Lauantai 26.7.2008
Ensimmäinen päivä ikuisuuteen kun en työskennellyt minuuttiakaan!!!

Tämä päivä oli varsinainen vapaa-päivä. Ainutlaatuinen, sillä minulla on ollut vain yksi minun nimittämävapaa-päivä aiemmin täällä ollessani, ja sekin oli yhtenä viikonloppuna. Me siis olimme vuokranneet autot viikonlopuksi, niin, että kaikki matkaan haluavat mahtuivat autoon. Siihen järjestelyihin riitti kaksi täyttä autoa. Meidän oli tarkoitus lähteä kymmeneltä, mutta niin kuin aina ennenkin, ja kreikkalaiseen aikakäsitykseen, asiat tapahtuu kun on tapahtuakseen, eikä mihinkään tiettyyn kellonaikaan. Niinpä pääsimme lähtemään vasta puolen päivän aikoihin. Minä olin ollut jo aamuvirkkuna kauan aikaa hereillä ja saanut touhuta omiani, kerrankin. Olen jopa nyt lukenut kirjan loppuun, jota aloitin lukemaan ikuisuus sitten. Minulla ei ole näyttänyt olevan aikaa lukea sitä muutamaan kuukauteen, ja nyt vihdoin luin loputkin tarinasta.

aloitimme matkamme lähtemällä kohti rannikkoa. Matka oli tietenkin tuttu, ja katselin maisemia niin kuin joka kerta, että olisipas hyvä valokuvan paikka, mutta en taaskaan voi ottaa kuvaa, kun kamera on takakontissa, ja ajoimme muutenkin liian kovaa, että olisi voinut ottaa tärähtämätöntä kuvaa vauhdissa. Ehkäpä jätän nuo maisemat vain omaan pääkoppaani. Matkalla Evdilokseen pysähdyimme Gialisgarissa kaupassa ja elektroniikka liikkeessä. Se oli varmaan ainut saaressa, tai ainakin ensimmäinen kauppa, joka näytti länsimaiselta siisteine hyllyväleineen ja tilavine tiloineen. Viereinen ruokakauppa oli myös valikoimaltaan yksi parhaimmista ikinä täällä kohtaamistani kaupoista. Sen ulkopuolella olevat hedelmätiskit hehkuivat maukkailla, tuoreilla hedelmillä. Myöhemmin harmitti, kun en tajunnut siinä vaiheessa ostaa hedelmiä, sillä myöhemmässä kaupassa ei ollut läheskään niin hyvä valikoima. Päädyin ostamaan kuivattuja papaijoita, josta en edes tykännyt, ja jonkun pähkinä rusina sekoituksen. Ja ne pähkinätkään eivät maistuneet sellaisilta, joiden olisin niiden kuvitellut maistuvan.

Puolalaiset tytöt menivät ostamaan kuulokkeita elektroniikka liikkeestä, sillä halusivat pitää yhteyttä poikaystäviinsä. Minun kuulokkeeni on ollut heidän ahkerassa käytössään, kerta en ole itse omiani päässyt tai tarvinnut käyttää. Toinen puolalaisista tytöistä jopa pyysi minua myymään minun kuulokkeeni hänelle, jos hän ei löytäisi itselleen omia tältä saarelta.

Evdiloksessa nostimme rahaa, ja kävimme Mian kanssa ostamassa lauttaliput. Kotimatka on siis järjestetty! Lauttamme lähtee torstain ja perjantain välisenä yönä ja saapuu Ateenaan varhain perjantaiaamuna. Nukumme lautan kannella makuupusseissamme sen yön. Toivottavasti ei ole kylmä.

Halusimme mennä uimaan paikkaan, jossa kävimme ehkä kuukausi sitten. En nyt muista tarkkaan, mutta se viikonloppu kun virolaiset tytöt lähtivät, kun oli vuorostaan heidän viimeinen viikonloppunsa. Paikka, josta meillä on merenneito kuvia. Tiesimme jo valmiiksi, että ranta oli hankala löytää, sillä matka oli mutkikas, ja melkein jokainen mutkan takanen näytti samalta. Kiersimme siis vuoria, niiden reunalla, mutta aika matalalla. Samoja vuoria, joita olin kiertänyt silloin kun kävelimme saaren päästä päähän. Jos muistatte kun kerroin, kuinka aina vaan tulee lisää ja lisää vuoria, eikä ikinä loppua.

