Lauantai 12.7.2008
Heräsin kahdeksan aikaan ja menin aamupalalle retkeilykartan kanssa. Suunnittelin vähän, minne mentäisiin, että on edes joku suunta lähdölle. Kukaan muu ei ollut ylhäällä, mutta eipä meitä paljoa tukikohdalla ollutkaan. Romanialainen nousi kohta ja tuli samaan aikaan aamupalalle. Muut heräilivät vasta kymmenen jälkeen, jolloin meidän kuului olla jo lähdössä.

Romanialainen oli aloittanut katsomaan elokuvaa ja suuttui taas minulle kun rupesin puhumaan kesken elokuvan ja selittämään matkalle lähtijöille, että mitä heidän olisi syytä pakata mukaansa ja päällensä ja minne edes ollaan menossa. Hän raivostui kun ei saanut katsoa rauhassa jo täysillä ollutta elokuvaa ja sulki teeveen ja meni kolistelemaan keittiöön tiskaamaan astioitaan ja paiskomaan kaapinovia.

Mukaamme ilmoittautui myös ranskalainen poika, jolla oli tosin tarkoitus tehdä yksi suurempi kierros, mutta samoilla nurkilla, minne me olimme menossa. Aloitimme matkan kävelemällä Kastanjesiin. Viereemme pysähtyi yksi lava-auto, jonka kuski kysyi tunsimmeko jotain espanjalaista, joka oli unohtanut kenkänsä hänen autoon. Emme tunteneet. Meidän varsinainen seikkailu alkoi yhden autokorjaamon takaa, polkua pitkin, jota kukaan meistä ei ollut kävellyt aiemmin. Varoittelin jo alkumatkasta, että tämä polku voi tehdä kipeää jaloille sillä se oli pitkä ja jyrkkä. Johtajana olin kovin päättäväinen ja johdin meidät oikeita polkuja pitkin päämääräämme, vaikka merkittyjä polkuja ei ollut aina helppo seurata.

Välillä jos joku mu meni edellä, hän oli yleensä aika nopeasti harhateillä, ja jouduin huutelemaan kääntymään oikeaan suuntaan paikoissa, joissa näytti olevan esimerkiksi viisi eri suuntavaihtoehtoa, kun täälläpäin nuo vuohet tepastelevat tekien omia reittejään. Varmaan aika moni näistä merkityistä poluista on itse asiassa vuohien tekemiä. Joillakin on tosin historiallista taustaa vaikkapa muinaisena kulkureittinä saaren toiselle puolelle ennen kuin tunneleita rakennettiin

Menetimme alkumatkasta yhden tytön seurastamme, kun häntä rupesi huimaamaan liikaa ja jouduimme pysähtymään hänen takiaan puolen minuutin ylämäenkävelyn jälkeen jatkuvasti. Varmistin, että hän löytäisi takaisin tielle pusikkoista ja metsäistä maastoa pitkin, jota olimme kävelleet. Normaalilla kävelyvauhdilla olisimme edenneet siihen kohtaan maksimissaan kymmenessä minuutissa, mutta nyt meillä oli mennyt jo puolisen tuntia autokorjaamolta. Meitä jäi siis enää kolme erimaalaista seikkailemaan.

Meidän alkumatka oli jyrkkää ylämäkeä metsässä kävelyä, ei siis minkään suomalaisen metsän, vaan sellaisen vähän päätä korkeamman kasvuston seassa kävelyä. Tai itse asiassa kävelimme vähän kumarassa metsän sisään puiden välissä muodostunutta tunnelia pitkin. Aika kivannäköistä. Välillä metsä loppui ja näimme pitkälle merelle ja kaikki korkeimmat lähivuorenhuiput, esimerkiksi Halaresin viereiset kanjonin jyrkänteet, ja tukikohdamme viereisen tulikukkulan. itse olimme varsinaisesti lähempänä Harakas-jokea.

Näimme jo aika alkumatkasta niitä hienoja kivimuodostelmia, joita en vieläkään osaa omalla järjelläni selittää, kuinka ne on voinut syntyä.Ainiin olimme siis matkalla Ammoudiaan. Puolalainen tyttö muisteli, että hän olisi lukenut saaren olevan tulivuoren päällä, ja sen takia täällä olisi noita epämääräisiä kivikasoja. ME ei ihan uskottu, että niin voisi olla, tähän piti olla joku järkevämpi selitys. Toisaalta puhuttiin eroosiosta, mutta kuinka sekään voisi siirrellä sillä voimalla niin isoja järkäleitä toisensa päälle.

