Keskiviikko 2.7.2008

Olin toisena ylhäällä, ja keittiössä. Keittiön ulkopuolella huomasin kuitenkin kauhukseni, kuinka koirat olivat repineet ulos jätetyn roskasäkinlevälleen pitkin pihamaata. Maassa lojui vessapapereita, kalanruotoja, koiranruokapurkki ja muuta roskaa. Keräsin ensin kaikki takaisin pussiin ennen kuin vein säkin tien varrella oleviin roskiksiin. Sitten vasta pääsin aamupalalle.

Aamupalaa syödessäni ulkona katselin lampun ympärille kerääntyneitä valkoisia yökköjä. Ajattelin juuri, kuinka kentältä löytämäni olivat erilaisia, niissä ei ollut mustia pilkkuja nähdäkseni, ja niillä oli hassut tuntosarvet, sellaiset sahalaitaiset. Juuri kun olin saanut ajatuslauseeni loppuun, lautaselleni putosi taivaalta tällainen samanlainen hassutuntosarvinen valkoinen yökkö. Se siitä harvinaisuudesta. Meillä on täällä varmaan tuhansittain niitä joka ilta. Ne saattaa kerääntyä valkoisen talon seinään tai lamppujen ympärille isoina parvina. Kerrankin yhden kirkon seinä oli aivan niistä valkoisena.

Kerkesin vähän aikaa työskentelemään tiedostojeni kanssa, ennekuin meidät kutsuttiin pitämän esityksiä. Esitykset venähtivät melkein ruokatauolle asti. Saimme myös vieraita Romaniasta, koulun rehtoria ja muuta työntekijää. Minun esitysvuoroni jälkeen minulle kerrottiin, että saan vahvistusta biodiversitetti tutkimukseeni. Uusi Portugalilainen tyttö, joka tuli pari päivää sitten auttaisi minua tutkimuksessani. Näytin hänelle kaikki tiedostoni, ja niiden nimeämiset, ja hän ymmärsi systeemini oikein hyvin ja kehui sitä selkeäksi. En oikein tiennyt toisn, kuinka hän voisi auttaa minua enää tässä vaiheessa tutkimustani, kun pelasin ainoastaan enää excelinin kanssa nimeten samalla kuvatiedostojani. Ja minulla oli oma systeemini kasvien kanssa, joten päätin antaa hänelle muutaman tutkimusmatkan tunnistamattomia ötököitä tunnistettavaksi.

Annoin hänelle myös muutaman neidonkorennon ja liskon kuvan, tai siis kaikki kuvat, jotka minulla oli kyseisistä eläimistä, jotka minä olin alun perin nimennyt hätäisesti tarkistamatta oikeastaan asiaa, sillä kirjat, joita käytin tunnistamisessa, eivät olleet oikein avuksi. Niinpä, kun hänellä oli enemmän aikaa perehtyä tunnistustyöhön, hän voisi auttaa minua suuresti tässä asiassa, sillä antamani lajit olivat yleisimpiä jokivarsilla. Minä olin esimerkiksi epäillyt jo pitkään, että en nähnyt kolmea erilaista sisiliskoa täällä, mutta olin nimennyt ne kaikki samoiksi sellaisella yleisellä latinankielisellä nimellä, mutta toivon nyt saavani varmistuksen oikeasta nimestä, tai edes toisen ihmisen mielipiteen.

Ruokailun jälkeen menimme koko jokitiimi, tai ne kellä siihen tällä hetkellä jotenkin oli osaa, isojen pomojen toimistoon kokoukseen yhteisen asiamme takia. Meille kerrottiin, kuinka etenemme tästä eteenpäin. Esimerkiksi, että kun minä lähden neljän viikonkuluttua, niin tänne jäävät jatkavat työtäni, mutta ei enää siinä mittakaavassa kuin minä, vaan vaikka jonkin muun kampanjan kautta hyödyntäen tutkimustuloksiani. Jouduimme odottamaan kokouksen alkua ikuisuuden, täällä kun kaikki ei ala silloin kun niiden on sanottualkavan. Niinpä odottelimme jonkin aikaa toimistossa tekemättä mitään erityistä. Odottelimme portugalilaisen tytön kanssa ja juttelimme projektistamme. Hän muuten opiskeli, on siis jo päättänyt opintonsa, niin melkeinpä samaa kuin minäkin. Kerroimme mitä kursseja olimme käyneet, ja huomasimme yllättävän monia yhtäläisyyksiä. Hän olio myös yhtä pihalla biologian tuntemuksesta kuin minäkin, joten meitä on kaksi maallikkoa tunnistamassa lajeja. Melkein koko päivä oli sellaista keskeneräistä työskentelyä, aina joku keskeytti pahasti, niin, että täytyi joko sulkea vähintään kaikki tiedostot tai koko kone pidemmäksi aikaa.

