Sunnuntai 27.7.2008
Kukaan ei taas ollut aamulla siihen aikaan valmis lähtemään, kun meidän oli tarkoitus. Olimme eilen illalla sopineet, että kävisimme muutamalla huoltoasemalla kyselemässä, jos joku voisi vaihtaa meille aivan uuden renkaan vara-renkaan sijasta. Kun vihdoin pääsimme lähtemään, ja kyselemään auki olevilta huoltoasemilta, kukaan ei kuitenkaan voinut auttaa meitä. Ensimmäinen paikka sanoi olevansa liian kiireinen tänään, ja seuraavassa paikassa ei edes ollut renkaita saatavilla. Jäimme siis ilman huoltoa, ja olimme vähän kahden vaihelilla mitä tehdä auton kanssa. Edellisenä päivänä kreikkalainen tyttö oli soittanut vuokrausfirmaan, ja kertonut tilanteen. Sieltä miehet olivat sanoneet, että voitte ajaa ihan niin paljon kun lystäätte tuolla vararenkaalla. Tänään kuitenkin pääsimme kokemaan, ettei tämä pitänyt paikkaansa.

Ajoimme Armenistiksen kautta Nasia kohti pysähdyttyämme ostamassa evästä tutusta kaupasta. Nasista eteenpäin matkamme kuitenkin pysähtyi. Pysähdyimme aluksi ensin kuvaamaan Nasin rantaa kaukaa ylhäältä käsin, kunnes huomasimme, että joku tuli meitä kohti mönkijällä. Hän pysähtyi automme viereen, ja rupesi osoittamaan rengastamme. Ajattelin, että ompas siinä kiltti kansalaine, kun tulee oikein perästä ajamaan ja kertomaan, että voi auttaa. Hän ei tosin puhunut hyvää englantia, ja soitteli vain rengasta, ja kävikin ilmi, että hän oli autonvuokrausfirmasta. Minulla kesti hetki tajuta se, ja yhdessä vaiheessa jo mietin ajoiko hän meidän perässä yhdeltä huoltoasemalta asti ja tuli nyt kertomaan, että hän voisi sittenkin vaihtaa renkaan. Näin ei kuitenkaan ollut ollenkaan. Mies tukki tiemme, ja käski meitä’ seuraamaan häntä. Siinä vaiheessa tajusin kiinnittää huomiota hänen menopeliinsä, ja huomasin, että sepäs olikin samasta firmasta, kuin meidän vuokraama auto. Ja tämä mies kielsi meitä nyt jatkamasta matkamme mihin olimme menossa.

Pidimme autossa hätäkokouksen, ja mietimme suunnitelmaa, kuinka selittää asiat. Kukaan meistä ei nimittäin ollut allekirjoittanut nimeään tämän autonkuskiksi, vaan kaikki ne henkilöt ja myös toisen auton allekirjoittaneet henkilöt olivat nyt toisessa päässä saarta. Romanialainen poika päätti, että sanomme, että olimme vain ajamassa Nasiin. Se ei kuitenkaan ollut uskottavaa, sillä olimme jo ajaneet ohi, ja ainut paikka, mihin tie, jolla ajoimme, vei, oli paikka, jossa toiset toverimme nyt olivat, kiemuraisen ja pitkän hiekkatiematkan päässä.

Saavuimme heidän toimistonsa eteen, ja toinen työntekijä tuli ulos puhumaan meille. Hän kyseli, miksemme olleet vaihtaneet rengasta parempaan, ja mitä ihmettä teimme tuolla tiellä. Kuskimme möläytti tässä vaiheessa suustaan, että olimme menossa Nasiin, vaikka kaikki aivan hyvin tiesivät, ettemme olleet menossa sinne. He eivät onneksi ottaneet puheeksi mitään siitä, kuka ajaa autoa ja millä luvalla. Mutta he kielsivät meitä jatkamasta matkaamme siihen suuntaan, johon olimme menossa. Siinä samassa ihmettelin, mitä he olivat eilen illalla juuri sanoneet, että käyttäkää vaan vapaasti sitä autoa, missä lystäätte. He koittivat soittaa huoltoasemille ja kysellä renkaita, mutta kuten me jo tiesimme, kukaan ei voinut auttaa renkaan kanssa. Edes autonvuokrausfirmalla ei ollut renkaita autoon. Ja he eivät olleet itse asiassa tarkastaneet tai siivonneet autoa kun antoivat sen meidän käyttöön, joka luultavasti osaltaan vaikutti siihen, ettei renkaan rikkoutumista huomattu heti. Nämä toiset autolaiset, kenestä eilen puhuin, olivat tosin sanoneet meille jo alkumatkastamme Evdiloksessa, että auto tuntuu aivan laivalta, se ei ole aivan tasapainossa, tai jotain on ainakin pahasti vialla.

