Lauantai 26.7.2008 jatko-osa

Kaikilla oli jo nälkä kun vihdoin pääsimme lähtemään kohti päivän viimeistä uintipaikkaa. Ajoimme takaisin tunnelista saaren itä puolta kohti. Huomasimme tunnelissa, että takana tulevat ajoivat taas takakontti auki, mutta nyt ilmeisemmin vahingossa. Viitoimme heidät pysähtymään, ja kerroimme mikä oli vikana. He eivät itse olleet huomanneet mitään. Tuulen vire olki napannut hattuhyllyltä yhden t-paidan, jota he lähtivät metsästämään, meidän etsiessä parempaa pysähdyspaikkaa. Jäimme muutaman mutkan päähän korkeammalle ihastelemaan maisemia auton ulkopuolelta, ja pystyimme näkemään, kuinka toiset kiemurtelivat serpentiini teitä pitkin kauempana alhaalla kaikista u-mutkista.

Koitimme etsiä yhtä tavernaa, jossa olimme käyneet aterioimassa ensimmäisenä viikonloppuna kun kauan sitten vuokrattiin auto. Paikassa, jossa näimme suloisia pieniä tiikerinpennun näköisiä kissanpentuja. Muistimme jotain maamerkkejä hämärästi mitä tavernan lähistöllä saattoi olla ja kartasta osasimme vain sanoa, että se oli Manganistiksen ja Agios Kirikosin välillä. Niinpä tähyilimme oikealle kokoajan etsien tutun näköisiä paikkoja. Siis koko tie oli tuttu, mutta emme muistaneet, että missä pienessä kylässä matkanvarrella pääkaupunkiin tuo hyvä taverna oli.

Tarvernaa ei löytynyt, eikä löytynyt myöskään kuumia lähteitä, joita olimme etsimässä, ja päädyimme ajamaan Agios Kirikosiin asti ilman kumpaakaan päämäärää. Tiesimme myös kuumista lähteistä vain, että ne olivat lähellä pääkaupunkia jonkun viiden minuutin ajomatkan päässä siinä suunnasta, josta nyt olimme ajaneet pääkaupunkiin.

Päädyimme pähkäilemään yhdelle parkkipaikalle mitä meidän kannattaisi tehdä, ja kreikkalainen toverimme meni kysymään paikallisilta, jos he tietäisivät missä etsimämme kuumat lähteet olivat. Tiesimme, missä yksi toinen kuumalähde oli siinä aivan lähellä Faroksissa, ja myös Thermassa, mutta emme halunneet sinne, vaan tähän vielä löytämättömään paikkaan. Sillä aikaa kun kreikkalainen oli kyselemässä ajo-ohjeita, paikallinen muukalainen tuli kertomaan meille kreikaksi, että tässä saa sakot. En kyllä tiedä, mistä päättelimme, että hän niin sanoi, ja vähän ihmettelin, että en ole kuulukaan, että Ikarialla mitään parkkilippuja olisi. Eihän täällä ole ainoita liikenne valojakaan, ja koko saaren liikennemerkitkin voisi varaan laskea sormin, mutta ei tosin yhden henkilön.

Saimme ajo-ohjeet, että viisi minuuttia siihen suuntaan, josta tulimmekin, mutta lisukkeena, että näkisimme kyltin jossa lukee hot mineral spring. Tämä kyltti bongattiinkin aika helposti, ja pääsimme vihdoin edes toiseen päämääräämme. Jätimme autot tien varteen ja kannoimme kamppeemme alas meren rantaan. Ilta oli jo hämärtynyt, ja läheiset saaret; Samos, Patmos, ja Furni näkyivät hienona silhuettina kuakaisuudessa.

Päätimme toimia ripeästi, ja menimme sukkelasti veteen peräkanaa. Ensimmäiset kiljuivat kuinka kuumaa vesi oli, enkä meinannut uskoa kuinka se nyt kiljuttavan kuumaavoisi olla. Minun kokemukseni mukaan, kun täkäläiset kuumat lähteet olivat sellaisia meressä olevia alueita, jossa on muutama lämmin kohta, ja sekin tuntemus häipyy nopeasti, jos on aallokkoa ja merivirrat kuljettavat kylmää merivettä niihin edes vähän lämpimämpiin laikkuihin.

