Lauantai 5.7.2008 kokonainen versio p'iv'st'
Yöuneni ei ollutkaan niin pitkäkuin kuvittelin. En ollut laittanut mitään herätystä, joten heräsin kuin ulkona elävät kotieläimet heräsivät, eli kuudelta. Kukot ja kanat pitivät kovaa meteliä muutaman kymmenen metrin päässä olevassa aitauksessaan; kaakattivat ja kiekuivat. Ihan kuin maalla eläisi. Minua ei kuitenkaan haitannut aikainen herääminen saati sitten luonnolliset eläinäänet, joten päätin ottaa kaiken irti koko päivästä ja nousta ylös. Oli jo valoisaakin. Ulkona oli hieman koleaa, ja kävin hakemassa mummon lähettämän poolon päälleni. Sitäkään en ole tarvinnut ikuisuuteen.

Sain valmiiksi leikattuja leipäviipaleita onneksi lautaselleni, sillä minun leivän leikkaamisesta ei olisi tullut mitään tämän ranteeni kanssa. Se ei oikeastaan liiku mihinkään, onneksi sormet on jätetty aika vapaiksi liikkumiseen. Tein itselleni oman kahvisekoituksen kahdesta eri kahvilajista ja lusikallisesta kaakaojauhettani, ja toivoin sen olevan hyvää, niin kuin se olikin. Löysin lattialta muovisäkillisen kurkkuja, joiden epäilin olevan menossa Farokseen. Otin silti yhden kurkun käyttööni aamupalalle, sillä meillä ei ollut juustoa, ja halusin edes jotain leivän päälleni. Piilotin loput kurkusta jääkaapin perälle.

Aamupalan jälkeen hiippailin takaisin huoneeseeni, nappasin kannettavani ja villasukat (nii-in, olen ottanut kreikkaan mukaan villasukat!) ja palasin takaisin keittiöön. Nyt oli aika kirjoittaa. Minulla oli runsaasti aikaa, nyt kun muut olivat poissa tai nukkumassa. Eikä haitannut, vaikka yhdellä kädellä naputtelu vei oman aikansa. Kirjoittelin nelisen tuntia viimepäivien juttuja koittaen muistaa edes päällimmäiset tapahtumat. Varmaan paljon unohtui myös kertomatta. Vanhempiromanialainen tuli keittiöön kymmenen aikoihin. Söin hänen kanssaan toisen aamupalani, sillä en ollut voinut leikata itselleni lisää leipää. Hänen kaivaessaan muovipussista uutta kurkkua paljastin, että olin jo ottanut yhden kurkun meidän käyttöön, ja hän onneksi sanoi, että puolet jää meidän käyttöön muutenkin. Onneksi voin sentään itse leikata itselleni kurkkua ja tomaattia, sillä kukaan muu ei osaa leikata yhtä ohuita, mutta ehjiä viipaleita kuin minä.

Ihmettelimme yhdessä, mikä keittiössä haisi. Minusta haju oli kuin ne kaninraadot. Ehkä muutaman metrin päässä lojuva raato sitten haisi keittiön sisälle asti, mutta kammottava haju kuitenkin valtasi keittiön jo aamusta lähtien. Tajusin muuten just, että koirat on saattanut raahata kanin raadot keittiö barakin alle, sillä ne oleskelee siellä aika useasti. Se ei ois kyllä kiva juttu, jos ne raadot on päätynyt sinne alas, sillä talon alle ei kuitenkaan ihmiset mahdu, joten ei päästäis siirtämään niitä raatoja pois.

Lähetin rannalla olijoille viestiä, olisivatko he tulossa takaisin, sillä jos eivät, lähtisin kuvaamaan ötököitä lähiympäristöön. Olen jo pitkän aikaa halunnut lähteä rauhassa kuvailemaan ötököitä ilman mitään kiirettä, että joku hoputtaa jatkamaan matkaa eteenpäin minun saamatta terävää kuvaa.

