Viikonloppu 14-15.6.2008
Heräsin aamulla aikaisin puoli seitsemältä, sillä lähdimme aamulla kuvaamaan ketjukoiria. Siis niitä, jotka on kiinnitetty kadunvarteen vahtikoiriksi keskelle ei mitään. Näimme muutaman koiran tai koiraparin. Välillä ne oli laitettu vahtimaan kaksisteen portin pieltä. Ensimmäinen yksinäinen koira oli todella ujo, se ei edes uskaltanut haukkua, ja kulki häntä koipien välissä ja naama maahan päin katsetta vältellen selkäkyyryssä. Poikkesimme myös yhden vanhan kivikirkonpihassa, samassa paikassa josta näkyi alas ”lilliputtienamahan” Takaisin tukikohdalla menin syömään toista aamupalaani. Romanialainen oli katsomassa jotain musikaalia täysillä keittiössä. Syötyäni aamupalan lähdin viemään astioitani takaisin sisälle tiskatakseni ne. Olin siis istunut ulkona aamupalalla. Kun tulin sisään, niin romanialainen alkoi huutamaan minulle, että nyt on iso ongelma. Sinä olet iso ongelma. Minulla oli kymmeneen minuuttia jäljellä elokuvaa, ja en edes sitä saa rauhassa katsoa, kun möykkäätte niin kovasti. Olin siis vaihtanut keittiön sisällä muutaman sanan aamuisen retkikaverin kanssa tämän päivän suunnitelmista, ja nyt se näköjään laskettiin möykkäämisestä. Hän vielä jatkoi solvaamistani ja toisteli monta kertaa: ”Suuri ongelma” Myöhemmin tämä ja kaikki muut edellistenpäivien välikohtaukset saivat minut pois tolaltani ja menin rauhoittamaan mieltäni ulos kivirappusille.

Hotellilla asuvat tytöt käytiin hakemassa autoilla, sillä heillä oli paljonmatkatavaraa, heidän kun oli aika jättää Ikaria taakseen. Heidän tullessa kello oli jo niin paljon, että vatsani sanoi olevan päivällisaika. Olimme kaikki koko sakki keittiössä touhuamassa ja syömässä mitä kukin halusi. Minulla oli monipuolisesti kaikkea tarjolla olevaa lautasellani ja leivänpäällä. Menimme ulos syömään. Kun olin itse tyhjentänyt lautaseni, keräsin muutaman muun lautaset ja juomakupit ja lähdin niitä pestäkseni keittiöön. Jouduin tekemään kuitenkin äkkikäännöksen takaisin ulos kun näin romanialaisen olevan tiskaamassa heidän tiskejään. Tiesin, että jos olisin nyt vienyt tiskini hänen ollessa tiskaamassa, hän olisi taas raivonnut minulle jostain. Niinpä koitin vältellä koko tilannetta, ja menin pesemään astiat vasta kun hän oli poissa näköpiiristäni ja alhaalta keittiöalueesta.

Pääsimme puolen päivän aikaan lähtemään kohti Farosta. Meillä oli kaksi vuokra-autoa, ja yhdeksän matkustajaa, ja paljonmatkatavaroita. Meinasimme siis olla yötä meritukikohdassa. Pysähdyimme satamakylä Evdilokseen. Se oli nätti kylä rinteisiin rakennettuine taloineen ja kukkaistutetun sataman kera. Pysähdyimme nostamaan rahaa, sillä se oli melkein ainut paikka, jossa oli automaatti, lähin ainakin. On pääkaupungissakin automaatti, ja siinä ne sitten olikin. Olimme aiemmin pysähtyneet tankkaamaan autoa, ja minä halusin rikkoa viisikymppiseni, joten maksoin 20 euron tankkauksen. Evdiloksessa sumplimme kaikki raha-asiat kuntoon, kuka maksaa kenellekin ja minkä verran auton vuokrauksesta ja bensoista.

