Maanantai 23.6.2008
Minusta on tuntunut jo jonkin aikaa, että joku puuttuu seurastamme, tai useampikin, Se alkoi jo ennen kuin virolaiset tytöt lähtivät pois. Nyt se on vieläkin vahvempi kun kaksi on matkoilla ja kolmas lähtee matkoille ja neljäs lähtee kokonaan pois. Olin tänään koko päivän alla päin aina kun ajattelin Judithin lähtöä. Minulle näyttää ainakin tässä vaiheessa ottavan koviten hänen lähtönsä. Kaikki täällä on muuttunut muutamassa viikossa aivan totaalisesti. Paikka ei ole enää entisensä. Kaikilla on paha olla ja kokoajan joku huutaa. Ensimmäinen kuukauteni täällä oli varmasti ihaninta aikaa, nyt varmaan menee alamäkeä kun kaikki alkuperäiset ihmiset lähtevät pois.

Menin aamupalan jälkeen puoli yhdeksältä lisäilemään viikonlopun tekstejä. Netti toimi hitaasti ja kuvien ja tekstien lataaminen kestikin puolituntia. Olin ulkona toimiston edessä, ja pihalle tuli kreikkaa puhuva mies. Hänellä oli kylmäsalkku mukanaan ja koitti kommunikoida kanssani. Selitin alkeellisilla kreikantaidoillani, ettei kumpikaan omistaja pomoista ole täällä. Hän oli jo jättämässä lappua kun kaikista alimman tason pomo tuli kivirappusia ylös romanialainen perässään. Miehellä oli salkussaan jotain vesinäytteitä.

Yhdeksältä aloin työstämään loppuun Halaresin viimeistä katsausta, että kaikki oli kunnossa ja tallessa. Tajusin kauhukseni, että en ollut lisännyt viimeisen retkemme eläinkunnan tuntemattomia jäseniä excel taulukkooni ja jouduin työstämään niitä hetken. Onneksi ne eivät olleet latinan puolelta, sillä muuten olisin joutunut linkittämään kaikki taas uudelleen aakkosjärjestyksen vaihtuessa. Kirjoitin myös viimeisen Halares retken muistiinpanot exceliin. Se oli tuskaista, sillä se oli kuudentunnin matka, ja siinä ajassa kerkeää kuvaamana ja keräämään paljon dataa.

Vähän ennen ruokailua koneeni meni jumiin. Pyysin suomalaiselta pojalta apua, mutta koneeni ei suostunut yhteistyöhön hänenkään kanssaan. Tajusin herätellä konettani vetämällä netti mötikän ulos koneesta, sillä en muutenkaan tehnyt sillä mitään. Silloin koneeni päästi edes jotain pihinää ja alkoi toimimaan muutaman minuutin kuluttua. Se jumiutui vielä myöhemminkin samana päivänä, mutta minkäs sille voi.

Saimme ruuaksi salaattia ja sellaista lähinnä espanjalaisen munakkaan tapaista perunasörsseliä. Ruuan jälkeen romanialainen aloitti kirjoittamaan uutta tehtävälistaa, sillä vanhassa oli vikaa, ja se piti muutenkin taas vaihtaa. Hän kysyi kaikilta mitä kukin osaa tehdä. Kaikkihan olisi sanonut, että osaa tehdä kaikki askareet täällä, mutta se ei olisi hyödyttänyt hänen listaansa. Niinpä sanoin, että minä osaan tiskata, ja pääsin tiskivuoroon kahdesti viikossa. Menin nyt vapaaehtoisena ja oma-aloitteisena tiskaamaan tämän päivän lounastiskit, sillä oikean listan mukaan tekijät eivät edes olleet paikalla, ja olisimme taas saaneet huudot kun homma ei pelitä.

Tein iltapäivällä esitystäni, sillä perjantain esitykset oli siirretty maanantaille. Tajusin nyt kirjoittaa melkein kaikki mitä olen koneeni kanssa touhunnut, kun aiemmissa esityksissä en ole tajunnut tuoda ilmi sitä työmäärää, joka minulla menee päivittäin tiedostojeni kanssa. Muutenhan minusta voitaisiin saada kuva, että menen kentälle, otan kuvia, tulen toimistoon, tunnistan kasvit ja ötökät ja kirjoitan raportin. Mutta nuo kaikki yhteensä vie saman verran aikaa, mitä oikeasti kestää kaikkien noiden välillä tehtävien toimistotöiden tekemiseen. En edes ole pitkään aikaan voinut keskittyä itse tunnistustyöhön, kun olen joutunut työstämään tiedostojani niin paljon.