Menin toimiston luo lähettämään Jempulle sähköpostia, sillä se oli ainut paikka jossa internet toimi. Latasin myös samalla viimepäivän tekstit blogiini. Sähköpostiohjelman kanssa oli jotain ongelmia samoin kuin netin, joten jouduin tovin istumaan tuolikatoksessa varjossa odottelemassa parempaa tuuria. Paikalle tuli joku kreikkalainen mies joka pyysi minua hakemaan jonkun vastuullisen paikalle. Hain kenet löysinkin ja palasin takaisin katokseen. Kohta ylös toimiston eteen tuli myös isoin pomomme ja he juttelivat kolmisteen hetken. Sitten he huusivat minulle ja kysyivät, josko minäkin haluaisin lähteä Farokseen. Pomon vaimo tarvitsi kuulemma apua, en tiedä oliko se automatkaa varten vai Faroksen tukikohtaa varten apua, joten sanoin lähteväni mukaan. Olin juuri myös saanut viestiä, jossa kävi ilmi, etteivät muut olisi tulossa vielä pitkään aikaan takaisin, joten päätin lykätä ötökän kuvauspäivääni.

Menin pakkaamaan tarvittavat kamppeet mukaani ja palasin takaisin lähettämään sähköpostiviestiä ties monennen kerranyrityksen. Minulle oli sanottu, että lähtisimme puolentunnin viiva tunnin päästä,mutta kun tavoitin tämän henkilönkeittiössä, kenen kanssa olin menossa, hän sanoikin puolestatoista tunnista kahteen tuntiin. Siinä vaiheessa oli kulunut varmaan puoli tuntia kun minulle oli sanottu ensimmäinen aika. Päätin olla seuraamatta kelloa ja hyödyntämällä aikaani mahdollisimmanhyvin. Aluksi aloin tekemän lisää purtavaa itselleni, mutta päädyinkin lapsenvahdiksi.

Kaksi tyttöä oli tullut takaisin rannalta muiden jäädessä vielä sinne, koko päiväksi. Toisen mennessä suihkuun toista pyydettiin vahtimaan vauvaa, mutta hän lähtikin mittaamaan kompostinlämpöä. Niinpä minä jäin leikkimään vauvan kanssa keittiöön kahdestaan sillä aikaa kun kananmunat kiehuivat. Ketään ei kuitenkaan kuulunut vähään aikaan takaisin ja vauva näytti jo surkeaa naamaa. Nostin hänet rattaista ja kanniskelin ympäri keittiötä puhellen hänelle suomea. Ensimmäinen kerta kun pitelin pitkään aikaa vauvaa sylissäni. tuntui aika luonnolliselta. Tosin, vasen ranteeni ei pitänyt asiasta, mutta vauva ei puolestaan pitänyt sylissä istumisesta tai rattaissa makaamisesta.

Kanniskelin jonkun aikaa vauvaa ja menin samalla kääntämään levyt pois päältä. Ulos alettiin kokoomaan upouutta grilliä. Välillä tultiin kreikaksi jupuamaan vauvalle jotain. Myös vaivan äiti kävi nyt muutaman kerran keittiössä tuomassa tai hakemassa jotain. Hän sanoi, että vauva näytti onnelliselta sylissäni leveän hymyn kera. Kun hän lähti viimeisenkerran keittiöstä pois, vauva puhkesi valtavaan itkuun. Ei auttanut mikään asento, tuutittelu, lauleskelu tai lelu. Koitin parhaani rauhoittaa häntä, mutta hän halusi äitinsä luo. Siinä samassa äiti kiiruhtikin jo toimistolta takaisin alas keittiöön kuullessaan vauvan itkua ja vei vauvan mennessään toimistoon ja kiitteli siitä ajasta, jonka olin kerennyt vahtimaan vauvaa hänen saadessaan työskennellä hetken rauhassa. Minua harmitti, kun en saanut vauvan itkua loppumaan.

Odottelin vielä jonkin aikaa, että minulle tultaisiin sanomaan, että nyt lähdetään. Siihen tuntui tosin menevän ikuisuus. Kerkesin kirjoittamaan lisää sähköposteja ja mennä koittamaan lähettämään niitä toimiston lähelle. Ainiin, ja sain syödä, nyt kun käteni olivat taas vapaina. Vasemmasta kädestä oli mennyt osittain tunto, ja ranne tuntui entistä kivuliaammalta. Pyysin puolalaista tyttöä auttamaan laittamaan sideharson takaisin. Juttelimme syödessämme perhesuhteista ja hän ihmetteli, kuinka minä olen voinut muuttaa niin aikaisin pois kotoa, hänen vieläkin asuvansa äitinsä luona. Hän on Jempun ikäinen.