Vähän Evdiloksen jälkeen pysähdyimme aivan mahtavalle rannalle. Matka tieltä alas rannalle oli vähän väliä mahdoton edetä. Heti alussa meitä vastaan tuli kapealla jyrkällä hiekkateillä vastaan toinen henkilöauto. Jouduimme peruuttamaan minkä pystyimme, niin kuin takana tulevat tytötkin. Heillä oli suurempia ongelmia peruuttamisesta, sillä olimme juuri ajaneet yhdeltä korkealta terävältä asfaltti reunalta hiekkatielle. Vastaantuleva autoilija oli kuitenkin kaikista rauhallisin, ja hoiti itsensä meidän kaikkien ohi, vaikkei tilaa ollutkaan. Alempana meidän eteen ilmestyi todella hitaasti ajava kuski. Meidän ajaja hermostui kovasti kun emme päässeet normaalivauhtia etenemään. Ranta oli toiseksi mahtavin ranta täällä Ikarialla. Sitä ympäröi teräväkiviset kalliot. Menimme aluksi kiipeilemään kaikki kalliolle muodostuneeseen tasanteelle. Vesi oli aivan mahtavaa, sinne meno ei tuottanut ongelmia ja sain taas uida sydämeni kyllyydestä. Tutkin vähän aikaa mitä pohjasta löytyy ja mitä kaikkea rannan läheisyydessä vedenrajalla oli. Yhdellä uudella tytöllä oli mukanaan vedenalainen kamera ja otimme monia kivoja kuvia veden alla. Ne olivat täynnä nenästä tulevia kuplia, ja hassusti sijoittuneita jalkoja.

Uin yhdelle kivelle, jossa Mia istui jo auringonpaisteessa. Nousin itsekin lämmittelemään aurinkoon ennen kuin päätin harjoittaa uimahyppyjäni. Uskalsin ihmeen hyvin hyppiä monta kertaa pää edellä kiven takana olevaan syvään lammikkomuodostelmaan, varmaan viisi metriä syvään. Lopetin hetkeksi, kun kivelle tuli ruuhkaa. Meitä oli monta tyttöä nyt loikoilemassa kivellä ja meistä otettiin kivoja Venus kuvia ötökän syömien sääriemme kera. Näimme, kuinka ranta täyttyi turisteista ja vedessä polskutteli lapsia ja lapsenmielisiä kumiveneineen. Jatkoin vielä hyppyharjoituksia hetken uuden ohjaajan kanssa. Englantilainen tyttö antoi hyviä vinkkejä, kuinka hypätä pää edellä, ja hyppäsin kaksi kertaa oikein hienosti. Häntä huvitti, kun ensimmäiset hyppyni olivat kohtisuoraan veteen osuneita, olin heilauttanut takajalkani niin taakse, että sujahdin yhtenä tikkuna alas veteen, kun pitäisi mennä silleen loivasti eteenpäin, eikä jyrkästi alaspäin. Uimaopettajani oli katsonut rannalta käsin epätoivoisia hyppy yrityksiäni ja pudisteli päätään, mutta uusi opettajani ja hänen tekniikkansa oli paljon rohkaisevampi kuin pakolla pakottava uimaopettajan tyyli opettaa hyppäämistä. Itse olin todella tyytyväinen suorituksiini, sillä ainakin uskalsin nyt hyppiä pää edellä, vaikkei tekniikka ollutkaan vielä hallussa.

Pääsimme taas jatkamaan matkaamme kohti Farosta. Autossa olevat kaksi uusinta tulokasta ihastelivat kovasti maisemia ja kaukaisuudesta nousevia viereisiä saaria. Farokseen päästyämme olimme jo todella nälkäisiä. Menimme suoraan paikalliseen tavernaan syömään illallista. Palvelu oli todella nopeaa ja saimme nopeasti pöytään dzazikia ja kreikkalaista salaattia. Tilasimme kaikki pitasulakit ja yhteensä kilon viiniä. Muutaman pöydän päässä laulettiin kreikkalaisia lauluja ja tanssittiin tahdissa. Näimme, kuinka rannalla vedenrajassa tepasteli pikkutyttö kengät jalassa nilkkoihin asti jalat veden alla. Hän näytti todella nauttivan hetkestään ja minä kuvittelin, kuinka itse olisin yhtä onneissani jos olisin ollut samassa tilanteessa.