Itse muistin kuitenkin hyvin maamerkkejä, joita koitin pongailla vuoristosta. Muistin yhden korkealla olevan betonisillan, jonka alitse pääsi vesi virtaamaan ylhäältä vuoristosta alas laaksoon, ensin jokeen liittyen äkkijyrkkää ja heikkorakenteista kivikkoa pitkin. Joki virtasi aivan rannalle. Kun näimme tämän sillan, tiesimme, että nyt oli aika kääntyä alas vasemmalle kohti ainutlaatuista ja yksityistä rantaa.

Jännäsimme vähän, kuinka autot onnistuisivat pääsemään hankalasta tiestä alas rannalle, mutta selvisimme molemmilla autoilla ilman ongelmia. Rannalla oli vain yksi perhe, joka sekin häipyi pian meidän saavuttua. Kaikki menimme innoissamme uimaan, ja ensimmäiset vedessä ihmettelivät, kuinka vesi oli ihanan lämmintä, paljon lämpimämpää kuin meidän lähirannoilla. Katselimme kaikki ja nauroimme, kun kukin vuorollaan koitti päästä matalassa rantavedessä eteenpäin kahlaamalla liukkaita kiviä pitkin, mutta kuinka joka ikinen päätyi muistaakseni kumoon liukastuen kiviin, kuitenkaan satuttamatta itseään.

Lainasin snorkkeleitani ranskalaiselle pojalle, joka lupasi testata ne ennen käyttöäni. Nyt siis oli vasta ensimmäinen kerta kun pääsin niitä käyttämään. Viime viikonloppuna kun oli liian aallokkoista. Halusin tietää, olivatko ne kunnolliset, ja pystyikö niillä sukeltamaan vai vaan lillumaan pinnalla katsellen alaspäin. Hänen niitä käyttäessään ei näyttänyt olevan mitään ongelmia tekniikan kanssa, mutta maskin kiinnitys hihnoissa oli tosin jotain häikkää, joka myöhemmin selvitettiin. Arvatkaa miten minulle meni snorklaten? No ei vielä siihen.

Uin aluksi kivelle, jossa oli otettu aiemmin mainitsemani kuva. Hypin pari kertaa pää edellä tuttuun syvänteeseen, ja harjoitin taitoani. Liian yleisön kerättyäni päätin vetäytyä hyppyharjoituksistani, sillä ei oikeinauttanut jos muut huusivat: ”hyppää, hyppää!” Hyppään juuri silloin kuin itsestä tuntuu, enkä paineen alaisena ja käskytettynä. Siinä samalla sain päähäni, että kootaanpas taas uusi porukka merenneito kuvaan ojentelemaan sääriään. Niinpä kaikki tytöt kokoontuivat kivelle ja Heikki laitettiin valokuvaajaksi. Meillä oli siis vedenkestävä kamera käytössä.

Sitten päätin, että on snorklauksen vuoro. Olin jo vähän sukellellut kun olin uinut kivelle, niin uimalasien kanssa, jotka myös kiersivät henkilöltä toiselle lainaan snorkkelini tapaan. Minulle neuvottiin alusta loppuun, kuinka snorkkelia käytetään, kuinka laittaan päähän, ja hengitetään. Autettiin jopa laittamaan kapula suuhun, kun en sitä tajunnut ensimmäisellä kerralla laittaa oikein. Tungin nimittäin sen koko suuosan suuhuni, mutta siitä pitikin laittaa vain sisempi osa hampaiden väliin, ja loput huulien ja ikenien välissä olevaan suuntilaan.