Saavutimme kohdan, jossa näimme jo tämän alueen alkavan. Useampia kivimuodostelmia, ja kuivaa maastoa. Siellä ei ollut mitään muuta kuin kiviä, kiviä kiviä, ja muutama pusikko. Ainiin ja se pikkuinen talo, jossa pysähdyttiin evästelemään silloin kun kävelimme saaren halki muutamaviikko sitten.

Paikka oli kuin aavikko. Oli tosin vuohia, villeinä ja kasvatettuja, meinasin saada muutaman hienon kuvan, kun iso kasa vuohia juoksi meitä karkuun ihan kun jotkut antiloopit Afrikassa leijonia. Hieno välillä tunne valtasi sydämen. No kamera oli kuitenkin liian hidas ikuistamaan tämän kaiken. Mutta sen puolesta sain muutaman hassun kuvan yksittäisistä vuohipareista istumassa esimerkiksi kivennokalla. Miten nekin sinne oli tajunneet kiivetä.

Maassa tietenkin vipelsi tie minkä moista ötökkää, ja näin myös yhden Agaman, En vieläkään osaa liikkua luonnossa tyhjentämättä päätäni, vaan vieläkin kuljen kuin olisin töissä, ja päässäni vain vilisee latinaa. SE ei kuulemma häviä moneen vuoteen, mutta ehkä Suomen luontoon sen verran erilainen, etten edes tiedä suurinta osaa sen kasvillisuudesta tai eläimistä edes suomenkielisillä nimillä.

Taivaalla puolestaan kaarteli petolintuja. Niistä en tiedä mitään, olivatko kotkia, vai haukkoja, vai mitä nyt muita vaihtoehtoja onkaan. Se lisäsi vielä autiomaa tunnelmaa. Ainiin, ja oli myös kuuma. Yhdessä kohtaa näimme keskellä ei mitään liikennemerkin. Koitimme jo kauempaa koittaa arvailla, että mitä merkki mahtoi kertoa, ja itse aluksi näin, että siinä oli linnun kuva, lähemmäs mentäessä kuvaksi kuitenkin muodostuikin pyöräilijä. Siellä siis meni pyöräilytie, ja siitä varoiteltiin erämaassa. Samalla olisvat voineet pystyttää liikennevalot, kun oli niin kova ruuhkakin :)

Kun saavuimme ylös, huomasimme myös tuulen vaikutuksen. Se oli taas valtavan voimakas, ei meinannut kuulla mitä muut koittivat sanoa. Kävelimme sille samaiselle kivitönölle St. Panteleimoniin, josta jo aiemmin mainitsin, ja kerroin meidän muutaman viikon takaisesta seikkailusta, ja muutenkin tietoa tästä saaren kohdasta. Kerroin esimerkiksi saaren suurimmista vesiputouksista, jotka tällä hetkellä olivat aika vedettömiä. Olin kyllä vähän pihalla, kun minulta kysyttiin meidän näkemiämme saaria, että mitä mikin on, ja ei uskottu, kun koitin vakuuttaa, että Turkki näkyy yhdestä kohtaa huipulta, vaikka se ei kysyjän järjen mukaan voinut näkyä siitä kohtaa. Minulle oli kuitenkin ainakin osoitettu samaiseen suuntaan aiemmin ja näytetty kaukaisuudessa kohoavaa maakokonaisuutta joka ei ollut sellainen rikkonainen läntti niin kuin saaret merellä, vaan pitkulainen, kuin Turkin rannikko. No, täytyy katsoa kartasta, tai kysyä fiksuimmilta.

Se pikku tönö oli muurattu umpeen laudanpalasilla. Sisälle oli kannettu jotain viljatuotteita, mitä nyt pääsi vähän kurkkimaan oviaukosta. Viimeksi pystyimme vielä evästämään tuulensuojassa, mutta nyt taas söimme samalla kun tuuli puhalsi korviin ja juomapulloihin viheltäen. En muista tuuleeko suomessa koskaan niin, että pullot viheltävät.

Syötyämme kiertelimme vähän ympäriinsä ja kiipesimme korkeimmalle kohdalle jonka löysimme, jotta näkisimme toiselle puolelle saarta, jota olin vähän lupaillut matkan alussa, mutta en ollut aivan varma näkisikö siletä tarpeeksi kaikkea hienoa. Kun pääsimme huipun reunalla, kaikki kuitenkin haukkoivat henkeään upeille maisemille. He eivät olleet kuulemma nähneet vielä mitään näin upeaa koko saarella. Onnistuin siis hyvin valikoimaan reittipäämäärän, sillä tarkoitus oli saada tämä retki ikimuistoiseksi, oli kuitenkin heidän ensimmäinen vaelluksensa.