No, kuitenkin, siinä vaiheessa tiesimme, että päivämme olisi pilalla. Sillä se osa saarta oli ainut paikka johon halusimme mennä, emmekä nyt saaneet mennä. pidimme toisen kokouksen muutaman kymmenen metrin päässä vuokraustoimistosta, ja koitimme tavoittaa saaren länsiosassa olevia tovereitamme. Minä soitin suomalaiseen puhelimeen, ja vaikka olisi kuvitellut, että olisi ollut hyvät kuuluvuudet suomalaisuuden takia, sekään ei pitänyt tällä kertaa paikkaansa. Puhelu pätki, ja kaikki sen jälkeisetkin puhelut pätkivät, ettei luultavasti kumpikaan osapuoli saanut selvää mitä oli menoillaan. Jatkoimme huonon tuurimme voivottelua pettyneinä tapahtuneeseen, ja puntaroimme vaihtoehtoja. Yksi vaihtoehto oli jäädä oikeasti Nasiin, mutta kukaan ei halunnut sitä, seuraava oli mennä salaa kiellettyä tietä pitkin ja toteuttaa päivä, niin kuin sen pitikin mennä, ja kolmas oli, että mietitään kohta lisää. Minä ehdotin, että jos toiset tulisivat hakemaan meidät Nasista, vaikka joutuisivatkin ajamaan paljon edestakaisin. Muut autossa olijat eivät kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, ja pitivät minua röyhkeenä, kun edes kehtasin moista ehdottaa.

Se oli kuitenkin luultavasti ensimmäinen kerta tällä saarelle kun mietin omia etujani ja tahtojani muiden sijasta, ja olin nyt loukkaantunut, kun kukaan ei näyttänyt ymmärtävän, että oli minun viimeinen vapaapäiväni saarella, ja se näytti menevän pahasti pieleen. Eikä minusta ollut itsekästä pyytää muita tulemaan hakemaan meitä, vaikka tiesin millaisen matkan ja järjestelyn takana se oli. Toiset olivat kuitenkin jo pitäneet hauskaa eilisestä illasta asti, ja nyt oli mielestäni meidänkin vuoro saada hymyä suuhun. Toisekseen, en todellakaan ollut jäämässä lähirannoille jumittamaan viimeisenä vapaapäivänä, kun voisin yhtä hyvin kävellä niille rannoille mikä päivä tahansa, jos niin haluaisin. Jos emme tekisi mitään asian eteen, niin jäisimme vain nuolemaan näppejämme ja tylsistymään ja mököttämään paikallisiin ja jo kovin koluttuihin paikkoihin. Tarvitsin kipeästi seikkailunpoikasta nyt kun oli siihen vielä mahdollisuus.

Lähdimme ajamaan päättömästi ilman päämäärää väärään suuntaan siihen nähden, mihin halusimme oikeasti mennä. Niin en siis varmaan kertonut, mutta olimme metsästämässä saaren kolmanneksi hienointa rantaa, jossa olimme käyneet vain kerran aiemmin myös ensimmäisenä autonvuokrausviikonloppuna. Ranta, johon oli kovin hankala tie, ja keskellä rantaa iso kallionlohkare, ja pieni laituri pienene veneineen. Kuva luultavasti reilu pari kuukautta sitten lisättynä tuonne alemmaksi. Kaikilla näytti olevan huono, kärttyinen tai pahamieli, emmekä vieläkään tienneet mitä tehdä auton kanssa.

