Tiistai 1.7.2008
Pakkasin kaikki valmiiksi kentälle lähtöä varten ennen aamu yhdeksää. Odottelin melkein puoli kymmeneen asti, että kaikki muu oli hoidettu kuntoon, ennen kuin pääsimme lähtemään ulos Heikin kanssa. Emme edes aikoneet pyytää kyytiä keneltäkään, kun olin jo oppinut että samassa ajassa kun odottaisin auton saapumista tukikohdalle reppu selässä valmiina lähtöön kävelisin myös päämäärääni. Meillä oli siis edessämme puolentoista tunnin kävely alas rannikolle pikkupolkuja pitkin. Samalla Heikki näki uusia maisemia, kun kävelimme maisemareittejä pitkin. Pysähdyimme Polikarpoksessa ostamassa jäätelöä, ja saimme muutaman kymmenen senttiä alennusta, kun heillä ei ollut antaa vaihtorahaa kympistä.

Aloitimme työt yhdeltä sillalta Armenistiksessa. Kävelimme ensin sillan alle ja sieltä merelle päin kuivaa joenpohjaa pitkin. Kirjasin ylös kaikki näkemäni tai otinkuvan tuntemattomista uusista lajeista. Kuivajoenpohja näytti, kun siinä olisi selluloosaa, jotain kuivaa ja valkoista, hajoavaa ainesta. luultavimmin se oli kuivunutta levää. Suurin osa kasveista oli jättiruokoa, sellaisia vähintään kolmemetrisiä hurjan isoja ruokoja. Jossain vaiheessa tyhjästä ilmestyi vesilätäkkö eteemme, emmekö enää voineet kävellä joenpohjassa. Meillä ei myöskään ollut mahdollisuutta kävellä mutapohjaisessa vesimössössä, joten päätimme palata sillalle, ja mennä tietä pitkin joen laskupaikkaan rannalle, katsomaan josko sieltä pääsisimme eteenpäin. Tarvitsimme myös joka tapauksessa koordinaatit joen loppumispisteestä. Pääsimme nyt turistien valtaamalle rannalle ja tepastelimme hiekalla joenloppuun. Siihen oli muodostunut lätäkkö, josta löysimme yli neljäkymmentä laskettavissa ja yhtä aikaa nähtävissä olevaa makeanveden kilpikonnaa. Ne olivat söpöjä ja kesyjä. Turistit olivat luultavimmin ruokkinut niitä, sillä ne alkoivat uida meitä kohti eikä pelänneet, niin kuin ne yleensä. Nostelivat päätään vedestä haukatakseen ilmaa, ennen kuin taas sukelsivat upoksiin. Seassa oli myös usea pikkukilppari, joka pysytteli äitikilpparin lähettyvillä.

Kävelimme takaisin sillalle tietä pitkin. Matkalla näimme yhden faniklubilaiseni skootterillaan ja hän pysähtyi juttelemaan. Jatkoimme toiselle joen osa-alueelle, joka osoittautui luultua pidemmäksi. Meidän pienestä päiväretkestä oli taas tulossa seikkailu. Alkumatka meni ihan rattoisasti, kirjasin tuttuun tapaan latinaksi kaikkea mahdollista elävää, eikä matkaamme tullut mitään hankalia ylityksiä tai muita kommelluksia. Ehkä puolessa välissä matkaa alkoi tapahtumaan. Ensinnäkin aloimme näkemään käärmeitä. Näimme kolme tai neljä käärmettä. Yksi oli todella iso maalla elävä käärme. Ainiin, tai siis kyllähän aikaisemminkin näimme vaikka mitä kummallisuuksia. Näin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilijasirkan, sellaisen tikkumaisen hyppijän, jonka kädet oli ristissä. Sitä ei edes meinannut huomata puskassa, kun se oli niin maastoutunut, mutta se teki virheen ja rupes liikkumaan vieressäni, jolloin minä etsin rapinan lähteen ja asetinkamerani makrolle. Isohan se oli, mutta makrolla kun saa tarkempia lähikuvia näistä ötököistä.