Tämä puolestaan oli tosissaan kuumaa. Se jopa melkein kiehui. Merestä nousi kuplan alkuja, sillä lailla, kun vesi alkaa kiehumaan, mutta eiole vielä saavuttanut kiehumispistettä. Ja höyryä nousi merestä. Koko tunnelma oli aika uskomaton. Ilma olijo viilennyt, maisemana loputon meri ja kaukaiset saaret, ja itse oli paistumassa höyryävässä vedessä kuin joku keitettävä rapu. Niitä siellä muuten riitti. Koko paikka oli täynnä saksikkaita ja ärhäköitä pieniä rapuja. Ne koittivat saada meitä kiinni ja tulla nipistelemään. Vesi tuntui pahimmissa paikoissa oikein satuttavan kuumalta. Säärissä tuntui puolestaan kirvelyä, kun oli kaikki vanhat ötökän puremat ja naarmut niissä. Tämä kuuma lähde oli rikkipitoinen, ja haisi vähän pahalta. Siinä samassa kun naureskelimme, kuinka lemuamme tämän viimeisen uinnin jälkeen, yksi keksi organisaatiolle uuden nimen, Archismelagos.

Emme siis varsinaisesti uineet, vaan lilluimme vedessä. Tämä kohta merta näytti kelluttavan meitä paremmin kuin muut merialueet, ja pieni laineikko heitteli meitä niin että kokoajan joku törmäsi toiseen. Kuuma lähde oli suurempien aaltojen suojassa kiven takana, vähän niin kuin altaassa, joten olimme kaikki aika lähellä toisiamme, ja aina kun joku hipaisi jotain, tai sattui osumaan kiveen, saattoi kuulua kiljaisu, kun pelästyi, että nytkö rapu nappasi saksillaan kiinni. Vedessä uiskenteli myös sellaisia imukaloja. Ne kuulemma söivät kuollutta ihoa, ja toinen puolalaisista tytöistä joutui niiden uhriksi. Hän aluksi luuli, että rapu puraisi häntä, ja kipusi peloissaan pois vedestä. Useampikin meistä oli tämän päivän aikana ollut vainoharhainen vedessä, milloin rapujen, milloin esimerkiksi haiden takia. Hauskoja tilanteita.

Emme viipyneet kauaakaan vedessä, sillä radioaktiivinen allas ei tehnyt hyvää. Päätimme lähteä vielä etsimään tavernaa, ja kotia kohti. Muistimme, että taverna saattoi olla yhden risteyksen jälkeen kylässä, jonka olimme kiertäneet autolla. Täällä kun useat tiet eivät mene kylien läpi, vaan kiertävät ne kauempaa vuoristosta, ettei kylälle tule ruuhkaa ylimääräisistä autoista ahtaille kujille.

Menimme tähän kyseiseen kylään, Xylosortikseen, ja löysimmekin etsimämme tavernan. Valitettavasti se oli kuittenkin kiinni. Luultavasti koska kylällä näytti olevan häät alkamassa, ja täälläpäin häihin on aina kutsuttu koko saari, joten yksi varmasti myös tavernan pitäjä oli päätynyt noihin juhliin. Tiesimme, ettei lähistöllä ollut mitään tavernaa. Yksi vaihtoehto oli palata takaisin pääkaupunkiin, mutta se oli väärässä suunnassa kotia ajatellen. Ja seuraava vaihtoehto oli ajaa takaisin Rahesiin, käydä katsomassa oliko meillä kotona ruokaa, vai pitäisikö mennä ulos syömään. Lähdimme siis kohti Kastaniesta. Ahtaita katuja palattuamme takaisin päätielle häävieraita väistellen saimmevastaammepitkän letkan vastaantulevaa liikennettä. Kaikki olivat ahtautumassa tähän pieneen kylään autoillaan. Mahtoi olla muutaman tunnin päästä pitkä liuta autoja päätien varrella monen kilometrin pituisena, sillä täällä ei ole oikeastaan parkkipaikkoja kylällä.

