Sunnuntai 13.7.2008
Olin taas yksin aamupalalla. Söin pitaa kun en voinut leipääkään leikata. Sillä aikaa kun pakkasesta otetut pitat sulivat, kerkesin taas siivota keittiötä. Se oli jätetty kauheaan kuntoon eilen illalla. Vesimelonia ja sen siemeniä, kuoria, joka puolella, samoin kuin likaisia astioita. Sain juuri kaikki puhtaiksi kun teevesi oli kiehunut ja pitat sulaneet. Päätin myös itse ottaa vähän vesimelonia, kerta sitä kerrankin oli. Minun tuurillani se oli kuitenkin huono valinta. Vesimeloni oli pahaa, ja maistui kuin olisi kostutettuja sahanpuruja syönyt. Olin vielä leikannut ison kasan valmiiksi lautaselleni ja söin ne kiltisti naama tosin irvistellen.

Menin lukemaan kirjaa, jota minulla ei ole ollut ikuisuuteen aikaa lukea. Sain luettua reilu pari tuntia ennen kuin nukahdin tuttuun tapaan. Onneksi olin laittanut herätyksen kahdelta, sillä oli sopinut puolalaisen tytön kanssa lähteväni läheistä luostaria katsomaan, kun ei olisi enää niin kova auringonpaiste kuin keskipäivällä. Olin ehkä tunnin lukemisen jälkeen käynyt keittiössä ja laittanut ranteeseeni taas paidasta tehdyn kylmäkääreen. Vuorottelen yhden punaisen paitani ja sitten sen sideharson kanssa, kun toinen on kylmenemässä, niin toinen on kädessä. Pelkään vaan joka kerta, että paita ratkeaa kun se jäätyy välillä aika pahasti.

Nousin kellon soitua ja menin taas keittiöön syömään. jotkut olivat vieläkin vasta aamupalalla. Lämmitin itselleni maailmanparasta linssikeittoa, ja söin sitä koko pienen kattilallisen aivan kokonaan yksin. Kävin vaihtamassa tutut retkeilyvaatteet ylle ja pakkaamassa reppuun vettä ja kameran. Vettä ei edes olisi tarvinut ottaa mukaan, sillä luostari oli aivan nurkan takana vain viidentoista minuutin kävelymatkan päässä.

Lähdimme kävelemään kahdestaan puolalaisen tytön kanssa, kunnes tajusimme, että koiranpennut seurasivat meitä. Niiden ei siis kuuluisi seurata meitä. Palasimme takaisin tulikohtaan, jossa pyysimme sinne jäänyttä toista puolalaista tyttöä pitämään koiria aloillaan hetken. Olin kerennyt aamulla käydä viemässä myös pulloillan olevan roskiksen pois, ja matkalla näin, kuinka organisaation käyttämättömien autojen vieressä loikoili yhden entisen työntekijän koira. Se oli tullut tänne jo eilen illalla, ja luulin, että hänen omistajansa oli tullut vierailulle, mutta nähtävästi koira olikin tullut tänne omiaan. Nyt oli siis kolme koiraa pidettävänä aloillaan. Jouduimme tosin odottamaan hetken, sillä tukikohdalle jäänyt puolalainen puhui juuri pitkää puhelua poikaystävälleen. Täällä kun ei taas netti toimi, tai ole toiminut pariin päivään, niin molemmat puolalaiset ovat silti kovasti pitämässä yhteyttä poikaystäviinsä päivittäin.

Jäin paijaamaan kaikkia koiria hetkeksi, ja keskityin kerrankin niihin välittämättä mitä itselleni tapahtuisi. Jäin tällä kertaa kuitenkin ilman mitään allergisia reaktioita, vaikken edes pessyt käsiä kaiken sen silittelyn, rapsuttelun ja paijaamisen jälkeen. Koirat eivät enää seuranneet meitä seuraavalla lähtökerralla.

Evangelistrias Mounte luostari oli helppo löytää. Olin tosin kuvitellut paikan aivan totaalisen erilaiseksi, sellaiseksi vanhaksi kivistä rakennetuksi tönöksi, mutta tämä oli ainakin vähintään kunnostettu niistä kivitönöajoista, vaikka olikin 1400-luvulta lähtien ollut siinä paikalla. Paikka muuten, ympäristöltään, ja istutuksiltaan oli aivan luostarimainen. Kapeita, kuninkaallisen puistomaisia cyprus puita, viinipuita, ja oliivipuita. Keskellä luostarin aukioita oli vanha kaivo ja vanhoja isoja puita. Jäimme ikuistamaan toisemme luostarin pihamaalla. Kiersimme luostarin taakse, ja jäin ihmettelemään kuinka täällä oli niin kovin korkeita oliivipuita ja viinirypäleitä. Siis yli kolmemetrisiä, aivan uskomatonta. Minun piti oikein varmistaa, ettei kukaan olisi heittänyt viinirypäleenoksaa jonkun toisen puunlatvaan kun en ollut uskoa silmiäni. Täällä nimittäin kaikki muut viinirypäleet ovat olleet ehkä vyötärön korkuisia.