Kävimme lähikaupan kautta ostamassa kaikkea tarpeellista illan ranta juhlia varten. Monet ostivat juomista tai lantrinkia, minä puolestaan löysin ilokseni kaksi tikkaria. Kävimme hakemassa tukikohdalta vilttejä ja muuta rantajuhliin tarvitsemia tarvikkeita. Teimme nuotion rannalle kuivista risuista ja isoimmista pölkyistä. Hämärä ja pimeä tuli äkkiä, samoin kuin kylmyys. Siirsin vilttiäni lähemmäs nuotiota lämmittääkseni ja tökin välillä hiipuva hiillosta tai kaivoin kuoppia tai kekoja hiekkaan. Nautin hiljaisista hetkistäni ja ympärillä kuuluvasta taustahälinästä. Välillä joku otti kitaran syliinsä ja soitti tunnistettavissa olevia kappaleita. Tuli aivan juhannus mieleen. Tajusimme Mian kanssa, että Suomesahan on juhannus aivan kohta, joten tämä oli meidän juhannus täällä, kun oli nuotio ja kaikkea. Meillä oli myös hauskaa yhden virolaisen tytön kanssa, joka puhui kanssamme suomea. Olin hakenut yhdessä vaiheessa meritukikohdalta lämpimämpää päälle pantavaa ja vettä sitä tarvitseville. Olin ottanut yhden ylinmääräisen lakanan mukaani, jota nyt tarvitsin ensimmäistä kertaa täällä ollessani. Kiedoin sen hartioilleni ja minulle tuli aivan mieleen hattivatti <3

Sammutimme yhden aikaan nuotion vedellä ja hiekalla ja lähdimme tukikohdalle. Osa lähti vielä cocktail baariin tai rannalle takaisin. Löysin itselleni nukkumapaikan pihalle pystytetyistä teltasta. Sain onneksi nukkua sängyssä, sillä telttaan oli tuotu samanlaisia hetekoita, joita olin kantanut edellisenä päivänä meidän tukikohdalla. Olin muuten saanut mustelman käsivarteeni joko hetekoista tai sitten bingispöydän kantamisesta. Yöllä kuului heinäsirkkojen siritystä ja kuorsausta.

Aamulla heräsin automaattisesti kahdeksalta, mutta päätin vielä jatkaa unia kymmeneen asti, jolloin muutkin kuuluivat heränneet. Sain esiaamupalaksi vesimuroja, joihin kukaan muu ei ollut tottunut, ja ihmetteli miten voin syödä moista kauhuutta. Silloin ensimmäisenä viikkona täällä oppi elämään pakon alla ilman maitoa. Silloin opin myös juomaan teetä ilman maitoa, ja nykyään juon joka toisen kupin ilman ja joka toisen maidon kanssa.

Me menimme yhdeltätoista viereiseen rantabaariin aamupalalle. Omistaja tunsi suurimman osan porukasta ja hän tarjoili meille hyviä herkkuja. Pöytään kannettiin mehua, hilloja ja leipää aina kun edelliset loppuivat. Sitten tuli teet, kahvit ja kaakaot ja viimeisenä pekonimunakkaat. Istuimme syömässä puolitoista tuntia aamupalaa, joka kustansi kuusi euroa nenä. Meidän oli käsittääkseni tarkoitus käydä uimassakin rannalla, mutta emme käyneetkään. Muutama kävi uimassa ennen aamupalaa. Viimeisiä ruokia odotellessa kuvasin, kuinka koiranpentu hautasi hänelle annettua kuivaa leivän palasta rantahiekkaan. Saimme myös nauraaksemme, kun baarinpitäjän kanadalainen vai olikohan australialainen mies leikki lasten kanssa, ja puhui heille englantia, vaikkeivat he ymmärtäneetkään sanaakaan. Hän haistatteli vanhemmalle, ehkä seitsemänvuotiaalle pohjalle englanniksi, ja poika oli oppinut samat kirosanat, joita huuteli takaisin. Välillä heidän komiikka kerhonsa purskahti raikeaan nauruun, josta ei meinannut tulla loppua, ja se sain myös meidän koko pöydän nauramaan. Miehellä oli niin erikoinen naurutapa ja hän vain nauroi nauramistaan pikkupojan nauraessa perässä.

