Maanantai 16.6.2008
aamu alkoi oudosti. Ensinnäkin uudet puolalaiset tytöt heräsivät seitsemältä ja minun mennessä keittiöön siellä oli jo ruuhkaa. Eli aamurytmit tulevat muuttumaan radikaalisti tästä eteenpäin. Meillä kaikilla oli paljon toimistotyötä tukikohdalla, joten emme aikoneet mennä ulos tänään. Minä aloitin kirjoittamaan Halaresin loppuraporttia ja tuskailin sen kanssa ikuisuuden. Sain aikaiseksi kirjoittaa kaksi sivua pelkkää tekstiä englanniksi ennen kuin iski tyhjyys. Mietin kokoajan kuinka saisin raportista edes jotenkin tieteellisen, mutta se ei näyttänyt olevan mahdollista. Olen niin jumittunut kirjoittamaan omalla tyylilläni kertomalla asiat niin kuin ne oikeasti ovat mitenkään hienoja sanoja tai termejä käyttämättä. Kerroin kyllä raportissa latinaksi kaikista tyypillisimmät lajit, niin florasta kuin faunastakin. Se olikin ainut tieteellinen kohta raportissani. Osasin tosin mielestäni hyvin kuvailla jokea silleen kokonaisuutena, millainen mikäkin joen kohta on maastoltaan ja kasvillisuudeltaan.

Minulle iski taas iso nälkä yhdentoista aikaan. Minulta oli eilen kysytty, että onko vain vitsi,että valitan jatkuvasti nälkääni vai olenko oikeasti kokoajan nälkäinen. Miten ihmeessä ne edes kuvitteli, että sanoisin jotain niin vakavaa leikilläni. Pidättelin nälkääni vesipullolla ja jatkoin työskentelyä. Romanialaiset tekivät siitä tosin paikkapaikoin sietämätöntä. He eivät työskennelleet ollenkaan, juttelivat vain ovaan ääneen keskenään ja välillä taas raivosivat minulle. Menin katsomaan kun yksi tyttö teki meille uutta tehtävä listaa, että kuka siivoaa mitäkin minä päivänä tai tekee ruokaa. Toinen romanialaisista tytöistä tuli selkäni taa ja alkoi minulle raivota, kuinka he kokkasivat viime viikonloppuna, ja että kuinka me kaikki muut saamme luvan kokata tänään kaikille, sillä meidän kokki oli nyt muualla. Ihmettelin jonkun aikaa miksi hän siitä juuri minulle raivosi, mutta päätin olla välittämättä. Alkaa jo tottua noihin raivopuuskiin.

Ruokailun jälkeen menin kysymään ainoalta paikalla olevalta pomolta jotain tärkeää ja hän vastasi minulle kysymyksellä, lähdemmekö tänään ulos tutkimusmatkalle. Hän suorastaan komensi meitä menemän tänään ulos, sillä meillä oli auto käytössä ja hänen mielestään oli turhaa olla käyttämättä sitä nyt vaikka kuinka koitin painottaa, että kukaan meistä ei halunnut todellakaan tänään lähteä ulos kun miellä oli niin paljon toimistotehtävää. Pidimme tiimini kanssa kokousta ja tulimme tulokseen jälleenkerran, että oli turha lähteä ulos tänään, sillä oli vain puolikas päivä jäljellä, eikä siinä ajassa kerkeäsi kävelemään läpi isoimpia jokialueita, joihin tarvittaisiin autoa. Kaikki muut läpikäymättä olevat alueet olivat puolestaan niin lähellä, ettei niihin tarvinnut edes autoa.

Minulta vielä kysyttiin otammeko tämän paljon mainitsemani romanialaisen mukaamme, ja selitin ettei se ole mahdollista, sillä päädyimme lähteä yhdelle kaukaisimmalle lyhyelle osuudelle, mutta joka oli pelkkää kalliokiipeilyä, eikä hän voisi mitenkään selvitä siitä turvallisesti ison kukkien keruu kansionsa ja kokemattomuutensa kanssa. Minulle vähän suututtiin ja vastapainoksi meidän mukaan lähetettiin toinen puolalaisista tytöistä vähän niin kuin taakaksi. Pomo oli aika vihainen loppupelissä kaikille meille, eikä edes tajunnut kun hän lähti viemään meitä joelle, että meitä olikin viisi autossa hänen ohjeidensa vastaisesti.