Annoin tänään nimittäin myös varmuuskopiot Halaresin tiedostoista, sillä niitä nyt pyydeltiin pitkästä aikaa varmuuskopioitavaksi. En antanut vielä Mirsonaksen tiedostoja, sillä niissä on vielä paljon työtä, kun vaan joku päivä pääsen niiden tunnistamattomien lajien kimppuun. Kerroinkohan, että meinaan kaksi viimeistä viikkoa täällä keskittyä loppuraportin kirjoittamiseen. Sitä ennen täytyy vielä kävellä kolme viimeistä osuutta Harakasista. Tulen kaipaamaan jokiseikkailujani aivan varmasti! En osaa kuvitella työskenteleväni enää kokopäiväisesti toimistossa, kun olen tottunut menemään ulos seikkailututkimusmatkoille pari kertaa viikossa työnpuitteissa.

Ainiin, mainitsinkohan, että olen satuttanut, tai siis kipeyttänyt ranteeni. Oikea ranne on vaivannut varmaan siitä asti kun tulin tänne, silleen lievästi vain. Lähinnä sitä on sattunut vain leipää leikatessa, mutta toissapäivänä huomasin vasemman käteni olevan melkeinpä työkyvytön. Joka ikinen liike sattuu valtavasti. Tiedän jo aivan varmasti, että nämä ranneviat johtuvat liiallisesta tietokonenaputtelusta, johon en ole todellakaan tottunut. Enhän kotona mitenkään oleskele tietokoneella, tai kouluaikanakaan sitä käytä. Ja varsinkin kannettavalla työasento, tai siis kirjoitusasento, ranteiden kannalta ei ole mikään paras mahdollinen. Minua kehotettiin lopettamaan päivittäinen kirjoittamiseni, mutta en todellakaan ole lopettamassa. Ei se sitä paitsi auta, jos kuitenkin olen koneen ääressä täällä kahdeksan tuntia, niin yksi ylinmääräinen tunti töiden jälkeen ei pitäisi paljoa tuntua. Jos minun pitää lepuuttaa ranteitani, niin sitten minulta pitää kieltää kokonaan koneella työskentely, eikä vain vapaa-ajalla kirjoittelu.

Meitä itse asiassa pyydettiin tänään kirjoittamaan organisaation nettisivuille luotuun blogiin ja esittelemään meidän projektimme omin sanoin. Minulle henkilökohtaisesti sanottiin, että saan kirjoittaa vain yhden pienen kappaleen, enkä mitään kolmea A-nelosta. Mutta myöhemmin päivällä huomasin, että muut olivat kyllä saaneet kirjoittaa useamman kappaleen. Olisin varmasti kertonut eri juttuja tekstissäni, jos olisin saanut vapaat kädet kirjoittaa niin paljon kuin lystään, että onneksi minulle sanottiin, että saan kirjoittaa vain yhden kappaleen. En tiedä johtuiko se vaikka siitä kuin eilen kailotin kaikille kuuluvilla oleville, että olin saavuttanut sadannen sivun blogitekstissäni wordissä. Kirjoitamme tästä edes organisaation nettisivuille kerran viikossa ja keromme kuinka projektimme edistyvät. Olisi varmaan kiva kirjoittaa kaikista seikkailuistani sinne, mutta se ei varmaan ole ihan sitä, mitä sinne halutaan laitettavaksi. Eikä minulla olisi edes aikaa kirjoittaa päivän tapahtumia kahteen kertaan eri kielillä. Päivien pitäisi siinä tapauksessa olla kaksi tuntia pidempiä.