Liu’uin kiveltä alas veteen, ja pysyttelin lähivesistössä muutaman metrin etäisyydellä, että minut keretään pelastamaan, jos en osaakkaan hengittää, ja saan merivettä suuhuni. Kuinkas ollakkaa, koko touhusta tuli taas katastrofin poikanen. Ei kuitenkaan mitään vakavaa, mutta sen verran sykähdyttävää, etten enää halunnut jatkaa snorklausta. Jo alkusekunnit veden alla olivat epämukavia, kun tuntui ettei saa happea, tai hengittää vähintään epäluonnollisesti. Sitten sainkin seuraavaksi suolaisen hörpyn suuhuni, en tiedä mistä se sinne tuli, koska olin pinnan yläpuolella, enkä ala, eikä aaltoja ollut. Siksi edes uskaltauduin snorlaamaan tänään. Koitin uudestaan ja uudestaan, mutta en voinut olla kuin ehkä kaksi sekuntia veden alla ilman panikoimista hengettömyydestä. Ajattelin, että snorklaaminen olisi varmasti helpompaa tavallisilla uimalaseilla ja sitten sillä piippu osalla, kuin maskia käyttäen. Nimittäin aina kun sain vettä suununi, en osannut puhaltaa sellaista pientä määrää vettä ylöspiipusta, vaan se jäi junnaamaan suuni ja piipun suun väliin, siis vähän samanlainen efekti kun ryystää pillillä juoman loppuja.

Muutaman epätoivoisen veden alla olonkerran jälkeen päätin luovuttaa ja todeta ettei se ollut minun juttuni, ei ainakaan nyt ja täällä, ehkä myöhemmin elämässäni sitten. Palasin takaisin kivelle, nappasin uimalasini, ja kiertelin kiven ympäristöä sukellellen ja ihmetellen pikkukaloja. Kiersin kiven toiselle puolelle syvänteeseen, pimeään, ja kylmempään veteen. Siellä tulin vähän vainoharhaiseksi kun joku hipaisi minua, tai tuli kylmempi kohta vedessä. En tiedä mikä sai minut nyt niin säikyksi.

Päätin lähteä uimaan matkaa. Kerroin mihin olin menossa, ja osoitin puolikaaren muotoisen rannan toiselle reunalle, että meinaan uida sen taakse. Varmistin, että uimalasini olivat hyvin kiinni, ja lähdin matkaan. Harjoittelin nyt aiemmin oppimiani käsi ja jalkavetoja, mutta en vieläkään osaa uida polvet yhdessä, enkä tajua miten kukaan muukaan voi. Pärjäsin tekniikalta omasta mielestäni hyvin, en sotkenut eri tyylejä keskenään, vaan tein rauhallisia vetoja osuen jopa jalkapohjat yhteen, eikä mennen ristiin muutaman kymmenen sentin päähän toisistaan ohi.

Rannan oikea sivusta oli täynnä luolamaisia paikkoja. Pieni aallokko jytisi onkaloihin, ja piti ääntä, joka oli synkkä, jyrinämäinen, ja meripetomainen, ihan kuin joku ärisisi nurkan takana ja soittaisin veden alaisia rumpuja. En haluaisin olla siinä isossa aallokossa. Tänään muuten mietin, kuinka monta kertaa olen täällä joutunut ties mihin seikkailuihin vedessä tai maan päällä. Melkein joka kerralla on jotain jännää tapahtunut, tai vähintään olen joutunut pulaan. Kaikista pahimmat vedessä tapahtuneet ovat varmaan olleet se, kun ensinäkinminut laiettiin sukeltamana Nasissa yhteen tunneliin,joka oli minun sukellustaidoilleni ja hengenpidätyskyvyilleni aivan liian pitkä. Toinen,ja tyypillinen oli suuri aallokko, joka riepoi minua. Pahin oli sen pitkä saarenkävelyn jälkeen, yhdessä autiossa rannassa, mutta suurimmassa ja voimakkaimmassa aallokossa ikinä. Silloin pyörin veden alla ihan miten sattuu ympäri, enkä päässyt ylös vedenpinnalle, ja löin itseäni pohjaan ja aallon mukaan tuleviin kiviin aika pahasti. Ja siinä vaiheessa olin ehkä kolme metriä rannasta. Noita aallokko juttuja on turhankin monta. Kolmas ikimuistoinen vesitapaturma oli muutama viikonloppu sitten kun satutin varpaani saaren kauneimmalla rannalla, ja vuodin kauan aikaa verta. Aina kun laitoin hetkeksikään varpaani veden alle, iso alue merivettä vaihtoi väriään punaiseksi. Olin siis satuttanut sen kiipeämälläni yhtä terävää kiveä ylöspäin pitkän uinnin jälkeen, eikä verenvuoto lakannut ainakaan tuntiin.