Poistuimme luostarinpihalta tarpeeksi nähtyämme ja aloimme kävellä takaisin kotia kohti. Näin kuitenkin kivannäköiset rappuset alaspäin, ja halusin mennä tutkimaan minne ne päätyivät. Aluksi näytti ettemme päätyneet minnekään - kivitasanteelle vain. Sitten kun tarkemmin katseli seisomaamme tasannetta, tajusin, että olimme jonkun haudoilla. Kivessä luki vuosiluvut 1947-1949. Hautoihin oli haudattu noina vuosina tuberkuloosia sairastaneet maanpakolaiset, jotka lähetettiin Ikarian saarelle, ja jotka sitten kuolivat täällä pian saavuttuaan saarelle.

Menimme kotiin pikku oikopolkuja pitkin tekojärven ympärillä ja sen ylitse patoa pitkin. Sai taas sitä luonnossa liikkumisen tuntua ja seikkailuhenkeä vereensä. Päätin jatkaa omin päin kävelyäni päästyämme tukikohdalla, ja pääsin vihdoin kauan kaipaamalleni ötökän kuvausretkelle. Päivä ei kuitenkaan ollut mitenkään ötököitä vilisevä. Näin muutamia tuttuja perhosia, joita en edes vaivaantunut kuvaamaan. Yhtä paarmaa olisin halunnut kovasti kuvata, mutta se ei tykännyt mannekiinina olemisesta. Päätin siis luovuttaa tältä päivältä ötököiden kuvaamisen, ja päätin asetella itseni kameran eteen. Löysin kauniinniittymäisen kohdan, ja sopivan kiven jonka päälle laittaa kamera itse laukaisulle ja voila, Jonnasta tuli kuva niityllä ilman valokuvaajaa. Oli kyllä kaunis paikka.

Jatkoin matkaa eteenpäin vanhalle vesimyllylle, josta olen monesti aiemmin maininnut. Tällä alueella pyöri aikoinaan tusinan verran vesimyllyjä, ja tämä kyseinen mylly oli kaikista isoin. Nyt ne muut ovat jo kovin ränsistyneitä, mutta tämä isoin on kunnostettu, mutta ei tietenkään toiminnassa. Vettä ei ollut taas lainkana joessa, mutta talvella ja keväällä sitä on tarpeeksi, ja aikoinaan tämä myllykin sai tarpeeksi vettä joesta pyöriäkseen ja jauhaakseen viljaa. Tämä mylly oli kuulemma toiminnassa vielä kuuskyt luvulle asti, kun ne toiset myllyt puolestaan lakkautettiin jo nelkyt luvulla.

Tutkiskelin nyt myllyä kaikessa rauhassa ihmetellen sen mekanismeja. Ei näyttänyt hankalalta ymmärtää, miten tällainen laitos pyörii; vesi kerääntyy ylhäällä olevana altaaseen, josta se johdetaan isoon pyöreään muutaman metrin korkuiseen suppiloon. Suppilon pohjalla puolestaan oli itse myllyn ratas joka pyöritti myllynkiveä. Myllyn ovi oli lukossa, joten en päässyt sisälle katsomaan, mutta toisella seinämällä oli ikkuna osittain auki, ja kiipesin yhden kiven päälle kurkatakseni sisään myllyrakennukseen. Siellä oli puupölkkyjä tuoleiksi ja tulisija. Rakennuksen alla oli puolestaan se jauhamispaikka, ja joku siivilä, josta vilja luultavasti putosi jauhettavaksi. Sinne pääsi ryömimällä perustuksien alle, muta minä kurkistelin vain rakennuksen alaseinässä olevasta raosta tätä systeemiä.

Kiertelin vielä vähän aikaa joenpohjassa katsellen koko myllykokonaisuutta ennekuin kapusin takas joenpohjalta ylös tukikohdalle. Matkalla harmittelin kun ei ollut tullut vastaan mitään kivoja ötököitä, juuri kun minulla olisi ollut aikaa niitä kuvailla. Siinä samassa havahduin heinikossa näkemääni epäkohtaan. Heinikko olit täynnä kuivuneita gramina suvun kasveja, kaikki samanvärisiä vaalean ruskeita, kellertäviä, ja siinä samassa yhdessä ruohonkorressa samanvärinen, mutta jännänmuotoinen siksakselkäinen hämähäkki. Pysähdyin innoissani kuvaamaan tätä upeaa otusta, joka todella oli vähän hämähäkiksi kulmikas. Sen jalatkin olivat ryhmittyneet aivan hassusti, silleen pareittain. Noh, näätte tosta kuvasta tarkemmin, ilman sen kummempia analyysejä.