Kerroin myös muut vaihtoehdot, että voisimme mennä eiliselle rannalle, jossa kävimme keskimmäisenä, tai sitten mennä salaa tällä autolla toista kiertotietä sille etsimällemme rannalle. Kukaan ei oikein kommentoinut mitään. Sitten ehdotin, että vuokrattaisiin uusi auto, ja tämä idea saikin kannatusta. Menimme siis Armenistikseen, ja lähdimme kyselemään vuokrausfirmoista autoja. Kaikilla oli kuitenkin sama vastaus, ei heillä ole autoja, eikä kenelläkään muullakaan ole. Nyt on kovin ruuhkaisia autonvuokrauskausi, ja autot on vuokrattu jo kuukausia etukäteen . Taas uusi pettymys, jota osasimme kyllä odottaa. Kuski ajoi saaren tylsimmälle rannalle, Messachtiin, johon olisin kaikista viimeisimmäksi halunnut jäädä tuhlaaman viimeistä vapaapäivääni.

Minulla alkoi jo suunnitelman poikasta kehittyä pääkopassani, kun tepastelin pettyneenä tylsälle hiekkarannalle. Siinä hienossa rannassa, jota olimme etsimässä, mutta jolle emme enää näyttäneet millään pääsevän, olisi ollut paljon nähtävää veden alla. Täällä puolestaan hiekkaa hiekan perään, ei edes kiven kiveä. turisteja sitäkin enemmän, ja aurinkovarjoja. Olin niin suutuksissani ja pettyneenä koko tilanteeseen, etten edes suostunut lähtemään uimaan. Jäin rannalle kaivamaan hiekkaa, ja päädyin tekemään jalkakuorinnan hiekasta kuivuneille ja rakkoisille jalkapohjilleni. Sain edes jotain yleishyödyllistä tehtyä.

Yksi pomoistamme ilmestyi rannalle. Hänen kanssaan hyvää pata oleva romanialainen kyseli maatovereidensa kuulumisia, ja päätti lähteä hakemaan myös heidät Messachtiin, vaikka tytöt olivat jo kuulemma sanoneet, etteivät halua tänään rannalle. No romanialainen otti ranskalaisen mukaansa, ja koitin saada heidät vielä keskustelemaan päivän suunnitelmista, mutta näytettiin olevan päätetty, että olisimme tällä tylsimmällä rannalla loppupäivän. Minäpä en siihen alentunut vaan pakkasin kamppeeni, ja sanoin puolalaisille lähteväni seikkailemaan Myrsonas jokea pitkin tukikohdalle. En edes pyytänyt ketään mukaan, kun olin vieläkin vihoissani, kun kukaan ei ymmärtänyt haluani nauttia viimeisestä mahdollisuudesta. Ja en todellakaan nauttisi siitä turistikylläällä hiekkarannalla. Tiesin, että muilla olisi aikaa vielä monena päivänä töiden jälkeen, mutta minulla oli puolestaan edessä elämäni kauheimmat neljä päivää. En luultavasti kerkeä nukkumaan juuri ollenkaan ennekuin saan työni täällä päätökseen, sillä minulla on vielä valtavasti hommia.

Heitin repun selkääni, laitoin vyölaukun lantiolle, huivin päähäni, ja lähdin kävelemään päättävän reippaasti kohti Gialisgaria, johon Myrsonas joki laskisi. Lähetin myös toisessa päässä saarea oleville tilanneraportin mitä tapahtuu. En halunnut, että kukaan huolestuisi, vaikka lähdin yksin pitkälle seikkailulle. Minulla ei ollut karttaa mukana, mutta kuten olen aiemmin koittanut ainakin ilmaista asian, niin en sellaista täällä tarvitse. Nyt olin kuitenkin matkalla polkuja pitkin, jotka voivat joskus olla ovelan piilossa, ja matkanvarrella olisi paljon risteyksiä, enkä kävellyt jokivartta, niin kuin olin kävellyt joen jo aiemmin alusta loppuun töiden puitteissa.

Tiesin kuitenkin jossain alitajunnassani kokoajan, mistä polku menisi, ja mistä se esimerkiksi alkaa, vaikka en ikinä ollut edes ollut siellä. En joutunut kertaakaan eksyksiin, enkä hankalaan tilanteeseen, jossa en olisi osannut päättää mihin suuntaan kääntyä.