Puolessa välissä matkaa Heikki pudotti myös puhelimensa yhteen lammikkoon. Se putosi pitkän matkaa kivikkoa pitkin, ja akku lähti irtionneksi kivikolla, ennen kuin lopu osa puhelimesta molskahti veteen. Jäimme vain hetkesi aurinkoon odottelemaan suurimman osan kuivumista. Olimme sitä ennen pitäneet ehkä viiden minuutin ruokatauon, jossa söimme pientä suolaista, kuten suolapähkinöitä. Ei taas ollut mitään kunnollista evästä ottaa mukaan, ei omenoita, ei mitään.

Myös maasto alkoi tuntua välillä haasteellisemmalta. Kiipeilimme välillä ylös vuorelle, tai siis vaikka kanjonin reunalle, seikkailemaan jätti kaktusten sekaan. Jossain vaiheessa vesi alkoi loppumaan kesken, ja matkasta ei näyttänyt tulevan loppua. Halusi vain päästä mahdollisimman nopeasti loppuun asti, sillä olimme aika uuvuksissa. Joki kuitenkin jatkoi mutkitteluaan, ja yhdessä kohtaa jo luulin meidän menossa väärään paikkaa, kun joki teki jyrkän uu-käännöksen. Onneksi uu-käännös vei kuitenkin oikeaan paikkaan loppujenlopuksi. Näin vähän tuttuja paikkoja, joissa olin mielestäni käynyt joskus kuukausi tai pari sitten kun vielä etsin saukkoja. En voinut kuitenkaan olla varma, sillä maisemat olivat muuttuneet niin kovasti sitten viimeaikaisen. Nyt kun oli huomattavasti vähemmän vettä, ja paljon paljon enemmän kasvillisuutta ja pusikkoa kasvamassa keskellä jokea, jossa joki aikoinaan kulki.

Yhdessä kohtaa olin kuitenkin sataprosenttisen varma, että olimme yhdellä tutulla kilpikonna lammella. Ja se lampi osoittautui oikeaksi lammeksi, samoin myös äsken epäröimät paikat olivat oikeasti niitä, joiksi ne kuvittelin olevan. Meillä ei mennyt enää kauaakaan meidän perjantaiselle aloituspisteellemme. Olimme jo joki aika sitten päättäneet mennä appelsiini varkaisiin. Olimme niin janoisia ja nälkäisiä, että olimme valmiita tekemään mitä vain saadaksemme energiaa ja virvokkeita elimistöömme.

Appelsiini reissu ei ollutkaan mikään helppo homma. Siitä tuli aivan oma seikkailunsa. Sen piti olla helppo reissu, ylös kanjonin päälle ja takaisin. Päätin kuitenkin ehdottaa vieläkin helpompaa reittiä vieläkin lähemmille appelsiinipuille aivan oikeaa polkua pitkin. Minun ei kuitenkaan olisi pitänyt luottaa polkuun, vaan mennä omalla tuntumalla seikkailureittiä vuorenrinnettä. Polun varrella olevat appelsiinitarhat nimittäin oli jo koluttu tyhjiksi appelsiineista. Jouduimme lähtemän etsimään sitä samaista puuta jossa tiesimme aivan varmasti olevan appelsiineja kanjonin takakautta. Päädyimme kävelemään tiheänpusikon poikki ja piikikkäiden kasvien lomasta yli kiviaitojen ja puutarha tasanteiden. Ei mikään helppo matka. Minua harmitti, kun Heikki joutui seuraamaan minua minun johtaessani meitä niin pahoihin paikkoihin hänen kärsiessä vakavammasta nestehukasta kuin minä.

