Keskiviikko 4.6.2008
Aloitin työskennellä tänään tunnistamattomien eläinten ja ötököiden parissa. En kerennyt pitkälleekkään, kun meidät jo passitettiin kentälle. Kävin äkkiä pakkaamassa kaikki tarvittavat, minua kehotettiin vielä ottamaan uima-asu mukaan jokiuintia varten. Kipaisin vielä hakemassa keittiöstä evästä. Ei taas saanut paljoa terveellistä pakattua mukaan. Otin yhden appelsiinin, omenan, pienen sipsipussin ja kolme suklaapatukkaa. Täytin vielä vesipulloni juoma-automaatista, jonka olimme putsanneet ja laittaneet päälle yksi päivä. Siis sellainen, mitä näkyy vaikka ostoskeskuksissa. Yksi pomoista heitti meidät niin lähelle jokea kuin mahdollista. Jouduimme kävelemään alas joelle vielä 25 minuuttia. Sama hirveä mäki, jota viimekerralla manasin kauheaksi, se jonka jälkeen nukahdin auton takapenkille. Alhaalla sillalla meitä oli vastassa iso läjä keski-ikäisiä saksalaisia turisteja. Toiset kylpivät jokivedessä, toiset loikottelivat kivillä tai söivät eväitään. Otimme ensimmäiset mittauslukemat sillalta ja jatkoimme eteenpäin ylös jokea. Kohta edessämme oli vesiputous, ja sen alla jokeen muodostunut lammikko kymmenhenkisen keski-ikäisten alastomien saksalaisnaisten täyttämänä. Työparini kiersi lammikon hienovaraisesti ohi, ja osoitti minut ottamaan mittaukset ja valokuvat lammikosta. Koitin näyttää mahdollisimman asiantuntevalta ja olla häiritsemättä heidän kylpyhetkeään. En siis ottanut heistä kuvia vaan lammikosta heidän ympärillään. Jouduimme jo heti alkumatkasta kiipeämään kalliolla, mutta ei se vaarallista ollut. Täällä on tullut jo paljon kokemusta kiipeilystä, eikä se edes tunnu pelottavalta vaikka missä kielekkeen reunalla kiipeäisi tai roikkuisi. Näin paljon isoja liskoja tänään. Sellaisia hyvin kiviin maastoutuneita, isompia kuin sisiliskot. Odottelin yhtä liskoa piilostaan kauan aikaa. Se meni ensin minua piiloon ja peruutti kolostaan kun luuli minun lähteneen, niillä kun ei ole takaraivoissa silmiä. Kun se oli kokonaan minun näkyvilläni, se jähmettyi paikoilleen ja palasi kohta takaisin koloonsa laittaensa päänsä piiloon. Sen häntä oli kokoajan esillä. Hassu lisko. Näimme paljon mahtavia vesiputouksia ja lammikoita. Uimme kahdessa lammikossa, yhdessä aika alkumatkassa, ja toisessa viimeisen jätti vesiputouksen yläpuolella. Vesiputous oli ainakin 100 metriä korkea. Kun ui välillä, niin ei ole niin jano kokoajan. Minäkin annoin periksi tiukalle kurilleni, ettei työaikana lorvailla lammikoissa. Ei siinä vedessä edes kauaa pystynyt olemaan, se oli todella kylmää, arvioitiin sen olevan 12 asteista. Varpaat meni ainakin jäähän heti ekalla minuutilla.

Me kävelimme yhteensä taas kuusi tuntia. Tällä reissulla ei tullut yhtä jano tai nälkä kuin mitä viime kuuden tunnin kävelyreissulla tuli. Menimme ties monta kertaa aivan turhaan ylös jyrkkiä kallioreittejä ja tajusimme aina, ettei täältä ollut keinoa päästä eteenpäin ja jouduimme palaamaan takaisin alas. Takaperin peruuttaminen kallioseinää pitkin oli hankalampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Silloin ainakin näki minne oli jalkaansa laittamassa. Autoimme kyllä toinen toistamme kertomalla, että nyt vähän jalkaa vasemmalle, eikun toiselle vasemmalle, vielä 20 senttiä. Kiipeillessä umpikujiin meni monta kymmentä minuuttia aina hukkaan. Toisaalta mitä korkeammalle kiipesimme, niin sitä hienommat maisemat näimme. Oli aivan uskomattoman jylhää. Ensinnäkin kävelimme ainakin puolikilometriä korkeussuunnassa ylöspäin todella jyrkkää vuorta ylös kun lähdimme tutkimaan joen yhtä suurta sivuhaaraa, joka pääosin koostui vesiputouksista. En tiedä kuinka pitkä matka se hypotenuusana oli. Kuvitelkaa sen korkuinen rakennus pelkillä portailla… Niin jylhyys. Kun katsoi maisemia, niin päässä heitti samalla tavalla kun olisi katsonut jonkun tosi kauko- tai lähinäköisen silmälasien läpi. Sellainen jännä tunne, ettei kaikki ole nyt ihan kohdallaan, huojuu vain ympärillä olevat vuoret. Välillä havahtui, että oli peruuttanut jonkun kallionkielekkeen reunalle, että saa vaikka kukkasen kokonaan kuvaan, tai mitä nyt ikinä olikaan kuvaamassa ja alapuolella oli kaukana virtaava joki, joka tähän vuoden ajasta ei enää ollut syvä kuin vain paikkapaikoin lammikko muodostelmissa. Mitään ei siis käynyt, enkä säikähtänyt panikoiden.

