Tiistai 22.7.2008
Aivan kamala päivä! Työskentelin tänään aamuyhdeksästä ilta yhteentoista vain pitäen yhden puolentunnin ruokatauon. Minulla on vieläkin kova kiire saada tiedostojen käsittely loppuun, eikä loppua näy vieläkään. Tänään minulle tultiin sanomaan, että halutaan huomiseksi kaikki Halaresin lajit pomoille. Miten ihmeessä senkin pystyn tekemään. Sitä ennen minun pitää saada kaikki tiedostoni valmiiksi, ja vielä tehdä yhteenveto kaikista sen joen lajeista. Olisi helpompi tehdä yhteenveto kaikkien jokien lajeista, jota olen jo tekemässä, eikä ruveta uudelleen tekemään sitä, mitä olen tässä nyt varmaan viimeisen kuukauden tehnyt tiedostojeni kanssa, mutta pienoiskoossa. Välillä tuntuu, että pyydetään mahdottomuuksia. Olen tähän mennessä työskennellyt niin paljon kuin vain mahdollista työajan ulkopuolellakin, että saisin edes joskus tiedostoni valmiiksi, ja tänäänkin työskentelin koko illan lakkaamatta yhteentoista asti ylitöitä samassa penkissä istuen hyttysten kiusatessa, jotta sain tehtyä edes kolme joki osuutta enemmän päivän aikana, mitä normaalisti olisi saanut tehtyä. Viisi tuntia työajan jälkeen työskentelyä, eikä siltikään ollut valmista.

Ajattelinkin milloin olisi minun vuoroni joutua pomojen silmätikuksi työtulosten takia. Miksei kukaan ole sanonut mitään henkilöille, jotka eivät edes työskentele toimistossa ollessaan, vaan pelaavat pasianssia ja yahoo mesettävät päivät pitkät. Ja minä, joka en edes kerkeä juomassa tai pissalla käymään työpäivän aikana, kun on niin kova kiire saada tiedostot valmiiksi, niin minulta ruvetaan kyselemään, missä minun tutkimustulokseni oikein luuraavat. Aivan uskomatonta. Heidän pitäisi istua jokaisen meistä vieressä yksi työpäivän näkymättömänä, jotta he näkisivät kuka oikeasti työskentelee hikihatussa tutkimuksensa eteen, ja kuka vain viihdyttää itseään milloin Youtubessa, messengerissä, tai facebookissa.

Monena päivänä kaikki muut oikein valittavat, kun heillä ei ole mitään tekemistä, ja turhautuvat, jos heille annetaan joku muutaman tunnin tai päivän homma, että olisi edes jotain töitä. Olisi varmaan pitänyt itsekin päätyä johonkin luurausryhmään, tämän minun projektini sijasta.

Tänään, tai eilenköhän se oli, kuultiin, että kaksi englantilaista poikaa potkittiin pihalle Farosista. Heidät passitettiin samana päivänä lautalle kuin käsky kävi työsuhteen loppumisesta. Aika raakaa. He eivät edes kerenneet ostamaan lentolipuja kotiin, työnnettiin vaan koko saarelta veks.

Täällä osa jo odottaa kauhulla, milloin on oma vuoro päätyä pihalle potkituksi. Yksi tietää aivan varmasti, että hänet laitetaan pois kesän loputtua, jostain syystä, mitä viimeviikolla oli tapahtunut.

Yhdentoista jälkeen oli kovin nälkäinen. Kukaan ei ollut kokannut. Menin siis lämmittämään pitaa, ja keitin teetä, kun vihdoin yksi pomoista oli käynyt kaupassa, ja tuonut teetä. Minun työskennellessäni toimistossa, romanialaiset tulivat sinne pälättämään, pelaamaan pasianssia ja kuuntelemaan musiikkia. Meitä oli toinenkin, jotka oikeasti vielä työskentelimme ja olisimme kaivanneet työrauhaa. Minua ei heidän hälinänsä haitannut, mutta he käyttävät ikivanhoja pöytäkoneita, jotka hurisevat aivan mielettömästi. Ja sitten he vielä halusivat käyttää tuuletinta sisällä, joka oli jo ollut koko työpäivän auki, minun vieressäni puhaltamassa, ei tosin minuun päin kylmää ilmaa, vaan puhalsi korvaani huminaa, joka sai korvani soimaan koko päiväksi. Aamuisin, ja iltaisin sitä ei edes tarvitse, kun toimiston sisätiloissa on sen verran viileää, ja sammutin sen joka kerta kun huomasin, että koko toimisto tyhjeni muutamaksi minuutiksi.

Saatuani työstettyä kaikki muut, paitsi kaksi viimeistä jokisektioita, päätin lopettaa työnteon siltä päivältä. Olin myös koko päivän löytänyt korjattava, tai tarkistettavia epäkohtia, kirjoitusvirheitä hankalissa nimissä, tai vaikka uusia lajinimiä tunnistamattomille kasveille, jotka nimeäisin uudelleen paremmalla ajalla. Nyt tyydyin kirjaamaan kaikki tarvittavat muutokset ylös paperille, josta tuli puolitoista sivua pitkä. Yksi asia aina yhdellä rivillä. Samalla kun läpikävin tiedostojani, keräsin myös hienoimpia työkuviani yhteen kansioon, josta kokoaisin loppuesityksen viimeisenä päivänä, ennen kuin lähden pois. Täällä kun on tapana esittää kaikille, että mitä on tehnyt koko kolmen kuukauden aikana, tai kuka minkäkin verran aikaa nyt on viettänyt.

Sitten vasta pääsin syömään iltapalaa. Vesikin oli onneksi jo palannut myöhään eilen illalla, ettei jouduttu kovin suuren katastrofin partaille. Mutta onneksi veden loppuminen saa kaikki vähän ajattelemaan omaa vedenkulutustaan.