Lauantai 21.6.2008

Heräsin puoli kuudelta aamulla. Söin vähän aamupalaa minkä kerkesin ja otin vielä omenan mukaani evääksi. Lähdimme kolmisteen Englantilaisen tytön ja uimaopettajani kanssa etsimään saaren suurinta vesiputousta. Tiesimme tosin jo missä se oli, mutta halusimme käydä itse paikanpäällä. Ainiin. Aamulla ei tullut tippaakaan vettä raanoista, eikä edes puutarhaletkuista. Nyt sitten alkoi se kuiva kesäkausi kun jouduttiin olemaan ilman vettä. Emme saaneet mistään edes vettä juodaksemme. Ei siis tipan tippaa. Kauhistelimme jo kuinka kauan tätä kestäisi. Ei yli kymmenen hengen porukka selviä kauaakaan ilman vettä.

Ajoimme niin lähelle Selinin vesiputousta kuin pystyimme, Kävelymatkaa oli kuitenkin vielä melkein puolituntia, ennen kuin saavuimme vesiputoukselle. Maasto oli matkalla kuivaa ja karua ja ilma oli kylmä. Jouduin jopa käyttämään takkia, sillä tuuli aivan valtavasti. Koitin suojata korviani, sillä niihin vähän särki, niin kuin eilen mainitsin. Itse vesiputous oli pelkkää kalliota. Vettä ei itse asiassa ollut lainkaan. Vesiputouksen yläpäässä oli muutama lammikko, josta ei edes virrannut vettä alas. Niin kuivaa täällä nyt oli. Maisemista ja maanmuodoista näki kuitenkin, että todellisuudessa talviaikaan vesiputous olisi mahtavan suuri.
Emme viipyneet kauaakaan itse vesiputouksen luona. Tuulisuus kehotti liikkumaan eteenpäin. Toiset kiipeilivät vähän aikaa kallionkielekkeillä. Ne olivat kolme kertaa ihmisen kokoisia. Ei mitään liian korkeita. Minä en tohdinut mennä lähelle yhtäkään kallion kielekettä, kun pelkäsin lentäväni tuulen mukaan alas.

Palasimme autolle ja ajoimme kohti saaren yhtä korkeimmista kohdista, Ammoudiaa. Se oli vuoren huipulla sellainen kivikkopaikka, jossa oli paljon kivimuodostelmia epäluonnollisissa paikoissa. Siis sellaisia niin kuin vaikka Stonehenge. Täällä nämä kivimuodostelmat olivat tosin jokapäiväisiä ja niitä näkee joka puolella. Ovat ne tosin henkeäsalpaavia, ei voi tajuta kuinka joku iso kivenlohkarekasa voi olla paikoillaan yhden pikkuruisen kivenmötikän päällä.

Matkalla tukikohdalle eteemme tuli suljettu portti. Niitä on täällä aika useassa kohdassa, varmaan vuohien takia. Minä istuin edessä, joten hyppäsin ulos autosta tuttuun tapaan, kun yleensä juuri minä istun edessä ja käyn avaamassa portin kun sellainen tulee vastaan. Kaikilla on aina yhtä hauskaa katsoa autosta kun koitan pähkäillä, kuinka portit aukeavat. Näytän aina koittavan avata niitä ensinnäkin väärästä päästä, ja kun tajuan kävellä oikeaan päähän, niin avausmekanismi täytyy vielä selvittää. Sitten vielä normaalisti avaan portin sinne suuntaan, jonne ollaan menossa, mutta joka on yleensä värään suuntaan sekin. Nuo portin avaukset ovat sellaisia tyhmyystestejä, ja minä näytän aina Jonna puoleni näissä koetuksissa. Nauramme aina kippurassa kun palaan takaisin autoon. Tai siis normaalisti he aloittavat jo nauramisen kun kävelen portille ja minä kun en saa sitä ekalla kerralla auki. Naurua kestää ties kuinka kauaksi aikaa. Minä kuitenkin nautin juuri noista hetkistä, kun oikeasti tyypit näkee millainen olen tosielämässä.

Takaisin tukikohdalle ajoimme huonoja kiviteitä ja kuski halusi koittaa ties minkä näköisiä ja jyrkkiä oikopolkuja. Selvisimme, tai siis auto selvisi naarmuitta. Ja kyllä mekin, jos jäi epäselväksi. Taisin syödä lisää aamupalaa ja menin takaisin petiin. Muut kaksi lähtivät vanhempia vastaan Evdilokseen ja palasivat puoli yhdeltätoista hakemaan minut. Sain hyvin nukuttua tarpeeksi. Me lähdimme ensin uimaan ja syömään heidän kanssaan Nasiin, ennen kuin aloittaisimme ison vaelluksemme saaren halki.

Ajoimme Armenistiksen läpi. Eilen muuten kun ajoimme samasta kohtaa, näimme panakirin faniklubini oluella terassilla vilkuttamassa meille. Päästyämme Nasiin oltuamme ensin kaikki naispuoleiset takapenkille ängettynä saimme vihdoin tilaisuuden virkistäytyä. Uinti oli hyvä tapa saada edes jonkunlainen pesu, kerta tukikohdalla ei ollut vettä. Vaikka meri olikin suolainen.