Olin sanonut uudelle tytölle, mitä kaikkea täytyy pakata ja mitkä vaatteet olivat sopivat tähän reissuun. Meidät ajettiin alas joen lähistölle niin lähelle kuin mahdollista. Kävelimme tosin aika pitkän matkaa alas joelle asti ennen kuin pääsimme aloituspisteeseemme yhdelle sillalle. Jäin heti yhteen mustaherukka puskaan kuvaamaan perhosia ja amppareita kun niitä näytti lentelevän siinä ympärillä niin kovasti. Menin alas sillalta joen varteen ja otin toiset kiinni. He eivät tosin olleet päässeet pitkälle, sillä uudella tytöllä oli etenemisongelmia hankalassa maastossa. Ohitin hänet ja bongasin kivenkolosta hämähäkin ja muutaman yökön. Hän tuli ihmettelemään mitä oikeen kuvailen pää kiven kolossa.

Matkamme oli tosiaan melkein pelkästään kiipeilyä kalliolla vesiputousten vieressä. Maasto oli kuitenkin erilaista kiipeilyä kuin Halaresilla. Kivet olivat melkeinpä pystysuoria ja ne tuntuivat helpoilta edetä. Tai sitten se johtui kehittyneistä kiipeilytaidoistani. Loppumatkasta uusi tyttö tokaisikin minulle pari kertaa, että liikun täällä vuoristossa kuin joku vuohi tai gaselli ilman vaaroja pelkäämättä ja sukkelasti. Olin aika otettu. Mutta huomasin itsekin kehittyneeni. Menin esimerkiksi yhden hankalimmista kiipeilykohdista alle minuutissa, kun toiset tytöt tuskailivat jalansijojaan yli kuusi minuuttia. Pääsimme koko jokialueen läpi alle kahdessa tunnissa, joka tuntui viimeaikaisten kuuden tuntien seikkailujen jälkeen todelle nopealta suoritukselta. Jäimme vielä mittailemaan yhden korkean kivenvalloittamisesta ennekuin jatkoimme matkaa padolta tukikohdalle. Päädyimme siis kohtaan, josta puhuin joskus ensimmäisinä viikkoina, eli aivan tukikohtamme läheisyydessä oli padottu järvi, jossa näin ensimmäisenä päivinä ensimmäiset kilpikonnani ja kilejä.

Tukikohdalla meillä oli vielä puolitoista tuntia työaikaa. Saimme käydä suihkussa maastoreissumme jälkeen. tai siis annoimme itse itsellemme sellaisen vapautuksen. Menin tietokonetoimistoon kirjoittamaan tämän päivän tutkimusmatkan raporttia koneellani ja päätin jatkaa Halares raporttia sitten huomenna kun olisi oikea toimistopäivä. Raportin kirjoitettua kerkesin aloittaa koordinaattien syöttämisen kuviini. Olin melkein valmis kun toinen romanialainen tyttö tuli toimistoon likaisen mopin kanssa ja käski kaikki pihalle. Huusin hänelle leikillään, että kolme minuuttia, sillä meillä oli vielä sen verran aikaa tehokasta työaikaa. Hän raivostui mitä sanoin, ja huusi takaisin vihaisena, että hänen täytyy alkaa moppaamaan juuri tällä sekunnilla, sillä sitten hän alkaisi kokkaamaan. Menin aivan hämilleni, juurihan hän oli aamupäivällä huutanut minulle pääpunaisena, kuin me kaikki muut kokkaamme tänään, eikä he, ja koitin kysyä häneltä, että mistä moinen muutos. Hän ei ymmärtänyt mitä oikein kysyin ja selitti aina uudelleen ja uudelleen mitä oli juuri selittänyt. Lopetimme turhan keskustelun kun kumpikaan ei saanut haluamaansa vastausta ja suljin koneeni mennäkseni pesemään vessoja, koska tänään oli minun vuoroni tehdä se uuden listan mukaan.