Tein mustiin panoja omasta Halares raportista, sillä siitä taitaa olla jo viikko kun sen kirjoitin, ja minun täytyi olla valmiina, jos minun täytyisi esitellä sen koko sisältö kaikille kuulijoille. Päivä venyi taas pitkäksi, eikä edes viiden aikaan oltu aloitettu esityksiä. Minua tultiin viidenjälkeen pyytämään avuksi suurimmalle pomolle. Olin juuri saanut valmiiksi yhden kansion, johon olin kerännyt erikseen kaikki löytämäni hämähäkit ja koppakuoriaiset ym, jotta ne voitaisiin lähettää erikoisasiantuntijoille tunnistettavaksi. Minulle olio sanottu, että menisimme pyykkipaikan luo, joten päätin koittaa onneani ja otinkasanpyykkejä mukaani. Kun menin toimistoon muovikassini kanssa ja kyselin josko lähetään, tajusin, että minua katsottiin oudosti, ja päätin mennä palauttamaan pyykkikassini takaisin huoneeseeni.

Menimme uudella maastoautiolla ja peräkärryllä hiljakseen pyykkituvalle, sillä kyydissä oli sänkyjä, jotka eivät olleet kiinnitetty millään tavalla. Mukana oli myös kaksi poikaa auttamassa. En siis vain minä. Purimme ensin lastin ja kapusimme sänkyjenosien kanssa ylös pyykkitalolle. Hänen veljensä ei ollut kotona, eikä hän ollut jättänyt avaintaan oven viereen, niin kuin yleensä teki. Pomomme soitti pari puhelua ja muutaman minuutin päästä pihaan kaahasi auto. Purimme ensin kaksi kerrossänkyä ja veimme ne ja patjat alas autolle, sitten kokosimme kaksi sänkyä takaisin huoneisiin. Kuulin, että pesukone muutettaisiin meidän luo tukikohtaan, mutta minulle oltiinkin vain vitsailtu.

Minä ajattelin koko sängynkanto ja purku ja kokoamis ajan Judithia ja toivoin, että pääsisimme äkkiä takaisin tukikohdalle, sillä halusin nähdä hänen esityksensä. Meillä kesti ikuisuuden, kun pakkasimme neljä sänkyä patjoineen ja puulautoineen auton peräkärryyn. Osa sängyn laudoista laitettiin auton lavalle. Pääsimme vihdoin tukikohdalle ja pomomme peruutteli kauan aikaa autoa ja peräkärryä ahtaissa oloissa. Jossain vaiheessa minun oli pakko hypätä pois autosta, sillä halusin niin kovasti päästä mukaan esitystuokioon. Pelkäsin tosissani, että se olisi jo alkanut. Minun onnekseni kaikki vieläkin työskenteli tai pitivät kokousta, eikä esityksistä ollut tietoakaan. Autoin vielä kasaamaan lisää tavaraa jo täynnä olevaan peräkärryyn. Siihen tuli vielä bambuverhoja ja muuta roinaa. Nyt ne vasta kiinnitettiin kunnolla kiinni, sillä ne ajettaisiin Farokseen.

Menin vähän ajanpäästä taas kurkkimaan josko esityksistä alkaisi kuulua mitään, mutta ei, niinpä marssin keittiöön, jossa jo siivottiin, sillä oli taas suuri siivouspäivä. En oikein tiennyt miten päin olisin ollut tai mitä tekisin. Olin aivan levoton, ja omissa ajatuksissani hyvän ystävän lähdön ollessa niin lähellä. Menin keittiönpöydän ääreen syömään mitä edestäni löysin. Jääkaappia oltiin juuri tyhjentämässä ja minun suklaani oltiin otettu ulos. Niinpä söin loput jäljellä olevasta suklaalevystä ja yhden kupin mustaherukka hyytelöä, joka oli valmiiksi kupissa ollut jääkaapissa jo monta päivää.

Meidät pyydettiin ulos kaikki me tutkijat ja kolme pomoa piti meille taas puhuttelua, kuinka olemme varmaan kaikista surkein ryhmä täällä ikinä. Aina ennen ollaan kuulemma työskennelty seitsemän päivää viikossa ja oltu todella ympäristöystävällisiä. Ja kuulemma kuukaudessa on mennyt rahaa ruokaa kolmelletoista ihmiselle vain 300 euroa, kun nyt sama raha menee kymmenessä päivässä.

