Eräs kesäinen kiipeilyseikkailu - Velika Baba

Minulta on jäänyt kertomatta eräs ikimuistoinen vuoristoseikkailu viime kesältä.

Tapahtumapaikkana oli Slovenian ja Itävallan rajaseudun Kamnikin Alppivuoristo. Olemme käyneet sillä seudulla aiemminkin, Jezersko järven rannalla, sekä olemme ajaneet rajanylitys vuoriston halki. Aiemmin joskus kerroin kuinka Jernej laski sitä polkupyörällä alas ja minulla oli iso työ pysyä autolla perässä niissä kurveissa. Alempana vaihdoimme sitten niin, että minä ajoin pyörällä ja Jernej tuli autolla perässä kun ei ollut enää niin jyrkkää. Mutta tämä tarina ei ole pyöräilystä, vaan vuorikiipeilystä.

Niinpä eräänä kauniina aamuna pakkasimme autoon vuoristovarusteemme kypäristä aina via ferrata klipseihin, sekä aimo annoksen reipasta mieltä. Paikan päällä oli jo muutama muukin innokas vuorikiipeilijä ja parkkeerasimme auton nurmikolle vuorenjuurelle. Aloimme tarpomaan aluksi normaalia hiekkatietä ylös ja tapasimme hetken päästä kolme mummoa niityn reunalla syömässä eväitä vanhalla puisella pirttipenkillä. He olivat olleet aikaisin liikenteessä, niinkuin vuoristoseikkailut kuuluukin aloittaa.
Aluksi siis maisemat olivat niittyä, sitten puolestaan metsää, kunnes alkoi varsinainen vuoristo-osuus. Alkutaivallus on aina rankinta. Nousu on jyrkkää ja pohkeissa tuntuu todella että töitä on tehty. Pysähdyimme erään vuoristoniityn kohdalla, jossa metsä oli juuri vaihtumassa vuoristoksi. Ihailimme maisemia ja minä istahdin ketokukkien sekaan levähtämään ja lepuuttamaan silmiäni kauniissa maisemassa. Siinä vaiheessa olimme kävelleet jo kauan aikaa ja aloimme miettimään, että nyt meidän pitäisi kyllä jo olla oikeassa vuoristossa kiipeilemässä eikä vieläkin patikoimassa niityillä ja metsässä. Katseltuamme karttaa hetken päättelimme, että olimme kääntyneet yhdestä tienhaarasta vasemmalle kun olisi pitänyt kääntyä oikealle. Siinä vaiheessa pohdimme pitkään pitäisikö kääntyä takaisin vai koittaa onnea tämän reitin kanssa.
Päädyimme jälkimmäiseen. Ilmassa oli tuohtumisen merkkejä, sillä emme seuranneet alkuperäistä suunnitelmaa, jossa meidän piti päästä klipsuttelemaan itsemme kallioon jo vuoriston alkuvaiheessa. Molempia harmitti, sillä emme tienneet pääsisimmekö ollenkaan itse vuorikiipeilyvaiheeseen.
Jatkoimme kuitenkin matkaa, joka siis osoittautui paljon pidemmäksi mitä sen piti alunperin olla. Puut alkoivat harventua ja näimme ensimmäisiä merkkejä itse kallioisesta maaperästä. Kuulimme myös ensimmäisiä ihmisiä kaukaisuudessa moneen tuntiin. Kävelimme sen verran reippaasti että tavoitimme nuo kaukaiset ihmiset heidän ollessa syömässä eväitä yhden kielekkeen päällä. Mekin päätimme etsiä oman kielekkeen ja syödä omia eväitämme. Tässä vaiheessa vuoristo oli jo vuoristoa, joten päätimme laittaa kypärät päähämme, varsinkin kun nyt vuorilla oli muitakin liikkujia, ja heidän kulkiessaan ylhäältä saattoi pudota kiviä meidän niskaan.
Löysin yhdeltä tasanteelta mustikoita ja poimin niitä evääksi matkan varrella.

Näimme punapukuisen miehen syömässä eväitä kukkulan laella. Alhaalla vasemmalla näkyy myös meidän niittyinen levähdyspaikka.