Löysimme lopulta etsimämme appelsiinipuun ja otimme puusta neljä pientä appelsiinia. Söin ensimmäisen pienen yhtenä suupalana kuorittuani sen välittämättä pienistä piikikkäistä siemenistä. puussa ei ollut montaakaan kypsää appelsiinia, joten söimme myös muutaman raa’an. Istuimme vähän aikaa appelsiini puun alla ihmettelemässä kuinka olimme päätyneet niin huonoon jamaan. Meillä oli vielä pitkä kotimatka vuorenrinteen yläpuolelle. Se kestäisi taas reilu tunnin, ja pelkkä ylämäkeä. Mutta sitä ennen meidän piti päästä takaisin polulle, joka veisi meidät kotiin. Seikkailimme siis tiemme takaisin pusikoiden läpi ja ties minkä muiden esteiden ja pomppujen. Kaiken tämän päiväisen jälkeen olin taas kolhuja täynnä, selkä ihottumalla ja yhtä seikkailua rikkaampana.

Pääsimme takaisin joelle, joka oli tämän päivän päätepisteemme, ja perjantain aloituspiste. Huuhdoimme tahmaisia käsiämme ja kastelimme kasvojamme, sillä päämme olivat aika kuumia koko päivän helteessä kävelystä. Ihmettelin myös nilkkoihin ilmestyneitä kiviin kolautettuja naarmuja. Toivottavasti ei tule mustelmia. Yhdestä kohtaa oli taas ihoa lähtenyt. Ainiin, ja olimme sen yhden kilpikonna altaan jälkeen koittaneet kiivetä ylös yhtä epävakaata havunneulasilla peitettyä jyrkkää rinnettä ylös, kun toisena vaihtoehtona oli mennä joko pitkin syvää jokilammikkoja tai koittaa onneaan vuorenrinteellä ahtaissa paikoissa ilman käden tai jalansijaa. Kiipesimme siis ylös neulasmäkeä, ja jokaisella askeleella meinasimme liukua takaisin alas jyrkänteeltä. Otimme välillä tukea niukkakasvuisesta kasvustosta. Oli vain yksi puu, josta pystyi matkalla ottamaan tukea, muutoin otti kiinni jostain yhtä piikikkäästä kuin vattupuska, jotka olivat jo muutenkin raapineet jalkamme verille niissä kävellessämme. Kun vihdoin pääsimme ylös rinteellä, huomasin alhaalla piikkiaidan, jota en todellakaan aikonut ylittää. Olin ylittänyt silloin joku kaksi kuukautta sitten sellaisen aidan samana päivänä kun kirjoitin ensimmäisiä seikkailuretkiäni, jolloin meinasin pudota alas kalliolta ja löin polveni kallioon ja jouduin kävelemään loppu matkan ilman housuja.

Meidän siis piti mennä takaisin alas ja valita se kallion seinämällä tasapainoilu. Se ei onneksi ollutkaan niin hankalaa kuin luulin. Aah, niin, kotimatka. Kävelimme siis pikkupolkuja pitkin ylämäkeä ensin Polikarpokseen toivoen, että kauppa, josta aiemmin aamulla olimme ostaneet jäätelöä, olisi nyt auki. Tämä toivo sai meidät pysymään liikkeessä, muuten olisimme varmasti jääneet polulle ruikuttamaan. Varmaan minun tuurillani oli jotenkin osuutta aisaan, mutta kauppa ei ollutkaan auki. Oli taas se aika päivästä, kun kaikki oli kiinni, ja kyläläiset lepäämässä. Koko kylä oli tyhjillään. Vaivuimme epätoivoon, mutta sitten keksin, että onneksi jokaisen kreikkalaisen kylän keskellä on vesipiste, sellainen kivikaivonnäköine hanajuttu. Harhailimme ympäri pientä kylää löytämättä vesipistettä mistään. Olimme todella juoman tarpeessa. Vesi Harakasissa ei siis ole juomakelpoista, sen olemme jo oppineet, ja nähneet. Kun vaikka aiemmin huuhdoimme naamaamme vedessä, saimme aimo annoksen vihreää levähitusia kasvoihimme.