Tänään oli myös isot aallot, niin kuin varmaan arvata saattaa aamuisesta vesiputousbongaus reissusta. Tämän päivän aallot olivat tosin aivan erilaiset kuin eilisillan. Ne olivat myös isot niin kuin eilen, mutta nyt ne olivat paljon leveämmät ja salakavalat. Ne olivat suurempi ja voimakkaampia, mutta ei tyrskyisät kuin vasta aivan rannassa. Uin taas naama hangonkeksillä pomppien aallokossa. Tänään muistin uimalasit, joten liikkuminen oli paljon sulavampaa, enkä saanut yhtä paljon vettä suuhun, nenään tai korviini.

Menimme vakkari tavernaan syömään pastaa ja juomaan limonadea. Kasvikset olivat loppu, joten saimmekin lihaa lautasellimme. Ajoimme takaisin tukikohdalle pakkaamaan. Otimme myös makuupussit kaikenvaralta mukaan. Jätimme ne kyllä autoon, sillä he toisivatne meille tarvittaessa. Saimme kyydin meidän aloituspisteeseemme Agios Isidoriksen yläpuolella olevalle kalliolle. Lähdimme kävelemään korkealla yhä tuulisessä säässä kohti tämän päivän määränpäätä. Olin alkumatkasta takki päällä kun oli niin kylmä, mutta pian tajusin, että kaipasin takista vain huppuosaa korvieni suojaksi. Niinpä operoin huppuni irti takista ja käytin sitä tuulihattunani. Kävelimme samanlaisessa maastossa kuin aamulla tuntikausia. Oli kuivaa, kivikkoista ja maassa kasvoi vain piikkipusikoita, kanervoita, saniaisia ja paikkapaikoin muutama tuulesta vääntynyt puu. Jalkojen alla oli kiviä, välillä hiekkaa, ja usein kanervoita, tai muita kuivia puskia. Kivet olivat irtokiviä, niitä joista olen monta kertaa aiemmin maininnut. Nyt osaan kuvailla millaisia ne ovat; kun niiden päällä kävelee kuulostaa kuin kävelisi tiili kasassa ja jos ne lähtevät mäkeä alas jalkojen alta, niin kuulostaa kuin heittäisi posliiniastioita lattialle.

Olimme kävelleet jo kaksi tuntia, kun päädyimme aamuiseen Ammoudiaan. Paikalla oli taas leijonakuninkaan kielekkeitä ja muita hassuja muodostelmia. Levähdimme kivitönössä tuulensuojassa ja söimme evääksi ottamiamme omenoita. Kivitönö oli vanhatönö, pelkästään yksi huone ja yksi ikkuna. Simppeli. Pidimme vessatauon kukin löytämänsä kivenmurikan kanssa ja hihittelimme kuinka pissa lensi kaaressa muutaman metrin päähän siitä mihin sihtasi. Oli niin tuulista.

Tuulisuus jatkui koko päivän. Huppuni lepatti kuin joku pienoiskoneenroottori. Myös repun hihnat paiskautuivat tuulen voimasta ilkeästi ihoa vasten nipistellen. Tuuli aiheutti myös muita ongelmia. Se oli niin voimakas, että siihen pystyi helposti nojaamaan, muuten olisi kävellyt aivan vinosti kun tuuli puhalsi kroppaa kääntymään oikealle. Välillä tuuli loppui kuin seinään ja silloin jos oli juuri nojaamassa siihen, niin kävi hullusti. Ei meistä kukaan kalliolta pudonnut, välillä vaan vähän horjahti ja sydän löi tiheämmin. Tuuli myös niin, että kun avasi vesipullonsa, niin tuuli pääsi pullon sisään puhaltamaan ja viheltämään.

Pysähdyimme yhdessä erikoisen näköisessä kivenlohkare muodostelman vieressä vuorenharjanteella. Minä halusin itsestäni kuvan noiden kivikasojen päällä ja lähdin kapuamaan ylös muutaman metrin korkuiseen kasaan. Kun minusta oli otettu yksi kuva puolivälillä matkaa jatkoin kiipeämistä ylös, mutta suuri kivenlohkare, jonka päälle astuin lähtikin liukumaan alas, ja minä jouduin tekemään takaperin hypyn. En tajua, kuinka niin iso, sellainen kuutiometrin kokoinen kivenlohkare edes pystyi siirtymään. Ehkä sekin nojasi vain pieneen kivenmurikkaan eikä kestänyt mitään epätasapainoa päällään. Kameran takana kauhisteltiin kun en enää ollutkaan kameran sihdissä ja olin kadonnut kivikasan taakse. Olin aivan kunnossa, naureskelin vain kun olin saanut siirrettyä kivenjärkälettä paikoiltaan.

