Sunnuntai 22.6.2008
Meillä alkoi suurempi seikkailu tänä aamuna. Heräsin kahdeksalta, sillä tarkoitus oli lähteä kymmeneen mennessä liikkeelle. Söin tukevasti tarvittavan määränaamupalaa ja pakkasin reppuuni kaiken tarvitsemani. Juuri ennen lähtöä huokaisin onnekseni ääneen, että kumpa minulla olisi parempi reppu, kun tämä nykyinen sattuu olkapäihini ja tuntuu aina niin kovin painavalta. Sain lainaksi minirinkan, jossa uimaopettajani oli tarkoitus palauttaa tavaroitaan vanhempiensa mukana Sloveniaan. Ihastelin, kuinka selässä olevan minirinkka ei tuntunut painavan puoltakaan kiloa, kun lantiolle laitettava tuki kannatteli melkeinpä koko repun painoa.

Haimme hänen vanhempansa hotellilta ja he vievät meidät samaan kohtaan maailmanlopun reunalle, johon asti olimme viimeksi kävelleet. Olin saanut vielä englantilaiselta tytöltä lainaksi tuubihuivia, jota pystyin käyttämään korvikkeena kadotetulle ja rakkaalle merirosvohuivilleni. Kumpa löytäisin sen vielä joku päivä. Aloimme kapuamaan ylös uhkaavannäköistä vuorenhuippua. En olisi ikinä uskonut, että edes meinaisimme kävellä moiseen paikkaan. Vuori ei nimittäin näyttänyt tavalliselta vuorelta, vaan isolta kielekkeeltä. Ihan niin kuin voimakas tuuli olisi painanut koko vuoren vinottain kasaan.

Minulta kysyttiin halusinko jatkaa matkaa vuoren rinteen reunalla vai kiivetä koko matkan ylös vuoren huipulle. Minä ehdotin huipulle, sillä reuna näytti todella uhkaavan epävakaalta polulta tällä tuulella. Tänään tuuli vielä enemmän nimittäin kuin eilen. Olin kuitenkin siinä vaiheessa yksi kahta vastaan, joten päätimme jatkaa suoraan kallionrinteen reunamaa pitkin vuohenpolkuja. Tuuli lakkasi kuin seinään kun pääsimme lähemmäs kallionseinämää, onneksi, sillä korviani sattui jälleen. Näimme suuria piikikkäitä violetteja kukkasia, en nyt muista latina, kielistä nimeä, niin kasvamassa vuorenrinteellä. Uimaopettajani oli juuri päästänyt suustaan, että toivottavasti ei törmätä tällaiseen piikkikukka metsään, ja juuri silloin nurkan takaa ilmestyi kokonainen niitty täynnä näitä todella piikikkäisiä kukkasia. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä lävitse, sillä seikkailimme yhä kallioseinämän vierellä. Kukat kasvoivat lähekkäin toisiaan ja me päästelimme, auts, ai, outs, ääniä matkatessamme tämän kukkakedon lävitse.

Pääsimme seuraavan nurkan taakse, ja tajusimme että tästä matkasta tulee pitkä. Edessämme nousi vuori toisensa jälkeen. Ne yhdessä muodostivat vuorijonon, joka meni pitkin Ikariaa. Me olimme nyt kävelemässä siis saarta leveyssuunnassa, siinä pidemmässä suunnassa ja olimme nyt ehkä puolessa välissä saarta. Emme todellakaan nähneet vielä saaren toiseen päähän, mutta pitkä ja suuri vuorijono vähän lannisti motivaatiota. Tätäkö me kävelisimme, ei se ole mitenkään fyysisesti mahdollista. Onneksi minusta löytyi sen verran optimismia, että toivoin, että näkisimme määränpäämme saaren toisessa päässä olevat tuulivoimalat pian aina seuraavan vuoren jälkeen. Sitä hetkeä ei kuitenkaan tullut pitkään aikaan. Joka ikisen mutkan takana alkoi aina uusia ja uusia vuoria.