Heikki onneksi muisti, että kylän väärässä laidassa meidän tukikohtaan nähden oli yksi kahvila, joka saattaisi olla auki. Hänen tuurinsa näytti olevan parempi, sillä se kahvila olikin auki. Menimme varmaan kauhean näköisinä sisään ja pyysin vettä ojentaen tyhjän vesipulloni kahvilan pitäjälle. Tai siis olin säästänyt yhden tilkan äärimmäistä hätätilannetta varten, jos jostain syystä emme saisi mistään juotavaa ennen kauheaa ylämäkeä tukikohtamme lähellä. Minulla oli alun perin mukanani 1,33 litraa vettä, mutta se oli kulunut liian nopeasti, vaikka olin koittanut säästellä sitä pitkin matkaa, jotta se kestäisi koko seikkailun loppuun. Olin saanut Heikiltä muutaman desin hänen vettään, sillä hänellä oli kaksi litraa vettä mukanaan. Annoin hänelle kuitenkin toiseksi viimeiset tilkkani takaisin hänen minulle antamastaan vedestä kun aloimme nousta joenpohjalta kotia kohti.

Ostimme vedenlisäksi myös mehua tai limsaa. Istuimme pienen hetken ulkona penkeillä juomassa makujuomiamme, olin pyytänyt lisää vettä pullooni, sillä olin juonut pullon puolityhjäksi hetkessä. Kahvilan pitäjä oli kaatanut meille vettä litran pullosta, vaikka minulle olisi kelvannut vaikka raanavesi. Lähdimme kävelemään kohti yhtä siltaa, josta suuri viimeinen ylämäki alkoi. Otin taas aikaa nähdäkseni kauanko sen kävelemisessä menisi. Nyt siinä meni kahdeksantoista minuuttia, perjantaina meillä kesti seitsemäntoista.

Ajattelin koko ajan, että muut olisivat jo aloittaneet esitykset, jotka piti pitää tänään. Olimme nimittäin kävelleet koko työpäivän. Kello oli jo puoli kuusi kun pääsimme tukikohdalle, joten olimme kävelleet kahdeksan tuntia pitäen vain muutaman todella lyhyen tauon. Olin jättänyt puhelinnumeroni toimistolle, jotta jos meistä oltaisiin huolissaan, kun retkemme venyi suunnitellusta viidestä tunnista kahdeksaan tuntiin. (!!!!Nyt muuten tuli sadas sivu täyteen kirjoituksessani!!!!)Laitoin myös viestiä kun aloimme kapuamaan ylös joenpohjalta, jos joku vaikka tekisi sillä tiedolla jotain. Meille oli nimittäin saatu yhden venähtäneen retken jälkeen, että pitäisi aina ilmoittaa, kun jos tietää, että menee kauemman kuin suunnitelmissa oli ollut.

Tukikohdalla esitykset eivät olleet alkaneet. Rynnistin heti ensimmäisenä edes lisävettä hakematta katsomaan olisiko ne alkaneet vai ei. Kun huomasin, etteivät ne olleet alkaneet, kysyi tietenkin pidetäänkö niitä ja mihin aikaan. Minua taas koitettiin huijata ajankohdassa, mutta tänään oli varmana ensimmäinen kerta kun tajusin, että ne vain pelleilivät kanssani koittaessa ehdottaa hulluja kokousaikoja. Yli-innokasta huolenpitoa esityksistä ei oikein muut kanssaeläjäni tykänneet, he kun eivät olisi halunneet pitää viikkoesityksiä.