Olin jo aivan puhki ja Jernej jälleen kerran puntaroi, että mahdanko jaksaa loppuun asti, varsinkin kun emme edes tienneet missä loppu on, sekä tietenkin, että olimme vasta menossa ylöspäin, ja alasmeno veisi melkein yhtä monta tuntia kuin ylöskin kiipeäminen. Minä kuitenkin vakuutin hänellä, että meinaan jaksaa loppuun asti, kesti kuinka paljon kestikään. Muistan vieläkin nimittäin hieman katkerana, kuinka meidän aivan ensimmäisellä vuoristoseikkailulla olimme samassa tilanteessa, jossa ylhäällä vuoristossa Jernejn täytyi päättää, että riittävätkö minun voimani ja kuntoni hänen suunnittelemansa reitin loppuun, vai pitääkö meidän turvautua varasuunnitelmaan B. Ja silloin hän päätti, ettei minun kuntoni kestäisi sitä mitä oli suunnitelmissa. Meiltä jäi silloin näkemättä vaikka mitä, ja siitä päivästä lähtien olen päättänyt, että kun hän kysyy tuon kysymyksen niin en meinaa luovuttaa vaan silloin kaivetaan se suomalainen sisu esiin ja mennään seikkailu loppuun asti uudella puhdilla. Ja näin on siis käynyt siitä päivästä eteenpäin.

Eli, vaikka olimmekin ottaneet väärän reitin ylös ja kävelleet monta tuntia (turhaan) ja vaikka olin kuinka väsynyt, päätimme jatkaa matkaa ylös. Mutta onneksi juuri siinä vaiheessa alkoi mielenkiintoinen osuus. Ainoastaan vuorta, vuorta ja vuorta. Tällöin kun ollaan itse vuorikiipeilyosuudessa unohtaa jotenkin, että oli aivan puhki ja joka paikkaan särki ja kolotti, ja nälkäkin oli. Siinä tilanteessa keskittyy vain ja ainoastaan siihen kiipeilyyn ja nauttii siitä kaikin rinnoin.

otimme kiinni nelihenkisen seurueen, joka aiemmin oli ollut syömässä eväitä, ja joka käveli meidän edellä. Siihen kuului kaksi pariskuntaa. Pariskunnan naiset kuulemman valittivat kokomatkan ylös, kuinka he evät enää jaksa kävellä askeltakaan, ja heidän miehensä joutuivat odottamaan heitä kokoajan ja auttamaan ylös joistakin hankalimmista paikoista. Me siis menimme samaa tahtia miesten kanssa.
Kävelimme usealle vuorenhuipulle. Piikkejä oli peräjälkeen vuoristojonon huipulla. Muutama ensimmäinen jonka saavutimme olivat todella teräviä ja lähellä toisiaan kun taas kauimmaisille meno oli jo oma tarinansa. Pysähdyimme kolmannen piikin päällä taas tankkaamaan itseemme lisää energiaa. Kaksikkopariskunnan toinen mies tarjoutui ottamaan meistä valokuvan huipulla.
Tästä eteenpäin matka oli todella mielenkiintoista. Menimme vauhdilla alaspäin kunnes saavutimme kohdan jossa polku haarautui taas kahtia. Meidän piti päättää menisimmekö pitkää kävelyreittiä, vaiko kiipeämällä alas melkein pystysuoraa sileää vuorenseinämää. Otimme taas jälkimmäisen :)
Matka oli pitkä. Minä menin edeltä ja pyysin Jernejn jättämään kunnon turvavälin ennen kuin hän aloittaa alastulon. Siinä vaiheessa kun hän oli aloittamassa laskeutumista alas kaksikkopariskunta oli taas saavuttanut meidät ja olivat samassa tilanteessa pohtien, jatkaisivatko matkaa kiiveten vai kävellen. Katselimme kauhuissamme kun pariskunnan toinen mies alkoi kavuta alas kallionseinämää ilman varusteita ottaen kiinni metallivaijereista johon olimme itsemme kiinnittäneet. Onneksi mies tuli järkiinsä ja seurue päätti jatkaa matkaa jalan. Heillä ei siis kenelläkään ollut minkään näköisiä kiipeilyvarusteita, vaan he olivat tulleet vuorille kävelemään.
Vaihdoimme välillä niin että Jernej menee edeltä ja minä perästä. Hän sai muutaman valokuvankin otettua siinä paikassa. Oman kameran patterit loppuivat jo alkumatkasta siellä kukkaniityllä ensimmäisen kuvan jälkeen. Vähänkö harmitti. Mutta sain aina silloin tällöin kameran muutamaksi sekunniksi auki että sain yhden kuvan silloin tällöin otettua.