Menin etsimään uuden työparini, ja löysin hänet pystyttämästä telttoja kahden muun tytön kanssa. Vihdoinkin siis saisimme teltat pystytettyä monen päivän esivalmisteluiden jälkeen. Menin auttamaan teltan pystyttämisessä, tai siis kolmen teltan. Ne eivät olleet mitenkään hankalia pystyttää minun teltanpystyttämistaidoilleni. Enemmänkin oli ongelmia narujen kanssa, kun piti saada sormet telttojen alla olevien terassilaattojen väliin. Meille tultiin kertomaan, että romanialiset ja pomo olivat vihoissaan kun kukaan muu ei ollut aloittanut siivousurakkaa, sillä oli taas se suursiivouspäivä. Ihmettelimme hetken, että mihin tämä telttojen pystyttäminen sitten kuuluu, emmehän normaalisti vapaa-ajalla telttoja pystyttele vain huvin vuoksi. Menin sitten uuden työparini puolalaisen tytön kanssa siivoamaan vessoja ja jätimme kaksi tyttöä pystyttämään yksinään telttoja.

Minä ohjasin ja opetin kuinka vessat pestään täällä ja tyttö teki nätisti työtä käskettyä. Hän tosin lopetti yhden lavuaarin jälkeen työnteon ja siirtyi keittiön vessaa pesemään. Minä siis jäin taas yksin pesemään koko kolmen vessan ryhmittymän lattiasta kattoon. Jäin odottelemaan illallista ja tein omiani jonkun aikaa. Minulla oli pitkä keskustelu lapsuudesta ja lapsena pyörällä ajamisesta yhden kanssaeläjäni kanssa.

Saimme syödäksemme kahdeksan jälkeen. Olin aiemmin uskaltautunut keittiöön juttu tuokiolle vihamieheni, tai siis naisen kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta pitkästä aikaa kun hän ei huutanut minulle. Puhuimme linssikeiton salaisuuksista ja muista ruokaan liittyvistä jutuista. Ainiin, ja he olivat ottaneet minun pakastimeen laittamani linssikeiton pois pakkasesta, eikä he kertoneet syytä, miksi he niin olivat tehneet. Harmitti. He olivat kokanneet pastaa tomaattikastikkeessa, niin kuin he aina tekevät. Sitä samaista ruokaa, jossa minä aina sotken valkoiset housuni syödessäni, ja jonka jälkeen minä aina tiskasin vanhan listan mukaan. Nyt uuden työjärjestyslistan mukaan kaikki työskentelee vaihtelevasti joka päivä eri ihmisten kanssa.

Aloimme kymmenen aikaan lähteä panagireihin, sellaisiin paikallisiin kyläjuhliin. Ne olivat lähellä, samaisessa kylässä, jossa mekin olimme, Kastanjeksessa, vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Musiikki kuului meidän tukikohdalle asti. Lähdimme isolla porukalla kävelemään kohti unohtumatonta jalkapallokenttää. Myös ilta oli unohtumaton.

Tapasimme paljon kreikkalaisia ihmisiä, saimme kreikkalaista salaattia ja joimme kreikkalaista viiniä. Kaikilla oli hauskaa, jopa minulla. Ja arvatkaa mitä. En ollut ensimmäinen, joka kinusi kotiinlähtöä. Tapahtuma oli nimittäin ulkona eikä sisällä, joten minulla ei olut ongelmia tupakansavun kanssa. Linnoittauduin yhden englantilaisen tytön kanssa kreikkalaisen pöytään, kun meidän väki alkoi vähenemään. Puhuin kreikkaa, minkä osasin vierustovereilleni, ja he nauttivat seurastani ja kreikan lausumisestani. He onneksi puhuivat hyvin englantia, ettei haitannut, vaikka osasinkin vain sormilla laskettavan määrän kreikkalaisia sanoja, joita toistelin tilaisuuden tullen. He tiesivät suomalaisia sanoja, sillä olivat tutustuneet meidän koulun poikaan, joka oli ollut täällä aiemmin, ja kippistelimme aina kun hörppäsimme juotavaa.