Töiden jälkeen meille näytettiin vielä uudelleen kuinka blogiin lisätään tekstit. Meidän netti oli korjattu juuri viiden jälkeen, Minulla se ei ollut toiminut ainakaan kahteen päivään, siksi viive myös blogitekstien postaamisessa. Netissä on joka päivä jotain vikaa. Se menee itsekseen pois päältä milloin lystää, tai sitten se käännetään pois päältä ainakin siksi aikaa kun vauva on talossa säteilyn vuoksi. Minun koneellani netti toimii yleensä viitisen minuuttia siitä kun sen käynnistän aamulla, ja sen jälkeen ei toimikaan kuin vatsa seuraavana aamuna. Silloin on oikeastaan ainut hetki, jolloin voin lisätä blogitekstini. Tänään sain kuitenkin mahdollisuuden vasta iltapäivä viiden aikaan.

Lähdimme töiden jälkeen rannalle. Meitä lähti aluksi neljän hengen porukka kävelemään alas isoa ylämäkeä. Saimme kyydin Polikarpoksessa meidän kreikkalaisilta viikon viipyviltä nettisivujen suunnittelijoilta. Me änkesimme neljä ihmistä takapenkille sellaisen samanlaiseen jeeppiin, jota mekin olimme vuokranneet joku kuukausi sitten. Johon siis oikeasti mahtuu vain kaksi. He veivät meidät rannalle asti, vaikka olivat itse menossa toiselle rannalle.

Aallot olivat taas suurenmoiset. Kun seisoi rannalla vedenrajassa sai isoista vaahtopäisistä aalloista päällensä valkoista vaahtoa ja pikkukiviä hiekan kera. En meinannut lähteä uimaan olleenkaan, seisoin vain sormi suussa rannalla ihmetellen miten pääsisin aaltojen ohi turvallisimmille vesille ulapalle. Rannan tuntumassa kun on aina isoimmat aallot. Nyt nimittäin ei ollut ketään uimassa kanssani ja vahtimassa ettei minulle käy mitään hurjassa aallokossa. Puolalaiset tytöt jäivät rannalle loikoilemaan auringossa, ja uimaopettajani vuokrasi jonkun vesilaudan ja räpylät itselleen ja meni surffaamaan aallokossa. Kävelin melkein toiseen päähän pitkää hiekkarantaa, jossa näytti olevan lempeämmät aallot. Lensin silti nurin ensimmäisissä isoissa aalloissa, jotka taas koittivat repiä bikinejäni pois päältä, samalla kun sain pöksyihini kasan hiekkaa ja posedoniaa.

Hypin vähän aikaa aallokossa, ja koitin uida eteenpäin syvemmälle, tällä kertaa turvallisemmille vesille. Uin ties kuinka monen aallonharjan läpi, yli tai ali, mutta löysin itseni samasta kohtaa, josta olin aloittanut uimisen. En siis ollut taaskaan päässyt eteenpäin. No sainpahan taistella vähän aikaa aaltoja vastaan kuluttaen kaikki energiani, joka sai minut kovin nälkäöiseksi. Onneksi osan porukkaa täytyi alkaa lähtemään joka tapauksessa takaisin tukikohdalle, sillä he menivät haastattelemaan yhtä paikallista sikalan pitäjää mehiläisistä. Täällä kun toinen puolalaisista tytöistä tekee mehiläistutkimusta, kun Euroopassa kuolee niitä johonkin kummalliseen tautiin. Miksiköhän ne muuten meni sitten haastattelemaan sikalanpitäjää?

Saimme kyydin suoraan rannalta aivan ylös asti tukikohdalle. Se oli iso pakettiauto, ja kuskina pohjoisitalialainen eläkeläinen, joka puhui saksaa. Hänen kotikylässään kuulemme puhutaan saksaa, kun se on niin lähellä Itävaltaa. Itse en tosin ymmärtänyt sanaankaan, mutta muut autossa olijat olivat kaikki lukeneet vähintään neljä vuotta saksaa.

Tukikohdalla lähdin yksin hakemaan nälissäni ruokaa naapurista. Isoin pomomme oli juuri purkamassa muuttokuormaa tiellä talon edessä ja tarjosin apuani. Hän lastasi syliini vauvatuolin, pari kassia ja peittoa ja vielä repunselkääni. Meinasi vielä leikillään laittaa minut kantamaan litteää taulutelevisiotaan. Kävelin hänen perässään talo sisään, jossa hänen vaimonsa, myös yksi pomoistamme oli vaihtamassa vauvalle vaippoja. Kerroin jo aiemmin, että he ovat muuttamassa tuohon naapuriin muutamaksi kuukaudeksi. Tervehdin kaikkia sisällä olijoita ja nappasin pastitsion keittiön pöydältä. Se oli kuuma reunaltaan, ja minulle tarjottiin vessapaperia patalapuiksi. Kun olin kannatellut sillä hetkellä painavaa isoa ruokavuokaa käsilläni, tajusin miksi se tuntui painavalta. ranteeseeni nimittäin sattui aivan valtavati. En voinut kuitenkaan perääntyä enää, vaan käveli pikavauhtia mäkeä ylös keittiön takaa keittiön sisälle. En voinut uskoa, kuinka kipeä ranteeni oli. Miksi aina minulle piti sattua kaikkea tälläistä?