Matkani oli kuitenkin tapahtuma rikas, kuten aina. Jo heti alkumatkasta pääsin kiipeämään vesiputouksen vierustaa kalliota pitkin, ja nautin suuresti kun sain vihdoin pitkän tauon jälkeen tehdä jotain, josta todella nautin. Täytyy luultavasti alkaa seikkailemaan, ja vähintään etsimään jotain kiipeilypaikkoja lähiympäristöstä, tai mennä sitten kauemmas kiipeilemään.

Päivä oli raastavan kuuma. Auringon eteen ei eksynyt pienintäkään pilven hattaraa koko päivän aikana, ja minä tuskailin kuinka veteni riittäisi koko matkaksi. Minulla oli litra juotavaa mukanani; puoli litraa mehua ja puoli litraa lämmintä vettä. Mehukin oli lämmintä. En ollut varma montako tuntia patikka kestäisi, mutta tiesin, ettei se olisi ainakaan kuutta tuntia. Alkumatkassa näin paljon hylättyjä raunioita, ja päädyin taas asettelemaan kamerani itselaukaisulle, ja ikuistamaan itseni edes yhdessä kohtaa jokimatkaani.

Maisemat olivat upeat. Edessäni näin jylhiä maisemia, mäntyjä kasvamassa loputtomissa vuorijonoissa, ja siinä keskellä rotkoa joenpohja. Maisema oli aika pohjoinen, ei kreikkamainen. Enemmänkin jostain Kanadasta, tai jopa Suomesta. Olen tainnut mainita aiemminkin, että joissain kohtaa maisemat ovat kovin kotoisat. Taaksepäin jos kääntyi, näki merelle, Armenistyiksen, Messechtin ja Gialisgarin. Koitin välillä pysähtyä varjoon suojaan paahtavaa aurinkoa, muta kuten varmaan arvaatte ja minut tunnette, en voi kauaa paikoillani istua jos vaihtoehtona on tällainen hieno seikkailu upeine maisemineen, ja vielä sykettä nostattavine vaikutuksineen.

Polku meni kovin ylhäällä jokeen nähden, eikä näin ollen päässyt nauttimaan joen tuomasta viileydestä. Oli kiva, kun tunnisti kaikki alhaalla näkyvät joen kohdat, ja muisti mitä eläimiä tai kasveja oli siitä kohtaa bongannut. Muutenkin tämä päivä, tältä omalta seikkailu osuudeltani vaikutti kovin samanlaiselta kuin vanhat työpäiväni, kuin olin vielä seikkailemassa jokilaaksoissa. Tutut kasvit ja eläimet olivat ympärilläni, ja luettelin niiden latinankielisiä nimiä automaattisesti mielessäni.

Minulla oli jo suunnitelma yhdelle joenkohdalle päästyäni. Muistin hyvin, missä oli kaikki hyvät syvänteet, ja mahdolliset uimapaikat, ja odotin nyt innolla, milloin pääsisin virkistäytymään joessa. Tämä paikka sijaitsi sektio kolmosessa, lähellä yhtä kivistä rakennettua kävelysiltaa. Tai no ei se kyllä kävelysillastakaan voisi mennä. Sillä kummassakaan päässä ei nimittäin ollut tietä, vain melkein pystysuorat polut hiekkaisaa ja muuta epäluotettavaa maamateriaalia. Minä tietenkin päädyin kävelemään alas tälläistä melkein pystysuoraa polkua, vaikka muutaman sadan metrin päässä oli oikein autotie silta jonka luota pääsisi helposti joen varrelle.

Mutta kuten sanoin, kaipasin seikkailuja, ja nyt olin taas yhdessä. Kuvitelkaa menevänne jyrkkää sorakuopan reunaa alas. Eli siis jalkojenne alla vain lipsuvaa hiekkaa. Tälläinen polku oli, mutta onneksi polun vieressä kasvoi edes joitain kuivuneita graminoita, joista sain paikkapaikoin otettua tukea. Olen tainnut jättää kertomatta, että olin siis rantatamineissa liikenteessä, mekko päällä, repussa rannalle tarvittavat jutut, snorkkelit ja muut turhat vaellukseen tarvittavat varusteet, ja jalassa tietenkin flipflopit. En ollutkaan enne vielä kokeillut niillä seikkailua tällaisessa maastossa, saatika kiipeilyä ne jalassa, mutta tiesin pystyväni mihin vain millä vain kengillä sen saaren kävelysuorituksen jälkeen, niin kuin tarkimmat lukijat varmaan muistavat.