Kävelimme takaisin tukikohdalle ja pakkasimme tavaramme. Siirsimme tiedostoja muistitikulleni viime viikonlopusta, kun meistä otettiin videopätkiä rannalla. Puolet porukasta lähti Evdilokseen satamaan saattamaan toista virolaista tyttöä lautalle hyvästien jälkeen ja me veimme puolestaan toisen tytön saaren ainoalle lentokentälle Faroksen tukikohdan vieressä. Menimme hänen jätettyään matkatavaransa check-inniin ulos katsomaan lentokoneen laskeutumista. Se oli pieni Olympia lentoyhtiön kone, joka lentää vissiin kerran päivässä Ateenasta Ikarialle. Samassa koneessa laskeutui kolme puolalaista tyttöä, joita vastaan menimme arrival halliin. Heitä kuului tulla vain kaksi, mutta jostain oli tullut kolmaskin mukaan. He tulivat meritiimiin, ja olisivat täällä vain kuusi viikkoa. Me olimme myös saaneet puolalaista vahvistusta tukikohtaamme eilen illalla, ja romanialaiset olivat ainoana heitä ottamassa vastaan.

Uudet tytöt vietiin autolla Faroksen tukikohdalle, ja muut autossa normaalisti olijat jäimme lentokentälle odottelemaan kyytiämme. Lentokenttä oli todella viileä sisältä, se oli todella tervetullut tunne, sillä ulkona oli ties kuinka monta astetta ja paahtava aurinko. Kyytimme tultua jatkoimme matkaamme. Meillä oli vielä joitakin tunteja aikaa käyttää autoja ennen kuin ne pitäisi palauttaa. Minä kokeilin välillä taas auton ajamista täällä hurjien mutkien saarella. Auto oli uusi, mutta ei niin hankala ajaa kuin olisin kuvitellut, siis että jarrut ja kaasu olisivat minun tottumukselleni herkkiä.

Päädyimme saaren kauneimmalle rannalle, se, jossa olimme käyneet jo muutaman kerran aiemmin viikonloppuisin. Nyt siellä oli taas harmiksemme turisteja, mutta ei liikaa. Vesi ei näyttänyt tällä kertaa yhtä houkuttelevan kirkkaan puhtaalta kuin yleensä. Näytti kuin joku olisi tyhjentänyt aurinkorasvapurkin veteen. Se oli epäselvän näköistä, ja jotain öljyistä tai rasvaista siinä vedessä oli vikana. Uimme silti. Sain taas tänään pitkästä aikaa uimaopetusta. Se ei tosin ollut aivan sitä mitä kuvittelin sen olevan. Minut laitettiin yksin uimaan kaukaiselle kivelle. Matka tuntui ikuisuudelta, sillä koitin oikein kovasti potkia minulle opetetulla tavalla aina kun uimaopettajani katsoi suoritustani, muulloin vedin omalla tyylilläni. Vaikka matka oli pitkä, se ei tuntunut siis raskaalta uida. Suomessa en kuitenkaan lähtisi niin kauas uimaan missään järvellä, saati sitten meressä.