Saimme hetken toivoa, kun näimme varmaan saaren kaikista ihanimman talonrakennuspaikan. Sen sijainti oli aivan mahtava. Vuori takana, edessä alhaalla kaukaisuudessa meri. Siinä kohtaa vuoria oli muodostunut suurempi tasanne, jossa kasvoi saniaisia ja muutama villikukka siellä täällä. Oli myös hienoja puita ja kuitenkin sopivasti avaraa tilaa, että koko kokonaisuus oli uskomaton. Kaikki jäivät unelmoimaan hetkeksi omasta unelma talosta täällä Kreikassa. Jatkoimme matkamme halki saniaispuskan. Pyyhin jalkojani punkkien varalta, kun rupesi kutittamaan. En edes ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, että täällä voisi punkkeja olla, tai muutakaan pikkuhaitallista ötökkää. Olen jo niin sinut kaikkien ötököiden kanssa.

Kävelimme pitkin vuorijonojen reunaa ties kuinka kauan. Pysähdyimme välillä syömään luumuja, ja juomaan vettä. Operoin valkoisen, pehmeän paitani (Matti tietää) olkapäilleni, sillä rinkan hihnat alkoivat raastaa olkapäideni ihoa. Ne olivat aika karheaa tekoa, toisinkuin olkapääni iho. Jalkojamme viilsi pitkin matkaa milloin minkäkinlaiset piikikkäät yksittäiset kukkaset. Niiden viillot tuntuivat kun joku olisi puukon kanssa heilunut oikein meitä varten pusikoissa nilkkojen korkeudella ja viillellyt huvinkulukseen jalkojamme. Ihme kyllä kivuliaat viillot eivät jostain kummansyystä aiheuttaneet verta vuotavia haavoja.

Päädyimme ihmettelemään matkamme etenemistä yhdelle vasta rakennusvaiheessa olevalle talolle. Muuten ylhäällä vuoristossa ei ollut elämää, mutta nyt näimme ensimmäisen talon sitten unelmatalounelmiemme jälkeen. Se unelmapaikka oli kuulemma aikoinaan ollut luostari, siksi näimmekin siellä epämääräisiä kivikasoja, ihan kuin niistä olisi aikoinaan rakennettu jotain. Katselimme vaihtoehtoisia kulkureittejä, mutta niitä ei ollut kuin yksi. Suoraan jyrkästi ylös. Ylhäällä sivullamme kohosi pelottavan näköinen vuoristo. Korkea, jyrkkä, ja hankalakulkuinen. Sinne meidän oli kuitenkin lähdettävä, sillä vuohenpolku, jota olimme tähän asti seuranneet, kaartoi nyt puolestaan jyrkästi alas seuraavaan kylään, joka oli kaukana meidän päämäärästämme. Meidän oli tarkoitus pysytellä niin ylhäällä vuoristossa kuin mahdollista, ja nyt olimme kulkeneet puolessa välissä.

Epäröin vähän, josko pystyisimme tekemään sitä mitä olimme nyt aikomassa aloittaa tekemään. Matka näytti nimittäin hurjan vaaralliselta. Toisten vaihtoehtojen puuttuessa täytyi kuitenkin lähteä yrittämään sitä ainoaa. Alkumatka oli kaikista kauheinta kavuta. Se oli kuin kaikki ne kauheat ylämäet, joista olen puhunut, mutta yhteensä niin kamala. Loppua ei näkynyt missään, ja pysähtyä ei voinut maitohappojen takia. Matka olisi pysähtynyt totaalistesti jos nyt luovuttaisi.

Löysimme taas jonkun epämääräisen vuohenpolun, jota seurata ja itse asiassa yksi vuohikin tepasteli edellämme seuranjohtajana. Kun se vihdoin tajusi, että sitä seurataan, se pinkaisi vikkelästi ylös korkealle vuoristoon piileskelemään puskissa. Emme juosseet perässä. Matka oli kiemurainen, aivan niin kuin autolla. Mikseiköhän ne vuohet mene suoraan ylöspäin äkkiä jyrkästi, kerta ne siihen pystyy, miksi ne kaartelevat ja tekevät u-käännöksiä vuoristopoluissaan. Outoa. Pitkin vuoristoa näimme aitoja monenmoisia. Välillä kuljimme aidanvierustaa, toisinaan kauempaa, jos aita näytti kaartavan alaspäin. Keskellä pitkää matkaamme ylöspäin eteneminen ei mielestäni ollut kovin tuskallista. Olimme hyvin selvinneet tähän asti vielä omin voimin, ja fyysinen kunto näytti vielä vihreää valoa. Matka oli osittain lievää ylämäkeä sivuttain vuorenrinteellä. Näytimme taas kävelevän yhä uusien ja uusien vuorien vierustaa, näkemättä kuitenkaan keinoa päästä ylemmäs. En enää jossain vaiheessa laskenut kuinka monta vuorta olimme tänään kävelleet, mutta tuhottomasti niitä oli.