Kaikki jäimme istumaan kivennokan päälle ja ihailemaan maisemia. Edessämme taivaanrannassa oli taas niitä Lochnesin näköisiä saarimuodostelmia. Oikealla puolestaan näimme Erifin, alhaalla vähän Manganitista, ja vasemmalla maailmanlopun kaukaisuudessa, ja vasemmalla näkyi myös Furni ja muita pikkusaaria. Itse istuin yhdellä keikkuvalla kivellä, josta tuuli tuntui nappasevan minut mukaansa millä hetkellä hyvänsä. Yhdessä vaiheessa sain kylkeeni kolauksen, ihan kuin joku olisi tökkäissyt minua sormella, mutta se olikin vain reppuni hihna, jota tuuli riuhtoi vauhkoontuneena.

Istuimme paikoillamme ikuisuuden tai kaksi. Kaikki olivat aivan omissa ajatuksissaan ja nauttivat rauhallisuudesta. En hoputtanut ketään lähtemään. Kun viimein lähdimme, kerroin lisää seikkailuistani ja varsinkin kaikista hyvistä Halaresissa käydyistä seikkailuista, jotka opettivat minua selviytymän hengissä vaarallisissa paikoissa janossa ja nälässä. Muistelin myös aikaa, jolloin minulla ei ollut hyviä kenkiä, ja kävelin silti jokivarsilla melkein päivittäin. Myös käyttämäni ”uudet” sandaalit ovat jo kovin legendaariset, varsinkin sen Ikarian halki kävelyn jälkeen. Vieläkin saan ihmetystä aikaan ympärilleni, kun kerroin missä näillä olen kävellyt.

Näimme paikanpäällä paljon eksyneitä marmorin palasia, ja ihmettelimme, mistä ne sinne olivat päätyneet. Jatkoimme matkaamme kotia päin tietä pitkin. Vasemmalla näimme paljon metsää ja muutenkin vehreää luontoa, mutta oikealle puolelle jäänyt karu Ammoudia oli puolestaan yhä autiomaa, ja me sopivasti siinä niiden molempien keskellä. Menimme aina joitain oikopolun näköisiä paikkoja pitkin, jos tie näytti kaartavan liian ison mutkan. Olin muutenkin jo koko alkumatkan itse seurannut haaleita punaisia pilkkuja, jotka johdattivat meidät ylös Ammoudian vähän liiankin tunnollisesti. Välillä ranskalainen poika olisi ainakin mennyt omia reittejään, ja huomasi, että ne olisivat päätyneet minun johtamiini reitteihin useasti. Yleensä kehotin kuitenkin seuraamaan minua, sillä sillä hetkellä seikkailimme paikassa, joka näytti melkein joka suuntaan samanlaiselta.

Kotimatkalla muistelin lisää kaikkia kivoja muistoja tältä saarelta, kun jotenkin on viimepäivinä havahtunut siihen, että lähtö on jo lähellä. Muutama viikko täällä kun hurahtaa hetkessä ohi. Mietin myös kaikkea kivaa jotka odottavat minua Suomen kamaralla. Muistelin esimerkiksi, että mustikathan ovat kohta kypsiä. Lähdethän mummo mustikkametsään?

Ainiin, ja kiitos eilisestä viestistä, minulla on juuri parhaillaan menetelmä käytössäni, ja kirjoitan vain toisella kädelläni. Täällä tosin on niin kovin kuuma, että joudun vaihtaman riepua jatkuvasti kylmempään. Äsken operoimme kokeilumenetelmäksi minulle tyynyliinaan käärittyä kylmäkallea. Tiedän jo kuitenkin millainen kohtaus siitä tulee kun romanialaiset näkevät käsiviritelmäni. Vanhempi heistä kun on ollut minun hoivaajanani täällä, levittää kaikista yleisimmin minun käteeni sitä reumatismi rasvaa ja jakaa elämänviisauksia. En tosin vieläkään usko, että hän puhuu samasta vaivasta kädessäni sillä hänvieläkinjoka kerta kertoo, kuinka hänen lapsillaan on jatkuvasti joka viikko sama ongelma käsissään tietokoneen äärellä oleskelusta. Olen kuitenkin valmis kokeilemaan kaikkien parannuskeinoja, ja nyt on mummonvuoro. Aluksi kuuntelin ensimmäisiä neuvojia, jotka käskivät pitämään käden paikallaan ja sitomaan sen. Sitten noudatin romanialaisen neuvoa vapauttaa käsi ja liikutella ja elää normaalisti, mutta esimerkiksi eilen illalla jouduin leikkaamaan hänen painostuksestaan leipää, ja satutin vielä taas kipeämmäksi käteni. En voi uskoa, että se asento voi olla kaikista tuskallisin ikinä. Onneksi meillä on suomessa kapeampia leipiä, sillä täällä meillä on tosi paksuja, ja niiden kiinnipitämisestä leikkuutilanteessa on muutenkin melkein mahdotonta, saati sitten vielä jonkin jännetuppitulehduksen kanssa.