Ruuan jälkeen olin jo valmiina kantamassa kannettavaani keittiöön ja viemässä pyyhettäni kuivumaan narulle, kun matkani keskeytettiin ja pyydettiin kauppaan maito-ostoksille jäätelö varten. Luovutin kaikki suunnitelmani siinä vaiheessa ja juoksin ylhäältä hakemassa valintatalon kangaskassin. Kiitos vaan Johanna kätevästä joululahjasta, otan sen joka kerta mukaan kun lähden täällä kauppaan. Kaupan pitäjä oli otettu, kun osasimme puhua hänelle kreikkaa ja ymmärsimme mitähän puhui. En kyllä tiedä miksi hän nimeään ryhtyi kertomaan, joten kerroin samalla omani. Hän varmaan muistaa minut siitä, kun tulen aina kauppaan oman kassini kanssa, enkä tarvitse muovikassia, jota täällä herkästi tyrkytetään pienimpienkin ostosten yhteydessä. Ostimme myös puheaikaa ja leipää, joku oli varmana unohtanut käydä hakemassa ruokatauolla leipää, kun meidät nyt illalla passitettiin sitä hakemaan.

Kellään ei ollut loppujenlopuksi aikaa tehdä jäätelöä. Minut kutsuttiin keittiön ulos läppäri rinkiin, joten menin keittämään ensin teetä jonka jälkeen aloin katselemaan eilisiä retkikuvia koneelta valkaten kivoimmat muokattavaksi. Olen huomannut, että fotarilla työskentely ilman hiirtä tuottaa minulle suuria ongelmia. Olen myös antanut kannettavani hiiren yhden videon muokkaus macin yhteydessä käytettäväksi, kun koko tukikohdasta ei löytynyt muita usb- hiiriä. Itse olen käyttänyt jotain vanhempaa versiota, josta puuttuu se skrolli keskeltä. Tuntuu kovin alkeelliselta ja työtä hidastavalta työskennellä sellaisella hiirellä. Enköhän jo kohta saa omani takaisin.

Ulkonaistuessamme näin sivusilmällä kuinka lattialaatoilla vipelsi isohämähäkki. Kun katsoin tarkemmin, se olikin taas se sama skorpionien sukuun kuuluva ötökkä, joka napattiin ja vangittiin muutama viikko sitten. Siis ei tietenkään sama yksilö, mutta sama laji kuitenkin. Muut ulkopöydässä istujat kauhistelivat kummajaista ja nostivat jalkansa ylös maasta. Minä puolestani menin maahan kontilleni kurkkimaan laattojen alle minne se oikein vipelsi. Kadotimme sen vähäksi aikaa näkyvistä ja keskityimme kaikki työskentelemään koneillamme. Yhtäkkiä minä kuitenkin kiljaisin. Se oli onneksi vain bläki, joka toi pöydän alla likaiset tassunsa valkoisille housuilleni. Myöhemmin Heikki meni ja tappoi ötökän ja toinen koirista söi sen.

Kirjoitin aika myöhään. Oli paljon aikaa, kun monet olivat poissa. Osa lähti nimittäin vielä Polikarpokseen tavernaan istumaan iltaa. Meitä jäi kaksi tukikohdalle, ja myöhemmin puolalaiset tytöt tulivat kahden opettajansa kanssa tänne tukikohdalle jatkamaan illan viettoaan. Heille oli annettu tänään muutama vapaatunti töistä, jonka he saivat viettää opettajiensa kanssa rannalla tai ravintolassa. Olimme nähneet osan heistä aiemmin rannalla. Varmaan kivaa vaihtelua heille. Monet heistä nimitäin ovat heti saapumisestaan lähtien halunneet lähteä kotiin, ja nyt kun heitä oli isompi porukka romanialaisia, niin tuntui varmaan kotoisalta.