Pysähdyimme ruokatauolle yhdelle tuuliselle paikalle, kun tuulettomia ei ollut löytynyt mistään moneen tuntiin. Söimme omenaa, ja slovenialaisen isoäidin leipomaa kakkua. Voivottelimme kuinka matkamme oli kurjaa, eikä kukaan pelastaisi meitä. Emme jaksaisi enää kauaa kävellä hankalaa maastoa viiltäjä pusikkojen keskellä ilman toivoa. Englantilainen oli kaikista toivottomin. Hänelle myös näytti ottavan koviten kunnonpäälle vuoristossa kapuaminen, pysähdyimme nimittäin aina odottamaan häntä. Hän oli jo valmis myöntämään, että me kuoltaisimme kaikki tänne vuoristoon, jos tämä jatkuisi samana. Minä rohkaisin hänen mieltään ja kerroin oman versioni, miten kuvittelen kuolevani aikoinani, eli ei ollut minun aikani ainakaan vielä, eikä varsinkaan täällä vuoristossa.

Päätimme varmaan kaikki sillä hetkellä, että olimme saaneet tarpeeksemme ainaisista uusista vuorista. Nyt oli päästävä loppuun asti ylös, vaikka se olisi kuinka hankalaa tahansa. Rupesimme siis kapuamaan pystysuoraa kalliota ylöspäin. Se ei ollutkaan niin hankalaa, mitä kuvittelin, jalansijaa sai yllättävän hyvin aina sopivaan paikkaan. Välillä tosin ensimmäisenä kulkeva sai aikaiseksi kivivyöryn niistä sellaisista tiiliskiven kuuloisista litteistä kivistä, josta koko vuoristot oikeastaan koostuivat, Sitä käteen murusevaa todella epävakaata kiveä. Kukaan ei saanut murikasta päähänsä, eikä keneenkään ai sattunut.

Emme voineet uskoa, että olimme viimein ylhäällä vuoristossa. Olimme päässeet mahtavaan paikkaan, josta näkyi ties kuinka kauas. Näimme saaren poikki molemmille puolille rannikkoa ja ihmettelimme kuinka pieneltä saari näytti tästä lyhyemmästä etelä-pohjois- suunnastaan. Ylhäällä tuuli kovasti. EI taas meinannut pysyä omin voimin pystyssä. Olimme tosin niiniloisia saavutuksestamme, että unohdimme, kuinka väsyneitä olimme kovasta henkisestä rasituksesta. Fyysiset koetukset eivät enää painaneet missään, nyt oli taas puhtipussit täynnä. Katsoimme ympärillemme ja tajusimme kauhuksemme, että olimme turhaan kävelleet tuntikausia keskellä vuorijonoja, vaikka yläkautta maailmanlopusta olisi päässyt nyt seisomallemme paikalle varmaan puolessa tunnissa. Emme kauaa surkutelleet huonoa tuuriamme ja jatkoimme reippaasti matkaa eteenpäin. Emme vieläkään nähneet määränpäätämme, vain uusia ja uusia vuoria. Lähin vuorenhuippu oli saaren korkein kohta. Vähän reilu kilometrin korkuudella. Kävelimme senkin vuorenhuipulle ja ihmettelin, kuinka se vois olla vain kilometrin korkeudella. Kaikki näyttivät niin muurahaisten kokoisilta alhaalla rannikkokylissä.

Näimme myös idässä kohoavat saaret, Samoksen ja kumppanit. Myös muutama pikkuriikkinen saari näkyi, vaikka kaukaisuudessa olikin vähän usvaista. Samoin merellä hitaasti lipuva rahtialus. Kävelimme ikuisuuden ylhäällä vuoristossa pitkin saaren korkeimpia kohtia. Tuuli olisi paiskonut ja lennättänyt meitä välillä minne lystännyt, mutta pidimme jalat tukevasti maassa ja kallistelimme taas tuulea vasten. Minulta tuuli veti olkapäilleni viritetyn paidan pois päältäni, mutta kerkesin onneksi salamannopeasti juoksemaan sen takaisin kiinni. Se lensi yhden kallioseinämän viereen kuivien vuohenkakkojenpäälle.