Takasin nykyisyyteen.. Tai siis, enhän tätä missään vedessä kirjoita:) Uin sille puolikaaren toiselle puolelle, ja jäin ihastelemaan maisemia vasemmalla puolella. Siellä näkyi kylä.. Karavostamo, olikohan. Ja toisella puolella puolikaarta osa tytöistä otti aurinkoa tasaisella kallionkielekkeellä. Kaukana meren takana puolestaan näkyi turkkia Chiosin saarta. Olin niin kirkas päivä. Sinne taisi olla joku viiskyt-kuuskyt kilometriä. Päätin uida samaan paikkaan, jossa tytöt loikoilivat toisella puolella puolikaarta. Matka oli mukavanleppoinen, ja tyyni. Sinne päästyäni tytöt pyysivät minua tarkastamaan, oliko heidän viereinen merenkohta tarpeeksi syvä hyppäämiseen. Kurkkasin veden alle ja koitin, että se oli varmasti minua reilusti syvempi, ja annoin luvan hypätä.

Menin itse istuskelemaan samaiselle kallionkielekkeelle, jossa he olivat juuri olleet, ja katselin, kuinka alhaalla vedessä uiskenteli valtavasti kaloja. Isoja ja pieniä. Yleensä en näy paljoakaan kaloja, mutta tällä kertaa näyttivät kalat viihtyvän samoissa vesissä kuin minäkin. Tytöt päättivät hyppiä lisää ja pyysivät minua ottamaan valokuvia, kun he hyppäävät samaan aikaan.

Aloimme piakkoin poistumaan vedestä ja palasimme takaisin rantaan. Rannalla ihmettelimme, kuinka pystysuorassa kallion seinämässä oli kaksi vuohta. Ne olivat tasanteella, jolla itsekin äsken olin, ja nyt ne näyttivät olevan pahassa loukussa ilman paluumahdollisuutta. Jäimme kaikki seuraamaan jännittyneinä, että milloin jompikumpi tai molemmat putoavat alas. Aina kun he siirsivät jalkojaan, tai hyppäsivät vieläkin ylöspäin, en tajua miten, sillä se oli tosiaan pysty suora seinämä, niin alas putosi kivenmurikoita, sellaisia litteitä, jotka irtosivat emäkalliosta. Päätimme jättää vuohet rauhaan, ja poistua paikalta, sillä ne näyttivät olevan hermostuneita yleisöstä, ja äänistä. Emmekä halunneet olla syypäitä niiden putoamiseen.

Pakkasimme tavaramme, ja puimme päällemme, ja jatkoimme matkamme eteenpäin. Päämääränä oli vielä kaksi uimareissua tälle päivälle. Toisen auton porukka pelleili rannalla auton kanssa huudattaen musiikkia ja ajaen takakontti auki. He olivat vieneet meidän hyvät CD:t autosta, eikä miellä enää ollut muuta kuin radio kuunneltavana. Päätimme tankata tässä välissä autoa kahdella kympillä, ja siina samassa ensin lähtenyt auto joutui jo eksyksiin. Palasimme takaisin Evdilokseen, ja soitimme heidät tulemaan sinne. Nälkä kurni jo monen vatsassa ja päätimme pysähtyä kaupassa. Vain yksi kauppa oli auki, sillä oli taas se aika päivästä, kun kaikki lepäsivät. Kaupassa ei ollut paljoa valikoimaa, mutta löysin karvaisen persikan, vai onkohan se nektariini. No, kuitenkin, se maksoi 45 senttiä. Menimme kaupan ulkopuolelle syömään, jonne myös toisen auton porukka ilmestyi. He ostivat myös pientä purtavaa tai jäätelöä.

Matkamme jatkui toiselle puolelle saarta, sille saaren upeimmalle rannalle. En kyllä ole enää varma, onko se paras, vai tuo edellinen paikka. Minä toimin oppaana ja kerroin mistä milloinkin käännyttiin ja mihin suuntaan. Selostin myös saaren nähtävyyksiä tai hyviä maamerkkejä autoilijalle, aina kun sellainen tuli vatsaan. Pysähdyimme taas maailman lopun laidalla ikuistamaan itsemme. Sieltä ajoimme kiemuraista tietä alas toiselle puolelle saarta.

