.

Itse söimme kreikkalaista salaattia ja leipää, ja ostimme muutaman pullon viiniä. Itse olin taas kovin väsynyt, ja olin valmis lähtemään muutaman tunnin istuskelun jälkeen. Sitä ennen juhlat olivat kerenneet alkaa kunnolla, ja orkesteri oli soittanut perinteisiä Ikarialaisia kappaleita väkijoukon tanssiessa piiritansseja. Puolalaiset tytöt halusivat lähteä minun kanssa samaa matkaa kotiin. He ihmettelivät aluksi kun lähdimme toiseen suuntaan kävelemään, kuin mistä he olivat tulleet kyytiautonsa kanssa. He kuitenkin tiesivät, että minuun voisi luottaa, että tiedän mihin ollaan menossa, ja ilmaisivat luottamuksensa minun paikallistuntemukseeni. Oli taas kiva tunne kun itse tiesi missä oli, ja miten pääsee kotiin, ja sai muille kertoa ja näyttää reitin kotiin.

Itse olin alun perin suunnitellut lähteväni yksin pois juhlista, kun yleensä muut jaksavat juhlia paljon myöhempään. Olin ottanut vyölaukun sitä varten lantiolle, että saisin kyydin moottoripyörän kyydissä. Nyt minulla ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta siihen enää. Ohitsemme ajoi usea auto, ja vain sellaiset autot, joihin emme edes kaikki olisi mahtuneet, pysähtyivät kysymään matkan päämäärämme. Ohitse pyyhälsi puolestaan yksinautoilijoita, joiden käytös vaikutti aivan suomalaiselta, että kierretään kaukaa tienvarren kulkijat ilman hidastamista tai edes päätä kääntämättä.

Juuri Kristosin nurkilla, kun olimme jo kävelleet varmaan puoli tuntia alamäkeen, pienen pieni auto pysähtyi nappaamaan meidät kyytiinsä. Ja ajoi meidät muutama sata metriä eteenpäin. Kävimme Kristosissa kaupassa, ja itse ostin maitoa. Matkan jatkaminen minulle tuntui olevan pelkkää tuskaa jalkapohjieni takia, ja pysähdyimmekin pariin otteeseen tienvarteen toivoen, että joku poimisi meidät kyytinsä. Huono onni seurasi kuitenkin, ja saimme taas kotimatka kyydin vasta viimehetkillä kun olimme jo kävelleet ikuisuuden. Pitkän kävelyn jälkeen uni maittoi hyvin, ja jalat saivat vähän lepoa muutaman päivän läpsyköillä kävelystä.