Pääsin kivelle asti ja huilasin vähän aikaa käsillä tukea pitäen kivestä, tai siis oikeasti se oli kyllä kalliolohkare eikä mikään kivi. Kun pojat näyttivät sukeltelevan kauankin aikaa, minä päätin kiivetä kivenreunalle lämpimään aurinkoon viileästä vedestä. Aallot löivät nimittäin aika voimakkaasti kiveä vasten ja ne tuntui välillä kivuliaalta kun ne hakkasivat minua teräväkivistä kiveä vasten. näin muuten söpön ravunpoikasen kivenraosta. Se tuli välillä kurkkimaan uskaltaisiko se tulla ulos kolostaan vai ei. Pojat olivat löytäneet veden alta monia kaloja ja tulitoukkia, jotain karvaisia ja polttavia toukkia. Ihmettelin takaisin päin uidessani, kuinka jotkut voivat pidättää niin kauan aikaa hengitystään. Minä sukelsin vain pää vedenpinnanalle nähdäkseni mitä alhaalla tapahtuu ja jouduin ottamaan neljä kertaa happea samassa ajassa kun he sukelsivat alas pohjaan ja kauas eteenpäin. Aivan uskomattomia suorituksia. Minä en ainakaan ikinä kokeile enää mitään pitkiä keuhkosukelluksia sen joku viikko sitten tapahtuneen kallioluola sukelluksen jälkeen. Rannantuntumassa leikin aallokossa, ja annoin niiden viedä minua itsekseen aivan rantakivikoille asti. Se oli kivaa kun pääsi vaikka puolimetriä eteenpäin niin takaisin tulevat aallot vetivät kolmekymmentä senttiä taaksepäin. Onneksi kuitenkin aaltojen menosuunta on aina rantaan päin

Istuimme kaikki jonkun aikaa kalliolla auringon paisteessa, ennekuin se meni lopulta vuoren taa ja tuli kylmä. Päätimme lähteä takaisin kotiin. Matka oli tuskainen minulle, sillä suostuin menemän takapenkille etupenkin sijasta, ja täälläpäin mutkikkaat teit tekevät minut helposti matkapahoinvointiseksi takapenkillä. Takaisin tukikohdalla kättelimme uudet puolalaiset tytöt. He olivat jo hyvää pataa romanialaisten kanssa, joka koitui minulle kohtaloksi. He olivat juuri aloittamassa syömään kun tulimme, joten päätin pysyä vähän aikaa syrjässä heistä saatuani mulkaisun ilkeältä romanialaiselta. Päätin ottaa ensin suihkun näiden viimepäivien meriuintien jälkeen. Jouduin odottamaan ensin hetken ennen kuin edellinen lopettaisi suihkunsa ennen kuin pääsin aloittamaan omaani.

Menin virkistäydyttyäni takaisin keittiöön ottamaan ruokaa, ja koitin jutella uusille tytöille. He olivat kuitenkin jo valinneet puolensa ja alkoivat vain vitsailla minusta romanialaisten kanssa. Sain taas koko sakin raivostumaan ja vihastumana minulle kun sanoin ääneen, etten tajunnut yhtä heidän vitseistään. Kun romanialainen poika huusi jatkuvasti ranskalaisen pojan nimeä oudosti kutsuen ja kaikki nauroivat perään, ja koitin pähkäillä mikä inside juttu nyt oli menoillaan. He kuitenkin loukkaantuivat kun sanoin etten tajunnut heitä, ja rupesivat puhumaan keskenään, tosin englanniksi, että kuulitteko, Johanna ei tajua meidän huumoria ja yllytti oikein maakansalaisiaan vihaamaan minua. Koitin selventää, etten tajunnut tätä kyseenomaista vitsiä, jos se edes oli vitsi, mutta turhaan. Menin tiskaamaan astioita ja kuulin, kuinka minusta jatkettiin juttua.

Myöhemmin illalla Miakin kertoi, että hänellekään ei oikein oltupuhuttu mitään takaisin. Romanialaiset olivat siis näköjään viimeisen 24 tunnin aikana käännyttäneet heidät totaalisesti puolelleen ja haukkuneet meidät muut pystyyn

Tämän blogitekstin merenneitokuvan on ottanut Jernej Burkeljca