Maanantai 7.8.2008
Päivä oli varmaan tuskallisin ikinä. Käsikipuni paheni entisestään. Työskentelin aamupäivän toimistossa etsien ja nimeten kaikki gramina suvun heinät tiedostoistani. Annoin myös portugalilaiselle tytölle tiedostoja hoidettavaksi. Työtä’ näytti olevan mahdottomasti, ja olin taas kovin stressaantunut kuinka saisin kaikki valmiiksi ennen täältä lähtöäni.

Ruokailun jälkeen laitoimme käteeni jäätelötikut. Taisimme käyttää tikut eilisistä jäätelöistä. En voinut kuvitellakaan, kuinka kivuliasta rannekipu oli varsinkin kun ranne joutui nyt olemaan luonnottoman suorassa asennossa. Koko kiputouhu ja työstressi sai minut varmaan lopulta kyyneliin, mutta enemmän sillä hetkellä itketti valtava rannekipu.

Lähdimme ruuan jälkeen toiseksi viimeiselle kenttätyölle Harakasiin. Mukaamme tuli kreikkalaine palomies. Itse olin taas johtajana porukassa, joka tuntui oudolta. En toiminut mitenkään johtajamaisesti. Täällä saa vaan sellaisen roolin mitä kauemmin on talossa. Koko matka alas joelle olin alakuloinen ja koitin selvitä hengissä ranteeni kanssa.

Työskentelystä ei meinannut tulla mitään. Jo pelkkien muistiinpanojen kirjoittaminen oli aikamission impossible. Kentällä kun tarvitsee kahta kättä, kun toisessa paperi ja toisessa kynä. Sitten oli vielä kamera. Kaikki kuvani olivat aivan tärähtäneitä, sillä en saanut tuettua kameraani millään,. kun koitin temppuilla yhden käden varassa hämärässä jokivarrella. Tämä osuus siis oli täynnä varjokasveja, saniaisia, muratteja ja niiden yläpuolella kasvavia platanuspuita ja alnuksia. Jouduin käyttämään salamaa saadakseni edes tunnistuskelpoisia kuvia tiedostoihini. Sain varmaan tuurilla yhden ei niin tärähtäneen lähikuvan neidonkorennosta, joka oli päivän paras laadultaan.

Maasto ei olut hankalaa, mutta tällä kertaa minulle se oli. Osuus oli täynnä jättikiviä, joiden päälle joutui kapuamaan käsivoimin, enkä minä juuri silloin voinut käyttää voimiani, vaikka minulla voimaa riittääkin käsissäni itseni nostamiseksi. Nyt jouduin temppuilemaan muistiinpanovälineet molemmissa käsissä, kamera kainalossa kyynärpäiden varassa itseni aina ylös kivelle tai puikkelehtien kahden kivenraon välisestä aukosta.

Tällä reissulla kukaan ei hoputtanut toisiaan etenemään nopeasti, vaan suurin osa miestä jäi kyykkimään kuvailemaan kukin omiaan. lajientietämystä taas ihmeteltiin, varsinkin aina kun minut huudettiin tuleman katsomaan jotain löytöä, niin tokaisin vaan, et ai se on toi, ja sanoin latinankielisen nimen kullekin kohteelle. Hassua kun oli niin guru. Luuli taas et jossain nurkan takana oli jotain todella ihmeellistä, mutta sit siellä olikin yleensä joku todella yleinen jokivarsilla tapaamani laji, vaikka Euplagia quadripunctaria.

Kun pääsimme sen päivän päämäärään, yhdelle sillalle, minulta kysyttiin jatketaanko vielä eteenpäin ja lopetetaan tämä joki. Minä kuitenkin sanoin johtajana että ei mennä. sillä olin aika työkyvytön siinä vaiheessa jatkamaan, eikä varmaan keskittymiskykynikään ollut mikään parhain sillä hetkellä. halusin myös koittaa säästellä viimeistä tutkimusmatkaani mahdollisimmanmyöhään, sillä en halunnut kiirehtiä sen kanssa, sillä vaikka tekisin sen nyt pois alta niin se ei nopeuttaisi toimistotyöni valmistumista, päinvastoin. Halusin myös, että minulla on myös jotain muutakin tiedossa lähiaikoina kuin vain toimistossa istumista nämä loppuviikot.

Tänään olin saanut otsaani palomiehen siihen kiinnittävän kukkasen terälehden. Hän selitti, kuinka he olivat pienenä leikkineet inkkaria tällä tavoin. Tänään siis olin sekä inkkari, että merirosvo. kun minulla oli päässäni merirosvohuivi. Meidän saapuessamme tukikohdalle muutamat ihmettelivät miten voin vuotaa niin kovasti verta otsastani.

Töiden jälkeen alkoi suursiivous. Päätin olla osallistumatta, ja katsoa huomaako joku. En oikeastaan voinut tehdä mitään. En hinkata vessoja puhtaiksi, en pestä ikkunoita, en tiskata, en pyyhkiä pöytiä, saati sitten mopata lattiaa, kaikki nuo vaativat minulle mahdottomia ranne liikkeitä. Niinpä hyödynsin aikaani ja tein huomisen viikkoesityksen valmiiksi. Onneksi kukaan ei tullut myöhemmin valittamaan, etten ollut ollut siivoamassa.

Olin muuten jättänyt tämän päivän tiskausvuoronikin välistä, ja kuvittelin saavani jonkunlaista uhkaava palautetta tästä, että näytin luistavan useasta tehtävästä. Tiedän, että pystyn jotain tosi kevyttä ja ei niin likaista, joka ei vaadi hinkkausta niin tiskaamaan, mutta en todellakaan pinttyneitä kahviläiskiä saati sitten pohjaan palanutta kattilaa.

Illalla meille tultiin sanomaan kahdeksan aikaan, eli iltaruuan aikaan, että meille ei kokattaisikaan tänään. Niinpä Heikki ryhtyi valmistamaan kermaperunoita. Sillä aikaa etsimme käteeni vanhan keittiölastan, joka tukisi kättäni paremmin kuin molemmin puolin rannetta asetellut jäätelötikut, sellaiset magnumin muotoiset, eikä eskimo. Yksi vanha keittiölasta löytyi vajan nurkan takaa, ja se operoitiin kahtia, hiottiin ja pestiin pikkuhomeesta. Sain vielä käsihieronnan voltarenin kera romanialaiselta. Hän oli sitä mieltä, että lasta oli aivan turha juttu, ja on parempi, että liikuttelee ranteita ympäriinsä niin paljon kuin mahdollista.

Isoin koira, noitten pentujen isä on nyt siirretty toiseen paikkaan. Se oli ennen meidän nukkumabarakkien takana, mutta nyt se on pari päivää juoksennellut ikionnellisena vapaana. Nyt se kuitenkin kytkettiin hänen vanhaan paikkaansa keittiön taa tien toiselle puolelle. Koira raapaisi minua yksi päivä kun kuljin ohi ja se hyppäsi päin minua. Oikeaan käsivarteeni tuli pitkä viilto, mutta nyt se on jo paljon parempi, enkä edes saanut siitä mitään voimakasta allergista reaktiota, niin kuin luulin. Sillä koiranpennuista saan ainakin kamalia reaktioita, aivastelua, näppylöitä, kutinaa, kirvelyä, mitä vaan.