Takaisin retkeen.. Meillä kesti tunti kävellä alas tukikohdalle. Minua pyydettiin huomenna lähtemään näyttämään tietä ja seuraksi läheiselle luostarille, jossa en ole itse asiassa vieläkään käynyt. Jännä tosiaan, että minua nyt pidetään kovasti saarta tuntevana henkilönä. Minua pyydettiin myös rannalle, mutta halusin mielummin rentoutua kirjoittelun parissa enkä auringon paahteessa. Minulta kysyttiin jopa neuvoa, miten päästään Kristosista Armenistikseen, ja Messachtista Armenistikseen. Puolalaiset tytöt olivat nimittäin nyt lähdössä omin neuvoin rannalle, jossa romanialaiset olivat jo yhden kreikkalaisen työntekijän kanssa. Toinen puolalainen tytöistä oli jo toipunut heikotuksestaan, ja näytti jo paremmalta ja pirteämmältä.

Itse päätin pestä legendaariset sandaalini. Ne olivat aivan pölyn ja lian peitossa kaikkien seikkailujeni jälkeen. En kyllä anna tämänpäiväisen seikkailun olla viimeinen, tulisin varmaanihan pöhköksi., tai ainakin levottomaksi ilman jännitystä elämässäni. Täällä itse asiassa nämä lähitienoon tiet on ainakin peitetty jollain ihmeellisellä pikkupölyllä. Välillä se on semmoista harmaata tosi pöllyävää, tai sitten muuten vain hienompiaineista kuin hienohiekka, ja ruskeaa. Retken jälkeen kun otin sukat pois jalasta näin taas hassun rajan, kuinka oli likaa sukan yläpuolella, ja sukan alla peitossa ollut nilkka oli puolestaan ihan normaalin värinen.

Kaiken tarvittavan säätämisen jälkeen pääsin vihdoin syömään. Ei tosin ollut mitään kunnon ruokaa, tai aineksia siihen, joten päätin lämmittää yhden pitan juuston kera ja syödä pari viipaletta leipää. Syömään aloittaminen kesti kuitenkin ikuisuuden. Ensinnäkin keittiössä oli kova sotku, ja toisekseen autoin ranskalaista poikaa etsimään vesikannuja, jotka olivat mystisesti kadonneet. Hän tarvitsi niitä täyttääkseen vedenkylmennysautomaatin. Toinen kannu löytyi jääkaapista, ja siellä oli romanialaisten limonadet, ja toisen kannun löysin romanialaisen pojan huoneesta, sillä muistelin, että romanialaiset tytöt olivat menneet sinne ison teekannun kera eilen illalla. Huoneesta löytyi tuhkakuppi, ja ihmettelin olivatko he poltelleet sisätiloissa eilen, sillä ikkunakin oli auki, eikä romanialainen poika ikinä pidä sitä auki. Hän jopa vieläkin nukkuu pipo päässä viltin alla.

No kannumysteeri ratkaistu. Sitten pääsin syömään. Käyttämäni juusto maistui kuitenkin aivan kammottavalta. Ihan kuin se olisi ollut metallia, tai vähintään varastoitu jossain autokorjaamon hyllyllä. Aivan kamala teollinen, ei ruualta maistuva maku ollenkaan. Yök. Ei siis pienintäkään juustonhitusen makua ollenkaan.

Kirjoittelin jonkin aikaa ja vaihtelin aina välillä riepua kylmempään. En pitänyt kauaakaan sitä kylmäkalleviritystä kädessäni sillä se lämpeni nopeasti, vaikka olikin sisältä kylmä. Rannalle lähtijät palasivat yhdeksän maissa takaisinjuuri kun ruoka oli jäähtynyt tarpeeksi. Meilläpäs oli tänään taas linssikeittoa!