Olin koko illan himoinnut viereisen pöydän hyvän näköistä kyljystä, sillä meillä oli vain salaattia ja fetaa pöydässämme. Niinpä sain kreikkalaisten pöydässä lihaa, leipää ja lisää viiniä. Heidän pöydän liha ei tosin ollut kyljystä, vaan maksaa. Tajusin sen vasta loppuillasta, kun he vihdoin muistivat sen englantilaisen nimen. Sitä ennen he olivat näyttäneet kylkiään, että tämä liha tulee tästä, vähän niin kuin sydän, mutta toiseksi parhaimman makuinen.

Menin jopa tanssimaan ikarikasta, sellainen ryhmätanssi, jossa pidetään toisten olkapäistä kiinni ja mennään sivuttain ringissä. Mia sai minut mukaan tanssimaan, kun hän kertoi tanssin olevan vähän niin kuin letkajenkka askelineen. Laitoin siis jalkaa toisen eteen, hypin, ja kävelin sivuttain, koitin ainakin parhaani, hauskaahan se oli.

Meinasin yhdessä vaiheessa lähteä kotiin, mutta en saanut ketään kanssani lähtemään vielä. Kävelin vähän matkaa, ehkä viisikymmentä metriä, kunnes muutin mieleni nähtyäni siilin. Halusin mennä kertomaan kaikille, että näin siilin, mutta en muistanut, mikä siili oli englanniksi. Vessajonossa näin meidän pomon, ja hän ainakin luuli käsittäneensä mitä eläintä tarkoitin, kun selitin pienestä päästä ja piikikkäästä, rullalla olevasta vartalosta. Menin takaisin kreikkalaisten pöytään ja he olivat innoissaan paluustani. Olin kuulemma elävä, iloinen, ja kaunis heidän mielestään, ja he kaikki tuijottivat minua ja ihmettelivät, miten joku voi hymyillä 24/7 suupielet korvissa asti.

Sain vihdoin tahtoni lävitse kotiin lähdössä ja kysyin viimeisen kerran lähtisikö joku kanssani kotiin. Kukaan ei vieläkään halunnut lähteä, vaikka kello oli jo yli neljä. Sain kyydin yhdeltä ihailijaltani moottoripyörän kyydissä tukikohdalle asti ja olin tyytyväinen, etten joutunut ainakaan yksin kävelemään pimeällä tiellä yöllisen humalakuskiliikenteen seassa. Täälläpäin siis kun ajetaan ja juodaan kovasti, ja nyt varsinkin, kun oli panagiri, niin kuulemma tapahtuu kaikista eniten onnettomuuksia, kallioilta alasajoja ja muita, kun kaikki humalaiset autoilijat ja motoristit ovat kerääntyneet yhteen kohtaan saarta ja heidän lähtiessä myöhään aamuyöstä ajamaan takaisin kotiin muiden humalaisten kuskien myös ollessa liikenteessä. Minun kuskini ajoi onnekseni turvallisen hiljaisesti ja tasaisesti.

Minut jätettiin tukikohdan eteen ja juoksin oikein nukkumaparakeille innoissani nukkumaan pääsystä. Minulla oli olut flipflopit jalassa ja jalkapohjia särki niiden käyttö, saan taas luultavasti kivat rakot jalkaani. Edellisenä iltana olin saanut ison kasan hyttysten puremia käsivarteeni, jalkoihini ja ylävartalooni, eli siis melkein kaikkialle, ja nämä kutittavat vieläkin kovasti. Onneksi eivät ole paisuneet samalla tavalla, niin kuin paarmanpuremat Suomessa. Vertailimme myös yhtenä päivänä mustelmiamme tyttöjen kanssa. Kaikilla näytti olevan aika samoissa paikoissa mustelmia. Tällä hetkellä minulla taitaa olla neljä mustelmaa. Kipein on käsivarressa pingispöydänkantamisesta. Ainiin, ja nilkkani ovat vieläkin turvonneet niistä ilkeistä kärpästen puremista.