Pääsimme vihdoin lähtemään joskus viiden aikaan varmaan. Sitä ennen koitin tavoittaa jo Farosiin lähtenyttä, sillä tulisin hänen kyydissään skootterilla takaisin Rahesiin ja meidän tarvitsi selvittää miten saadaan kaikki kamppeet mahtumaan skootteriin. En kuitenkaan tavoittanut ketään Farosista, joten lähdimme matkaan ilman suunnitelmaa.

Minä istuin takana vauvan kanssa. Alkumatkasta hän oli tyytyväinen ja hymyili leveästi minun hymyillessä hänelle. Kun tie muuttui kuopaiseksi hän kuitenkin alkoi itkemään sitä lopettamatta. Jouduimme muutamaan kertaan pysähtymään matkalla, ja hänen äitinsä koitti muutamaan otteeseen syöttää häntä, jotta hän leppyisi. Hänen vihdoin onnistuessa syöttää vauva, vauva olikin loppumatkan rauhassa ja viimein nukahti. Huolehdin, ettei hänen päänsä poukkoilut lastenistuimen laidasta laitaan, vaan laitoin pehmeän peiton pään suojaksi käärittynä molemmin puolin istuimen kovaa sisäreunaa. Itse olin tullut autossa vähän matkapahoinvointiseksi, kun piti olla kokoajan katse kiinni vauvassa kun se itki, eikä voinut ihailla maisemia.

Farosissa oli kova vilske ja vilinä, siellä oli valtavasti uusia ihmisiä, eikä jotenkin osannut sulattaa mistä ne kaikki sinne oli yhtäkkiä tupsahtaneet. Emme kerenneet illalla tehdä mitään hommia, kun saavuimme niin myöhään, ja alkoi olla jo hämärää, ettei edes ollut mahdollisuutta lähteä keräämään kasveja. Menin siis auttamaan työtehtävissä, keräämällä kasveja herbariumiin ja ottamalla vesinäytteitä satamakylistä. Olimme autossa jutelleet paljon organisaation alkuajoista ja saaren historiasta.

Lähdimme käymään saaren pääkaupungissa, Agios Kirkosissa skootterilla. Ei tekemään mitään erityistä, ostamaan suklaakeksejä leipomonmyymälästä ja jotain millä huuhtoa ne alas. Löysimme yhdenhyvän pikkuhyvänmyyntipaikan, ja ostimme pienen paperikassillisen pikkusuklaakeksejä, eikun siis isojahan ne olikin. Etsimme jonkun auki olevan näköisen kahvilan, josta saisimme pirtelöä ja kaakaota, mutta löytämässämme kahvilassa sanottiin ensin olevan molempia, mutta muutaman minuutin päästä minun haluamani pirtelöä ei ollutkaan valikoinnissa, ja kaakao oli erittäin pahaa. Meidän täytyi siis vielä erikseen käydä hakemassa oikeasta kaupasta jotain, minkä tiesimme maistuvan hyvältä ja kävimme hakemassa mehua.

Illalla lähdimme vielä isolla porukalla paikallisessa kahvilabaarissa istumaan. Olimme jo ennen yhtätoista takaisin tukikohdalla järjestelemässä nukkumapaikkojamme. Matille anteeksi vahingossa laitetusta viestinalusta. Olin juuri kirjoittamassa viestiä ja menemässä hammasharjani kanssa hammaspesulle, kun minua pyydettiin auttamaan vauvan kanssa ja kantamaan jotain tavaroita yläkertaan, samalla kädessäni ollut puhelin näppäili keskeneräisen viestin lähetettäväksi.

Nukuin barakissa, joka oli ennen toimisto, mutta nyt muutettu nukkumatiloiksi. Siellä oli samat sängyt, joita oli ollut auttamassa purkamassa ja siirtämässä joku viikko sitten. Siellä nukkuvat tytöt halusivat nukkua kaikki ikkunat auki hyttysten kera, mutta silti halusivat minun sulkea oven kiinni perässäni mahdollisimmannopeasti, ettei hyttyset pääsisi sisään sitä kautta. En oikein ymmärtänyt logiikkaa.