Ylhäällä vuoriston huipulla ole rakennettu jykevä kiviaita. Muistelin yhtä dokumettia Englantiin rakennetusta muurista Rooman vallan aikana, mutta kukaan muu ei näyttänyt tietävän siitä. Kohta kiviaita loppui, ja muuttui teräväkärkisiksi suuriksi kivimöhkäleiksi, jotka oli laitettu terävä puoli taivasta kohti vinottain sojoittamaan. Siitä mieleeni tuli joku sotahyökkäystä vastaan valmistautuva linnoitus joka suojasi itseään tällaisella kivirykelmällä. Näytin ajattelevan Mattia, kerta tälläisiä ajattelin.

Olimme kävelleet jo kokopäivän, ikuisuuden suoraan sanottuna, mutta silti jaksoimme aina vain eteenpäin, vaikka toivo oli menetettypariin kertaan. Viimein kuitenkin näimme jotain lähempiä maamerkkejä päämäärästämme. Emme vielä tuulivoimaloita mutta niiden lähellä yhdellä toisella kukkulalla olevat mastot näimme nyt kaukaisuudessa. Ihmettelin, kuinka ikinä päästäisiin sinne asti. Vähän sellainen tunne, kun ajaa Helsingistä Lahteen ja näkee ensimmäisen vilaisun hyppyrimäistä, ja pitäisi kävellä se koko matka. Eli en nyt muista oliko se Orimattilasta asti vai kuinka kaukaa ne näkyy ekan kerran taivaanrannassa kukkulalla.

Olimme kävelleet ehkä puoleen väliin siitä kun olimme nähneet ne mastot kaukaisuudess.a Ne olivat vieläkin kaukana, mutta nyt lähempänä. Slovenialainen piti meille kauniin puheen, kuinka hän oli ylpeä meistä, olimme todella hyvin jaksaneet tähän astisen vaivaloisen matkan ylhäällä vuoristossa. Olimme aivan otettuja hienoista kommenteista ja hänen taustatarinastaan yhdistä vuoristotiedettä opiskelevista tytöistä, jotka oltiin laitettu viikoksi vuoristoon, ja ne pöhköt olivat tuoneet mukanaan meikkejä ja muita tarpeettomia kemikaaleja ja ties mitä muuta epäkäytännöllistä vuoristomatkaan. Me emme todellakaan olleet niin epäkäytännöllisiä ja turhamaisia. Meillä oli vain tarpeelliset tarvikkeet mukanamme ja jaksoimme oikeastikin ties mitä matkoja ja ties minkälaisessa maastossa. Sitä se jokivarsilla seikkailu teettää.

Samalla hetkellä aloin ihmettelemään miksei muuten lihaksissa tunnu, että nyt ollaan kävelty koko päivä. Mielessäkin oli vain kauniita muistoja tämän päivän hurjista kävelyistä kallionreunamalla. Tekisimme sen kaikki milloin vain uudelleen. Hyviä muistoja nuo.

Saavutimme vihdoin mastot ja jatkoimme vielä jonkin matkaa eteenpäin, ennen kuin näimme vihdoin kaukaisuudessa kohoavat tuulivoimalat. Matkalla tuulivoimaloille, ja itse asiassa koko muukin matka, oli yhtä ihastelua alhaalla olevista paikoista. Nyt tajusin ehkä, miksi olin kirjoittanut olevani paratiisi saarella. Alhaalla näkyi vehreitä kukkuloita, niin kuin Lostissa, niitä trooppisen näköisiä paikkoja, joista eilen kerroin. Nyt lisukkeena oli vielä alhaalla virtaavia jokilaaksoja ja taustalla meren takana laskeutumassa olevan aurinko.