Kokouksen jälkeen seurasin englantilaista tyttöä ylös toimistoon ja minä ja muut olimme hänelle tukena kun hän antoi viimeisen esityksensä, jossa kertoi kaikki täällä tehneet työnsä. Meillä muilla ei ollut vielä esityksiä, ne taas siirrettiin eteenpäin. Esitysajan jälkeen olin kovin surullinen, lähtö oli jo niin lähellä, ja nyt se kolahti kaikista voimakkaimmin mieleen. Menin viemään tavaroitani alas barakeille toimistolta ja koitin piristää mieltäni, turhaan. Tulin kirjoittamaan hetkeksi, tiesin, että ruoka oli kohta valmista. Pyysin toista englantilaista tyttöä sanomaan milloin hän olisi valmis menemään syömään, että mentäisiin samaan aikaan. Hän oli valmistautumassa iltaa varten kun oli tarkoitus lähteä vielä ulos porukalla.

Kun ruokailin aika tuli, en saanut kuitenkaan itseäni kasaan vaan minun oli jäätävä ylös hetkeksi rauhoittumaan, ennen kuin kehtasin näyttää naamaani kellekkään. Monet olivat jo nähneet kuinka suruissani olin, mutta edes tieto iltaruuasta ei saanut kyyneleitäni loppumaan. Olisin tarvinut ison halin.

Jonkun ajan päästä rauhoitun ja viilennyin ja pääsin alas keittiölle muiden seuraan. Muut eivät olleet vielä aloittaneet syömistä, haluttiin, että kaikki olisi koossa. Odottelimme vielä hetken viimeisiäkin tulevan ja kokoonnuimme kaikki pitämään yhtä pienen keittiönpöydän ääreen, jossa normaalisti söisi viisi ihmistä, nyt meitä oli yli kymmenen. Söimme papukeittoa ja leipää, jälkiruuaksi saimme slovenialaisen isoäidin herkkuja. Oli kiva, kun nyt oltiin koko porukalla syömässä ja juttelemassa, kun normaalisti istutaan kahdessa eri porukassa.

Menin ruuan ja tiskien jälkeen takaisin ylös kirjoittamaan ja palasin vähän ajanpäästä takaisin alas. Tajusin, että en ollut ottanut osaa tämän päivän suursiivoukseen, olin ollut aivan ajatuksissani, ja pyörinyt vain ympyrää tietämättä mihin sitä menisi. Ei normaalia minulle siivouspäivänä. Alhaalla keittiössä Judith laitteli viimeisiä tavaroitaan kassiinsa. Hän kyseli vielä jos joku haluaa jotain kirjoja tai muuta. Minä sain matkamonopolin. Hän jätti tietokoneensa tänne tukikohtaan ja tulisi hakemaan sen myöhemmin kun palaisi tänne lomalle siskonsa kanssa

Lähdimme illalla vielä kymmenen jälkeen ulos. Jouduimme odottamaan ikuisuuden kaikkia mukaan haluavia, meitä lähti muut paitsi romanialaiset ja puolalaiset. Suihkuvuorojen kanssa on vähän ongelmia, tai siis kun kaikki haluaa aina samaan aikaan suihkuun, juuri kun olisi kiire jonnekin.

Pääsimme Kastanjekseen asti kävellen kun pomomme veli nappasi meidät kuusi kyytiin. Ahtauduimme kaikki samaan autoon, taka- ja etupenkille. Siirsimme ensin takaa pois sahoja ja muita teräviä työkaluja. Hän ajoi meidät Kristosiin asti, jossa jäimme yhteen kapakkaan ulos istumaan aukiolle. Tilasimme Amstelit ja jäimme muutamaksi tunniksi paikoillemme, ennen kuin kaikkia rupesi väsyttämään. Vaihdoimme Judithin kanssa yhteystietoja ennekuin hän lähti kävelemään kohti kaverinsa kotia, sillä hän ei enää saanut nukkua tukikohdalla.

Emme saaneet kyytiä tukikohdalle vaan kävelimme koko matkan kotiin pimeässä. Uni maittoi hyvin, ja mietin kovasti milloin pääsen seuraavan kerran nukkumaan oikeatyöunet. Seuraava iltana on nimittäin uudet panakirit, ja menemme sinne kun on Judithin viimeinen ilta ennen hänen lopullista lähtöään saarelta. Viikonlopun aikaiset herätykset ja myöhäiset nukkumaanmenot vievät veronsa.