Suurin vesiputous oli todella korkea, sen yläpäähän kiipeäminen kesti ikuisuuden, varsinkin niiden harhakiipeilyiden takia. Vieressä olevassa metsässäkin menevät polut johtivat useasti harhaan. Pääsimme aina välillä vesiputouksen viereen eri korkeudelle. Vesi roiskui suihkuavasti, ja sen vierusta vehersi. Ilmassa pyöri sudenkorentoja ja nättejä perhosia, ja taivalla lensi pääskysiä. Aika paratiisi. Minulta loppui kamerasta patterit, ja olin jo alkumatkasta joutunut luovuttamaan varapatterini GPS:ään. Niinpä sain taas kuvata ammattimaisemmalla kameralla. En ole vielä nähnyt kuvia, että kuinka epätarkkoja ne loppujenlopuksi ovat. Itse en ole tottunut ottamaan kuvaa katsoen siitä pienestä reiästä näytön yläpuolella, niin en oikein nähnyt sen kokoisesta ruudusta, että oliko ne tarpeeksi tarkennettuja vai eivät. Löysin muutaman uuden lajin taas, kukkasia siis. Löysin jopa yhden kasvin kukkasineen, joka minulla oli aiemmin vain lehtineen, olin todella iloinen löydöstä, sillä en ollut aiemmin kyennyt tunnistamaan kasvia ilman kukkasia. Ötököitä näin vain samoja joita aina ennekin. Todella tyypillinen koppakuoriainen täälläpäin on yksi tummansininen pieni, mutta en ole vieläkään tunnistanut sitä, kun ei ole tarpeeksi kattavia kirjoja.

Tänään sain luultavimmin 50 uutta puremaa. Niitä pikkusia kärttyisiä purevia kärpäsiä oli joka paikassa. Ne aina tarrautuu kiinni nilkkoihin ja kun ne on puraissut palan pois, alkaa haava vuotamaan saman tien tihkuen veripisaroita. Sen jälkeen hyökkäävät kärpäset, sellaiset tavalliset kotikärpäset. Ne tulevat nuolemaan veritahroja haavasta ja se kirvelee kovasti. Onneksi nyt olen jo saanut hyvän vastustuskyvyn itselleni noiden ilkeiden pikkukärpästen puremia vastaan, etten enää saa jättipaukamia. Puremisen jälkeen kutittaa vain muutama minuutti ja siinä se sitten olikin, ei näppylää, vain veripisara. Tänään minua pisti joku todella ärhäkkä ötökkä. Sen pistos tuntui kivuliaalta, aivan kuin joku amppari olisi pistänyt. En kerennyt näkemään mikä minua pisti, sillä olin juuri kyykkimässä kalliolohkareen alla ottamassa kuvaa lukista. Pistos tuntui joka minuutilla ilkeämmältä ja harkitsin jo lääkkeen ottamista. Keskityin kuitenkin työntekoon ja luonnossa selviämiseen onneksi sen verran hyvin, että unohdin hetkeksi pistoksen, ja lopetin raapimisen ja huolestumisen. Myöhemmin illalla huomasin, ettei paikkaan ollut tullut näppylää ollenkaan, oli vain reidessä siinä kohtaa juuri suoni, ja pienenpieni mustelma. Eli joku ötökkä oli tähdännyt suoraan suoneen pistämään minua reiteen.