Näimme paljon vuohia, vuohenkakkaa, kilejä ja muutaman lampaan. Yhdessä kohtaa toiset sanoivat tosin, Did You see, a big kik, ihmettelin, että mikäköhän on kik, tuli vain joku nörtti mieleen ja kysyin varmennusta. Kuulin taas gik, ja katselin ihmeissäni ympärilleni. Kysyin vielä uudelleen ja minulle selvennettiin, niin että pork. Sit huudahdin, ai pig?!, miksette heti sanoneet. Ylhäällä vuorilla oli niin tuulista, ettei kuullut mitä toiset sanoivat, varsinkaan kun minulla oli ropellikypärä päässäni. Käytin sitä siis suojatakseni korvia, joita särki, ja tiesin, ettei voimakas tuuli auttanut korvakipuun. Meidän tämän päivän reissun maasto oli samaa koko matkan. Tai siis menimme kyllä yhden metsän läpi. Se alkoi tyhjästä ja loppui kuin seinään. Näimme metsän reunan, ja sen keskellä aukon, sellainen metsätunneli. Menimme sisään ja kävelimme tunnelia pitkin niin kauan kuin sitä kesti. Puut olivat tummia, ohuita, ja kiemurarunkoisia vähän meitä korkeampia, niin, että mahduimme kuitenkin seisaaltaan kävelemään tunnelissa.

Näimme kaukana alhaalla lähellä merenrantaa hienoja laaksoja ja pienempiä vuoria. Ne näyttivät reheviltä ja viihtyisiltä, jopa trooppisilta. Tiesin kuitenkin, ettei ne todellakaan olleet trooppisia, vaikka vihreitä olivatkin. Päätimme kävelymme lähelle maailman loppua, josta olen maininnut muutaman kerran viikonloppureissuissa. Sellainen hurjan näköinen vuori, jonka takana ei uskoisi olevan elämää. Soitimme itsellemme kyydin ja lähdimme samalla kävelemään tietä pitkin lähemmäs hakijaamme. Olimme tähän asti kävelleet pelkässä piikkipusikkokasassa, ja nyt tielle päästyämme minä ja kenkäni saimme ihmetyksiä, erityishuomiota ja kumarruksia maahan asti suuresta saavutuksesta kävellä remmisandaaleissa moisessa maastossa. En edes tajunnut, että olin tehnyt ihmeitä kävellessäni siinä ryteikössä niin avonaisilla kengillä. Muistin, että olin vähän väliä saanut piikistä jalkaani, mutta olin varmaan unohtanut olla mainitsematta asiasta ääneen. Toisilla oli sellaiset kunnon tukevat ja kaikkea suojaavat vaelluskengät.

Sain lisäpuhtia kehuista ja lähdin viimeiseen spurttiin. Otimme oikopolun viimeisestä pusikosta, kun täälläpäin nämä tiet kun ovat kiemuraisia, niin jalan voi suoristaa mutkat pusikon kautta. Hypin piikkipuskissa kuin joku siellä asuva hyppyhämähäkki ja päädyin ennätysajassa takaisin tielle. Muut tulivat tuttuun varmaan tapaan varovaisesti alamäen pusikon läpi koittaen suojata jalkojaan naarmuilta. Meillä kaikilla oli nimittäin sortsit. Minua ei enää extra naarmut haitannut, jalkani näyttivät jo valmiiksi niin kauheilta.

Saimme kyytimme nopeasti ja uimaopettajani isä ajoi meidät viereiseen kylään tavernaan, jossa hänen äitinsä oli jo odottamassa. Me tytöt kävimme ensin virkistäytymässä naistenhuoneessa. Minun hiukseni olivat kuin harakanpesä. Olin kammannut ne ennen matkaamme, mutta nyt ne olivat jo aivan takussa. Söimme tavernassa kreikkalaista salaattia ja joimme paljon vettä. Kenelläkään ei ollut oikeastaan erityisen jano viiden tunnin kävelyretkellämme, varmaan kun oli sen verran tuulista.

Jätimme vanhemmat heidän hotellilleen ja ajoimme tukikohdalle. Kello oli jo paljon ja halusimme levähtää hetken ennen nukkumaan menoa. Katsoimme Nemon taustatarinaa näyttelijöiden puhumana ja minä aloitin kirjoittaa matkastamme. Tietokoneen akku kuitenkin loppui kesken ja näytölle ilmestyi taas ärsyttävä viesti; kannattaisi tallentaa kaikki tiedostonsa ennen kuin akku loppuu kokonaan. Ikinä ei tule mitään varoitusta etukäteen, mutta onneksi wordini tallentaa automaattisesti, ja minä olen tottunut painamaan ctrl S joka lauseen loputtua. Kun tuo ilmoitus ilmestyy koneelleni, se jää siihen ikuisuudeksi, eikä mikään nappula tai edes virtajohto sitä siitä poista, joudun siis aina resetoimaan koneeni kun akku loppuu. Tyhmä kone. Marsin koneeni kanssa ylös barakeille keittiöstä ja kävin vihdoin suihkussa, kun vesi oli palannut takaisin tukikohtaamme.

Tämän blogitekstin henkilökuvat on ottanut Jernej Burkeljca