Vaikka selvisinkin piikkipusikkoisesta saaren tepastelusta pelkillä sandaaleilla, tämä sorakuoppamainen mäki näytti olevan liikaa rakon kyllästämilleni jalkapohjille ja läpsyköilleni. Päädyin siis liukumaan mäkeä alas kykenemättä kontrolloimaan mihin törmäsin tai kaaduin. Joku onnetar näytti olevan matkassa, sillä vain vasen jalkani vuoti verta, ja sekin näytti vain siltä, kuin vanhat ötökänpuremat olisi revitty auki. Eli ei mitään vakavaa. Pääsinpähän vähän eri tyylillä mäkeä alas kuin yleensä. Vaatteet kunnossa, ego kunnossa, jalat saman näköiset kuin tähänkin asti, naarmuilla, verillä ja kovin kuhmuraiset.

Okei, eli pääsin vihdoin joenvarteen, kun olin ensin hypännyt sillan vierustan kalliolta alas. Myöhemmin tässä kohtaa tuli ongelmia ylöspääsyn kanssa. Alashan aina pääsee. Etsin lähimmän lammikon, joka näytti puhtaalta. Täällä kun joihinkin lammikoihin on kertynyt suuri määrä levää, tai muuta epämääräistä höttöä, tai ällön näköistä mömmöä. (Näytän myöhemmin kotona kuvia.) Löysin yhden altaan muutaman metrin päästä, johon mahduin, ja joka oli sopivasti varjostettu isolla kivellä, eli myös tavarani pääsivät paahtumasta. Menin suomalaiseen tapaan luonnollisessa asussani, laikukkaan rusketukseni höystämänä viileään veteen pulikoimaan. Pian huomasin, että olin saanut seuraa. Joen pohjassa tepasteli kolme pientä rapua, ja yksi niistä näytti kovin vihaiselta. Myös lammikkoon astuessani, olin pelottanut ison sammakon, Rana ridibunda, tarkemmin sanottuna, hyppäämään kiveltä veteen molskauttaen ja rikkoen hiljaisuuden. Lammikossa eleli myös muita pikku eläjiä. Nuijapäitä, selkäuimareita, (en tiedä oikein suomeksi, mutta englanniksi back swimmer) ja vesikiitäjiä. Eilisenjälkeen kävi mielessä, että toivottavasti nämä ravut eivät ole yhtä ärhäköitä kun kuumien lähteiden ravut, mutta tulin hyvin toimeen näiden kanssa, ilman välikohtauksia.

Olin laittanut juomapulloni veteen viilenemään siksi aikaa kun itsekin viilennyin. Samalla sekunnilla kuin nousi pinnalle, oli kuitenkin yhtä kuuma kuin ennen veteen menemistä . Toivottavasti aivot kuitenkin viileni, vaikken sitä itse huomannutkaan. Kuvissa olen muuten ottanut huivin pois päästä, mutta muuten se oli jatkuvasti, joessa pulahtamista lukuun ottamatta, päässäni.

Kuivateltuani hetken ja varjossa istuskeltuani, jatkoin matkaani polkua seuraten. Se kulki vähän matkaa tietä pitkin, ennekuin taas erkani pusikkoon ja metsään. Soitin myös Matille, joka piti minulle hetken seuraa puhelimitse. Tuli taas paljon mieleen asioita, joita haluaa tehdä sitten Suomessa.