Palattuni tukikohdalle, puolalainen tyttö, jonka kanssa olin ollut luostarilla, oli nyt ainoana talon vahtina. Hän oli juuri aloittamassa paistaa ranskalaisia, sillä olin kertonut hänelle aiemmin, että naapurin mummo, oli käynyt hakemassa pakkasesta kanaa, jota olisi illalliseksi. Tämä tyttö oli kuitenkin kasvissyöjä, joten hänen täytyi kokata jotain muuta itselleen. Hän ei ollut päässyt aloittamaan kokkaamista, sillä ei saanut sytkäriä toimimaan, ja koitti nyt epätoivoisesti etsiä uutta. Menin kokeilemaan sytkäriä ja sain tulet liedelle. Kiitokseksi sain puolet ranskalaisista, jotka olivat todella hyviä.

Tein myös täytettyjä pitoja itselleni, mutta täytteeksi ei ollut muuta kuin voita, kurkkua ja tomaattia. Olisin halunnut juoda teetä, mutta se oli loppu, ja kun olin jo keittänyt vettä valmiiks,i päätin sitten juoda taas kahvia. En ollut juonut sitä moneen päivään, vaikka yhdessä vaiheessa hehkutin kuinka hyvää se oli. Mutta ehkä se onkin hyvää vain pari kertaa vuodessa. Ainakin nyt olin jo menettänyt sen kahvinautinnon, joka minulla oli vielä silloin viikko tai pari sitten.

Molemmat linnoittauduimme koneittemme ääreen kummatkin tekemään omiaan. Hän voivotteli vähän väliä kuinka tylsää hänellä oli ilman internetiä, sillä oli tottunut puhumaan monta tuntia päivästä poikaystävänsä. Hän halusi myöhemmin lähteä kanssani käymään Kristosissa, ja sanoin voivani lähteä maito- tai jugutttiostoksille, jos lähikauppa ei ollut auki.

Samoksella olijat tulivat tukikohdalle seitsemän aikaan. He olivat kovin väsyneitä, nälkäisiä, ja suihkun tarpeessa. Iltaruoka oli juuri tuloillaan, kun lähdimme kävelemään Kristosia kohti. Emme olleet vielä liian nälkäisiä, että olisimme jääneet odottamaan ruuan valmistumista. Lupasin ostaa Mialle hammasharjan samalla matkalla, sillä hänen oli kadonnut.

Saimme kyydin vasta aivan loppumatkasta Kristosiin. Olimme kerenneet jaaritella kaikesta mahdollisesta pitkällä matkallamme. Vertailimme esimerkiksi maiden välisiä tuloja ja ihmettelin kovasti kuinka vähän puolalaiset tienaavat, mutta silti kaikki maksaa siellä paljon. Kuinka he selviävät hengissä, jos keskinettopalkka on viisisataa euroa kuukaudessa, ja yksiön vuokra on saman verran.

Kristosissa kiertelimme kauppoja. Itse olin kaikissa niissä ensimäistä kertaa. Tuntui ihan turistilta, ja niin kauppiaatkin meitä kohtelivat. Kävimme postitoimiston edessä viemässä Puolaan postia ennen kuin kävimme ruokaostoksilla.

Kotimatka meni nopeammin, saimme kyydin lava-auton kyydissä, ja matka kesti kahdenimeskeltävänkarkin verran. Sain puolalaiselta tytöltä hänen ostamiaan karkkeja. Toinen oli punainen, ja toinen vaalea, uuson makuinen. Se oli tutun makuista, vähän niin kuin salmiakki, mutta ei kuitenkaan.

Kun palasimme takaisin tukikohdalle, kaikilla reissaajilla näytti olevan jo energiat ladattuina. He olivat kerääntyneet pakastimen ympärille katselemaan viikonlopun kuvia. Söin puolijäähtynyttä linssi keittoa, ja sain vihdoin päivän ensimmäisen viipaleen leipää. Siirsin loput keitosta pienempään kulhoon ja tiskasin ison kattilan ja muut löytämäni tiskit, ennekuin vetäydyin ylös nukkumabarakeille kirjoittamaan lisää. Palasin vielä keittiöön hakemaan käteeni joksikin aikaa kylmän paidan, ja kuulin, että miellä olisi ollut ensiapuboksissa ihan oikeitakin kylmäkääreitä. Ehkä huomenna sitten.