Olimme ajaneet muutaman kilometrin kotiinpäin, kun huomasimme, että takana tulevat viittoivat meitä pysähtymään. Emme tienneet mikä heillä oli vikana, ja odottelimme hetken. Heidän palattuaan jatkoimme matkaa ja kohta huomasimme, etteivät he enää seurannetkaan meitä. Soittelimme puolin ja toisin koittaen saada selvää mikä oli ongelmana, ja kävi ilme, että heidän autonsa rengas oli puhjennut, ja luultavasti, toisessakin renkaassa saattoi olla vikaa. He olivat jääneet vaihtamaan vararengasta tienpäällä, ja sanoivat voivansa ajaa sen vaihdettuaan vain 40kh/h, ilman hiekkateitä. Me saimme jatkaa matkamme kotia kohti tietä, joka oli hiekkainen.

Matka kotiin oli pitkähkö, mutta ajatusrikas. Vierustoverini nukahtivat välillä hetkeksi, ja itse koitin ihastella tähtitaivasta loputtoman lukemamäärän tähtien kera. Olin jo myös päivällä ihastellut vuoria, joissa kerroin innokkaasti kävelleeni, silloin saaren halki kävellessämme. Luettelin siis joka vuoren kohdalla, että olen kävellyt tuolla ja tuolla ja tuolla, kunnes tajusin, että on helpompaa sanoa, että olen kävellyt niissä kaikissa. Niitä näytti olevan tuhottomasti. Nyt illalla varsinkin, kun oli muutenkin synkkää ja alkoi olemaan sumuistakin, korkeat vuortenhuiput näyttivät mystisiltä ja saivat ajatukset lentämään. Muutaman mutkan takana ihmettelin, kuinka täälläpäin voi olla niin monta kylää, josta en ole aiemmin ollut tietoinen päiväsaikaan, kun nyt näimme kauas laaksoissa valaistut kylät. Yhdistelmä sumun kanssa, oli kuin kas ufoja olisi laskeutumassa Ikarialle. Myös turkin rannikko oli valaistu, ja sieltä joku rannikkokaupunki näkyi meille asti. Muutaman kylän päässä näin useaan otteeseen giljotiinin näköisiä rakennelmia, mutta ilman teräosaa. Ihmettelin suuresti, mitä ne mahtoivat olla.

Paikka siis vaikuttaa olevan hyvää ainesta kummitustarinoille ja merirosvoseikkailuille.

Neuvoin meidät kotiin kertomalla risteyksistä, ja koitin taas opettaa saareen jääjille maamerkkejä tästä tiestä tukikohdalle. Kerroin myös mihin vaihtoehtoiset tiet risteyksineen johtivat. Lähempänä kotia päätimme, että menisimme paikalliseen kuppilaan syömään pitasuvlakit. Osa porukkaa halusi myös lähteä saaren toisessa päässä pidettäviin panagireihin ja yöpyä rannalla, joten ne, ketkä eivät olleet vielä pakanneet tarvittavia varusteita, pakkasivat nyt niitä tukikohdalla. Odottelimme tietoa toisesta autosta, ja käsi ilmi, että he olivat joutuneet ajelemaan vähän edes takaisin, ja olivat nyt lähellä Evdolosta.

Me menimme paikalliseen, ja tilasimme kullekin kaksi pitaa. Myöhemmin toisten ollessa lähempänä tilasimme myös heille, sillä tiesimme heidän olevan nälkäisiä. Minä ja Mia koitimme muistella, kuinka tie Karkinagriin meni, sillä olimme käyneet siellä vain kerran todella alkuaikoina. Aloimme illan mittaan muistamaan tarkemmin risteyksiä, ja itse ainakin muistin maisemat hyvin. Muut tulivat autollaan suoraan paikalliseen musiikki soiden ja takapenkkiläiset tanssienhyvällä tuulella. He kertoivat heidän seikkailuistaan autonsa kanssa, ja muistelivat sitä nyt hauskana kokemuksena, eikä illanpilaajana.

Syötyämme, meitä jäi yksi autollinen, ketkä menivät mielummin nukkumaan, kuin ainaisiin panagireihin. Kello oli jo kuitenkin yli puolenyön. Lähdimme vararenkaisella autolla kotia kohti, joka oli vain muutaman hassun minuutin ajomatkanpäässä, seitsemän minuutin kävelymatkan päässä, ja pääsimme vihdoin pesemään rikin hajuiset ihomme ja uimakamppeemme ennen nukkumaanmenoa ja seuraavan päivän seikkailuja, joista myöhemmin lisää.