Maisemat vaihtuivat milloin paksurunkoisista metsistä, joissa muratit olivat vallanneet puunrungot, ja yököt lentelivät puunlehdeltä toiseen, toisinaan maisemiin, joissa oli paljon avaraa kalliota ja näköyhteys kauas merelle. Lähempänä loppumatkaa ylitin pikku puroja, jotka tulivat ylhäältä vuoristosta laskeutuen jokeen, ja näin vuohi aitauksia, jotka muistuttivat enemmänkin eläintarhaa tyhjyydessään, ja istutetun näköisine cyprus-puineen. Ihastelin, kuinka vuohilla oli mahtavat maisemat kallionkielekkeellä, vaikka olivatkin lukittuna häkissään. Aitaus oli todella laaja, ja maaston kasvillisuuden puute vaikutti myös osaltaan varmaan vaikutelmaan, miksi sain päähäni, että alue näyttää eläintarhalta, tai no oke, Heinolan kotieläin puistolta :)

Tähystelin kokoajan, milloin näkisin meidän tukikohdan viereisen palotornin mäen kukkulalla. mutta en ikinä nähnyt sitä. Se on hyvä maamerkki, jos joskus ei tietäsi, missä on. Nyt puolestaan katselin joen toiselle puollelle, jossa näin kaukana tutun näköisiä taloja, ja rekkoja parkissa, joiden tiesin olevan Agios Polikarpoksessa. Osasin myös ilman tulitornia hahmottaa ja paikallistaa itseni. Katoin myös taakseni merelle, josta osasin sanoa, olenko jo meidän tukikohdan korkeudella, kun on tottunut näkemään ne maisemat tietyltä etäisyydeltä, ja huomaa helposti, jos on vaikka liian alhaalla. Nyt minulle oli tärkeää tietää kuinka lähellä kotia olin, jotta osaisin säännöstellä veteni oikein. Se oli kovin lopussa, ja minä puolestani janoinen. Enkö halunnut nääntyä janoon, jos vaikka tiesin, että edessä olisi vielä 100% varmasti ainakin tunnin kävelymatka.

Täällä ollessani olen oppinut paljon selviytymistekniikoita, joita varmasti arvostan suuresti kotiin päästyäni ja myöhemmin elämässäni. Kukaan ei ole toisaalta opettanut niitä, ne vain jotenkin oppii ja omaksuu luonnollisesti, kun tulee joku tilanne eteen. Sellaisia juttuja ei opi niin, että joku on sanomassa vieressä, että nyt sun on pakko oppia tämä, vaan sen oppii kun sen aika on, ja kun itse joutuu tilanteeseen, jossa se viimeistään pitää hallita. Jos nyt miettii vaikka pää edellä hyppäämistä, joka ei nyt ole siinä kategoriassa, josta äsken puhuin, mutta kuitenkin esimerkiltään tähän tilanteeseen hyvä. niin kuten jo eilisessä tekstissä mainitsin, niin en voi oppia sitä, jos kaikki huutaa vierestä: ”hyppää, hyppää” vaan jos vaikka joskus näen kivan kielekkeen, sopivalla korkeudella, ja päätän jotenkin automaattisesti, että, taidanpas hypätä, niin silloin sitä oikeasti hyppää, enkä jää reunalle keikkumaan, ja putoa vahingossa väärinpäin satuttaen itseni.

Pääsin vihdoin tukikohdalle, vaikka olisin mielelläni jatkanut vielä maan tallaamista. Janoni vei kuitenkin voiton ja muutenkin piti tulla päivittämään päivän tapahtumat. Olin osannut säännöstellä juuri oikein vettäni. Säännöstelin niin, etten ollut nääntymäisilläni janoon, mutta niin, että join viimeisen hörpyn, kun tiesin, että olisin kotona viidentoista minuutin sisään.

Ensimmäisenä menin keittiöön täyttämään vesipulloni ja juomaan vettä. Romanialaiset tytöt olivat katsomassa elokuvaa keittiössä, eivätkä olleet lähteneet rannalle, kuten jo tiesin etukäteen käyvän, ja pojat olivat ajaneet hukkareissun. En tajua, mikseivät he voineet joko soittaa heille, tai sitten uskoa, kun he sanoivat, etteivät halua lähteä rannalle. Mietin siinä samassa, kuinka tylsä viimeinen vapaapäiväni olisi ollut ilman tämänpäiväistä seikkailuani. Seikkailu, joka jäi viimeiseksi tällä saarella.