Jätimme autot tunnelin jälkeiseen parkkipaikkaan, otimme tarvittavat kamppeet autosta, ja marssimme jonossa alas rannalle. Matka alas on kiemurainen polku täynnä pusikkoja ,jos en ole sitä aiemmin maininnut, ja rannalle kestää kävellä parkki alueelta ehkä kymmenen minuuttia. Ensikertalaiset menivät rituaalin mukaan yhdestä kivimuurin raosta lävitse ja ihastelivat rannan kauneutta sen ilmestyessä yhden kallionseinämän takaa. Parkkipaikan viereen oli ilmestynyt jonkinlainen veneaikataulu, sillä tämä ranta on yksityisestä sijainnistaankin huolimatta turisti kohde, ja sinne on järjestetty kuljetuksia muualta. Siis siinä ei ole mitään satamaa, vaan vene ajetaan yhden kallionseinämän vierustaan, josta matkustajien täytyy kavuta omin voimin ylös.

Levitimme kamppeemme valkoisille, sileille kiville ja lähdimme polskuttelemaan laguunimaiseen veteen. Täällä ei siis ole mitään laguuneja. Ainoa mitä näkee veden alla on kivet, tai kalat, tai muut uimarit. Menimme kaikki samaan kohtaan yhteen hienoon kivimuodostelmaan, jossa yleensä on liian aallokkoista olla. nyt oli kuitenkin tyyntä ja saimme rauhassa sukellella ja tutkia kivien ympärillä asuvia meren eläjiä. Näin aivan mielettömästi värikkäitä kaloja, ja myös yksivärisen oloisiakin. Snorkkelini olivat taas kovassa käytössä.

Minä päätin testata taitojani, ja ponnistin itseni yhdelle kivelle. Hyppäsin siis vedestä ylös ottaen kiinni korkealla olevasta kivenreunasta, ja vedin itseni ylös reunalle. Kivelle pääsyjä oli myös helpompia vaihtoehtoja, mutta ranteeni näyttivät pystyvän myös tähän hankalampaan ylöspääsyyn. Ranteeni siis voivat jo paremmin, ja niitä sattuu vain veistä käytettäessä, onneksi, sillä niskojeni kanssa eläminen on vieläkin tuskaa.

Kaikki jäivät omalle, tai yhteiselle kivelle loikoilemaan hetkeksi, tai pidemmäksi ennen rannalla paluuta. Siellä napostelimme ostamiamme pikkupurtavia, ja tarjosin pahoja papaijoitani muiden syötäväksi. Mia oli ottanut kirjan mukaan rannalle, ja kirja oli jo aika maailmaa nähneessä kunnossa, ryppyinen ja irtosivuinen. Pienen tuulen vireen tullessa rannalle, se tempaisi muutaman kirjansivun mukaansa, ja lennätteli niitä ilmassa kohottaen ne ylös korkeuksiin kallioseinämän yläpuolelle. Katselimme kaikki ihmeissämme, ja välillä koitimme juosta niitä kiinni, kun ne tulivat alaspäin. Saimme vain kaksi sivua takaisin, mutta useampi jäikin sitten luonnonhelmaan. Rannalla rupesin tapani mukaan kaivelemaan, vaikkei ollutkaan hiekkaa. Nyt sitten vain siirtelin pikkukiviä lapiomaisesti muutaman sentin päähän ilman mitään päämäärää. Siinä sitten samassa löysinkin euron rantakivikosta, ja ajattelin saaren merirosvoaikoja. Kun ilmoitin löydöstäni muille, sain kaivuuseuraa, ja myös Portugalilainen tyttö löysi euron. Tämä on siis hyvä ranta löytää nykypäivän merirosvojen saaliita.

Lähdimme rannalta, kun aurinko ei enää paistanut suoraan rannalle. ranta siis on sellainen kallioseinämän alapuolella, ja auringon ollessa laskussa, rannalle tulee kylmä aika nopeasti.

Jatkuu myöhemmin.. kun kerkeän kirjoittamaan lisää. Nyt pitää rientää tämän päivän seikkailuja kohti