Minulle sanottiin, että näytän kauhealta, aivan kuin olisin pyörtymäisilläni ja osoitettiin viileää suihkua. Sanoin, että Heikki sai mennä ensin, sillä minulla oli hiuksissani olevien puunkappaleiden, risujen, lehtien ja siitepölyjen kanssa kana kynittävänä. Hiukseni olivat taas alkaneet näyttää vaaleammilta päivä päivältä. Tai siis nuo päälimmäiset hiukset. Löysin myös selästäni ison kasan paidan alta neulasia ja muuta pikkuhöskää. Miten ihmeessä ne sinne päätyivät? Ha ainiin, ja sukat pois ottaessani, näin, kuinka nilkkoihini oli muodostunut likaraja, sukkarajasta ylöspäin oli sellainen epämääräinen likakerros.

Suihkun jälkeen hain koneeni huoneestamme, sillä minun piti siirtää esitykseni tikulle ja lisätä siihen tämän päivän retki. Menin koneen kanssa keittiöön syömään samalla äkkiä jotain. Lämmitin jääkaapista löytämääni perunaa mikrossa muutaman minuutin, mutta ainut mikä lämpeni, oli lautanen perunoiden alla. Luovutin ja söin kylmänä, nälkä kun oli. Tein vielä myöhemmin muutaman voileivän itselleni vaikkei voita olutkaan.

Menin takaisin ylös toimistolle kannettava kainalossani. Ihmettelin kun väki ei ollut kerääntynyt esityksiä varten, ja kyselin syytä. Enemmistö halusi kuulemma siirtää esityksiä huomiselle, sillä eivät halunneet istua toimistossa yliaikaa, Kello oli siinä vaiheessa kolmea vaille kuusi. Meillä kuulemma olisi kuitenkin se iso keskustelu taas. Se jossa, meitä oli käsketty miettimään syy miksi olemme täällä, ja miksi haluamme jäädä tänne. Kävin pällistelemässä tietokonetoimistossa, missä kaikki luuraa ja huomasin työpöydälläni kirjeen. Kiitos terveisistä Tampereelta! Väki alkoi kerääntymään ulos, ja pyörimme vähän aikaa ihmettelemässä mihin meidän kuului kerääntyä. Kokoonnuimme viimein keittiön ulkopöydänääreen, jossa kaikki kertoivat yksitellen syynsä täällä oloon. Ketään ei toivottavasti lähetetä sen jälkeen kotiin. Jäimme kokouksen jälkeen keskustelemaan muista asioista keskenämme, kuinka saataisiin yhteiselo pyörimään paremmin.

Menen kokouksen jälkeen keittiössä käymään viemässä verisen paperin roskikseen, sillä jalkani taas olivat verillä. ja minua pyydettiin kurkkaamaan pöydälle tuotuun isoon kattilaan. En voinut uskoa silmiäni. Se oli täynnä linssikeittoa! Vihdoin ja viimein ties kuinka monen viikon ja päivittäisen kaipuuni jälkeen sain vihdoin syödäkseni lempiruokaani täällä. Olin kuin puusta pudonnut ihmetyksen iloni kanssa. Syömistä ennen kuitenkin kävimme Mian kanssa siivoamassa vessat. Sillä aikaa muut järjestivät tilaa ulkopöydille yhteistä ruokailuhetkeä varten, jotta kaikki mahtuisimme saman pöydän ääreen syömään.

Söin kolme lautasellista linssikeittoa, se oli taivaallisen hyvää. Sain myös leipää voin kera. Ruuan jälkeen menin sovittamaan loppukeittoa pienempään kattilaan, ja pääsin vihdoin aloilleni koko päivän touhuamisesta. Aloin kirjoittamaan blogiani, kunnes minut vinkattiin keittiön puolelle kaakaota keittämään. Sain puolitoista kuppia, sillä olin lorauttanut desin liikaa maitoa kattilaan. Istuin keittiön sohvalla kirjoittamassa koko ajan kun osa porukkaa katsoi elokuvan alusta loppuun. Jäin vielä varmaan puoleksi tunniksi elokuvan jälkeen kirjoittamaan. En tiedä olinko elokuva lyhyt, vai minä hidas kirjoitusvirheideni kanssa.