Emme pystyneet tekemään koko jokea loppuun siihen asti kun oli tarkoitus. Se oli hankalakulkuista, ja voimat ja energiat oli jo lopussa. Niinpä etsimme läheisimmän karttaan merkityn polun, jota pitkin pääsimme tielle. Jostain kumman syystä en ollut valittanut nälkääni kokopäivänä. Enkä edes ollut syönyt kaikkia eväitäni. Mitä ihmettä!? Tieltä soitimme toimistoon, ja meidät luvattiin hakea läheisestä kylästä, johon olisi ollut tunnin kävelymatka. Onneksi vesitiimiläiset tulivat hakemaan meitä sitä ennen. Juuri kun näimme heidän ajavan nurkan takaa meidän takaa tuli iso pakettiauto, joka oli pysähtyä poimiakseen meidät kyytiin. Katselin taaksepäin ja naureskelin tilannetta, ja kävelin huomaamattani edessä olevaa päin. wups. Juoksin äkkiä autolle ja lähdimme takaisin tukikohtaan. En edes ollut niin väsynyt kun kuvittelin, tällä kertaa en nukahtanut autoon, enkä ollut nääntymäisilläni nälkään kun pääsimme perille. Kyllähän minä teetä keitin ja söin kaksi leipää, mutta eivät nekään olisi tuntuneet välttämättömiltä. Minulle kerrottiin, että olin saanut paketin. Juoksin äkkiä ylös toimistoon ja odottelin turhaan, että yksi pomoista lopettaisi puhelun. Bongasin silmilläni mummon käsialan yhdestä paketista ja nappasin sen käteeni juosten samaa tietä takaisin keittiöön. Kiitos mummo ja pappa kaikista herkuista! Sain siis näkkileipää, hapankorppua, sisuja ja mynthoneita. Kaikki taas ihmettelivät kuinka minä saan paketteja, mutta kukaan muu ei saa ikinä kotipuolesta paketteja. Syön taas näkkileipää ja hapankorppuja niinä aamuina, kun meillä ei ole leipää. Eli luultavasti alkaen huomenaamusta.

Meille tuli tänään kaksi uutta tutkijaa, tyttö ja poika. He tulivat Englannista, mutta poika oli alun perin Ranskasta. Hän oli mennyt Englantiin vaihtoon lukemaan fysiikkaa ja jää luultavimmin meidän terrestial tiimiin. Tyttö on meribiologi ja menee Faroksen meritiimiin. Tarjoilimme heille teetä ja esittelimme itsemme ja vähän tukikohtaa. Kaikki kyselivät aina samat kysymykset, kotipaikka, nimet, täällä olo kuukaudet, opiskelu… Vähän teen jälkeen kävimme hakemassa naapurista iltaruuan. Oli kanaa ja lohkoperunoita. Pikku tiput juoksentelivat taas vapaina pihamaalla. Söpöjä pikku otuksia. Saimme myös jäätelöä ja kakkua myöhemmin. Niitä valmisaineista tehtyjä.

Muut lähtivät taas baariin. Meitä jäi muutama tyttö taloon. Tällä kertaa minulta kysyttiin juuri kun kaikki olivat lähdössä, että etkö sinä tule mukaan, ihan kuin olisivat sitä muka tarkoittaneet. Minä jäin 100% mielummin talonvahdiksi kun menisin taas johonkin tunkkaiseen kuppilaan, jossa joutuisin olemaan yksin syrjässä, että muut saisivat polttaa keskenään tupakkaa. Niinpä päätin taas mennä pesemään vessan lattioita. Tänään siellä oli ollut taas ruuhkaa suihkussa, eikä ainutkaan ollut kuivannut lattiaa. Se taas lillui vedestä ja kuraisista kengänjäljistä. Juuri kun olin saanut kaiken valmiiksi tiptop puhtaaksi, toinen tukikohdalle jääneistä tytöistä päätti tulla suihkuun. Hän aina käyttää perimmäistä suihkua, jossa ei ole suihkuverhoa, ja hänen jälkeensä lattia on yhtä märkä kuin, että koko konkkaronkka olisi käynyt suihkussa. Taas oli monta litraa vettä lattialla ja minä kyykkimässä pienen oranssin rättini kanssa. Hän moppasi lattian haisevalla likaisella ikivanhalla mopilla, joka ei siis ime mitään, ja levittää vaan bakteereita ympäriinsä. Menin sitten vaivihkaa siivoamaan hänen jälkensä vielä uudelleen. Operoin lähipäivinä keittiön vessan suihkuverhon sinne takimmaiseen vessaan, kunhan ensin saan sen levitettyä johonkin siistiin paikkaan pestäkseni sen.

Nyt kun kerta aloin valittamaan, niin jatkan vastaavanlaisella jutulla. Olen jo tämän täällä olo aikani joutunut kestämään makeanveden ylenpalttista tuhlausta. Tekee pahaa, kun joku pesee astioita täysillä olevan vesihanan alla tai on suihkussa puolituntia vaikka sanoo olevansa kaksi minuuttia. Sain yhtenä päivänä tarpeekseni kaikesta tästä vedentuhlauksesta ja sanoin välillä näitä rikkomuksia tekeville suoraan, että voisivat vähän ajatella, kerta on parempikin tapa tehdä asioita. Tämä on sentään ympäristöalan organisaatio. Meille sanottiin perjantain kokouksessa, että loppukesästä ei tule luultavasti olenkaan raanoista tai suihkuista vettä, ehkä silloin viimeistään tyypit tajuavat alkaa säästää vettä kun siitä on huutava pula.