Kun olimme jo todella lähellä tuulivoimaloita soitimme kyytimme lähemmäksi. Pysähdyimme yhdessä vanhassa hylätyssä talossa ja tutkimme sen sisustaa. Kaikki oli rikki, ikkunat, seinät, maalit.. Tai no oli se talo pystyssä, mutta mitään ei ollut sisällä. Löysimme yhden tienpätkän, joka johtaisi lopullisesti meidän kaipaamallemme tielle. Se loppui kuitenkin seinään, ja päädyimme kävelemään ruusupusikoissa, tai vastaavissa. Nyt saimme viimeisen viiden minuutin kävelynaikana enemmän naarmuja, kuin mitä saimme koko päivän aikana yhteensä. En ole eläissäni mennyt niin tiheää ja piikikästä pusikkoa. Se oli hauskaa, vaikka pistelikin. Naarmutkaan eivät jälleenkerran olleet mitään vakavia, pientä punoitusta muutama minuutti. Koitin mennä osan puskista yli kiipeämällä tavallaan niiden runkoihin tallaten. Viimeisellä yrityksellä lensin kuitenkin mahalleni uudelleen puskaan ja jatkoin vain hihitellen matkaani alas läpi piikkiviidakon.

Meitä odotettiin jo tuulivoimaloilla. Oli aivan outoa nähdä ihmisiä, elämää tai edes auto normaalin kokoisena, eikä muurahaisen. He ajoivat meidät lähimpään rantaan, jossa pääsimme virkistäytymään. Emme kyllä edes haisseet pahalta, mutta virkistävä uinti teki aina hyvää. Tuuli oli kova myös alhaalla meren rannalla. Aallot olivat mahtavat ja voimakkaat. Ne oikein vyöryivät pärskyen rantaan. Vaihdoin uima-asusteeni uudella tekniikalla pyyhkeen alla ja polskahdin veteen. Ei mennyt kauaakaan kun tajusin perääntyä aikeistani uida kauemmas rannasta. Nyt tajusin, etten ollut taaskaan ollut tekemisissä tälläisten isojen aaltojen kanssa. Leikin ensin hyppien aaltoa vasten aina kun sellainen ilmestyi. Kohta kuitenkin aallot voimistuivat ja ne kohosivat korkealle pääni yläpuolelle. Ne nappasivat minut mennessään ja tönivät minkä kerkesivät.

Yksi aalto painoi minut veden alle enkä nähnyt mitään veden alla kun meri vain vaahtosi pinnankin alla. Seuraava aalto oli voimakkaampi ja paiskasi minut rantakivikkoon heittäen muutaman kivenmurikan niskaani. Yksi aalto sai bikinini pois paikoiltaan ja minut kuperkeikkaamaan veden alla. Ihan hassuja luonnon ilmiöitä. Rannalla seisova slovenialainen äiti katseli leikkimistäni, eikä näyttänyt olevan huolissaan vaikka aallot veivät minut aina huppeluksiin ja pois näkyvistä. Uimaopettajani tajusi jossain vaiheessa, että minä leikin rannan tuntumassa aallokossa ja tuli komentamaan minut pois vedestä kun tajusi kuinka aallot heittelivät minua minun vain mennessä voimattomasti mukana.

Menin vaihtamaan kuivaa päälle, en olisi muutenkaan kauaa jaksanut taistella aaltoja vastaan. Muutkin tulivat pois vedestä ja jatkoimme matkaamme autolla. Pysähdyimme Evdilokseen jäätelölle ja virvokkeelle. Sain kaksi palloa jäätelöä. Matkalla kotiin olin aika väsynyt ja tiesin kuinka väsynyt olisin kun vihdoin saisin päätökseen tämän päivän seikkailujen kirjoittamisen. Olimme tukikohdalla. yhdeksän aikaan, en oikeen katsonut kelloa. Näimme, kuinka osa porukasta oli lähtenyt kävelemään Kristosiin jalkapallopeliin tai kaljalle. Me menimme kolmisteen keittiöön valmistamaan iltapalaa leipää ja munakasta. Siellä katsottiin taas täysillä filmiä, Asteriksia tarkemmin ottaen. Se taisi olla ranskaksi, ainakaan en tajunnut sanaakaan. Tulin ylös barakeille kirjoittamaan, ja sain muutaman kappaleen kirjoitettua rauhassa kunnes ikkunaani koputettiin. Siellä oli kakun palanen, Kiiruhdin ulos (paljasvarpain) ja hiippailin keittiöön. Syötyäni kakun palasen ja juotuani lasillista vettä tiskasin löytämäni ja käyttämäni tiskit ja palasin takaisin kirjoittamaan. Yhdeltä yöllä suurin osa porukasta palasi takaisinillan vietostaan.

Tämän blogitekstin henkilökuvat on ottanut Jernej Burkeljca