Tämän kallioseinämän jälkeen kävelimme vaakatasossa kallionseinämää pitkin muutaman tunnin ajan kokoajan kiinnitettynä kallioon. Välillä allamme oli muutama sata metriä tyhjää, toisinaan kävelimme sulavan jäätikön ohitse. Jos jalka lipsahti ja kalliosta irtosi kivenpalanen kuului pitkän aikaa kivenpudotusääniä kun kivenmurikka törmäili kallionseinään ennen kuin se viimein jämähti paikalleen tasaisemmalle maalle. Oli kovin hiljaista.
Näimme jo kaukaisuudessa heti alkumatkasta vuoristomökin, johon meidän oli tarkoitus päästä levähtämään, mutta sinne kävely kesti muistaakseni muutaman tunnin. Kun vihdoin pääsimme mökille huomasimme, että kävelyreitin pariskunnat olivat juuri saapuneet paikalle. Kumpikaan ei siis voittanut kovasti ajallisesti. Emme tietenkään tosin tiedä olivatko he esimerkiksi pysähtyneet ottamaan valokuvia tai levähtämään kesken heidän kävelyään. Mutta itse olin iloinen että olimme valinneet tämän kiipeilyreitin omaksi reittivalinnaksemme.
Mökillä joimme paljon vettä ja söimme eväitämme. Sitten jatkoimme matkaamme alaspäin. Mökillä oli paljon muitakin vuoristoseikkailijoita. Joillakin oli itseasiassa sukset mukana vaikkei lähistöllä näkynytkään lunta. Olimme ainoastaan bonganneet yhden lumikinoksen, joka ennemminkin määriteltäisiin jäätiköksi, joten jäi hiukan mietityttämään missä he meinasivat suksiaan käyttää keskellä kesää.

Alas meno tapahtui aika vauhdilla. Molemmilla tosin varpaat olivat koetuksella jyrkästä alamäestä ja hiukan liian pienistä kengistä mäen jyrkkyyteen nähden. Menimme puolijuoksua suurimman osan matkasta. Yhdessä vaiheessa edellämme kulki vanha mies, joka myös meni reippahasti. Ohitimme hänet ja jatkoimme vieläkin reippaammin alas kurvikasta jyrkännettä. Sitten kuulimme takaamme murahduksen. Mies makasi pusikossa kielekkeen alapuolella. Ryntäsimme takaisin auttamaan häntä. Onneksi hän oli kunnossa ja jatkoi taas matkaansa reippaasti. Hän siis selvisi pelkällä säikähdyksellä.

Alempana meitä vastaan alkoi tulemaan enemmänkin ihmisiä vastaan, jotka olivat vasta matkalla vuoristomökille. Tämä reitti tosin oli kaikista nopein mökille, ja kesti vain muutaman tunnin. Osa vastaantulevista ihmisistä oli kotoisin Kroatiasta. Heillä ei näyttänyt olevan ihan kunnollisia kenkiä saatikaan muitakaan varusteita siihen maastoon. Ja kuinka kävikään, juuri kun olimme ohittaneet toisemme eräs nainen kaatui sekunti ohitettuaan minut. Mikä tuuri, jo toinen kaato! Tai siis eihän minulla ollut mitään asian kanssa tekemistä, mutta alkoi jo tuntua hieman oudolta, että juuri kun ollaan ohitettu joku niin samantien ne kaatuvat. Hänkin selvisi säikähdyksellä.
Kuivunut joenpohja laaksossa.

Pian olimme saavuttaneet metsärajan ja pääsimme vilvottelemaan paahtavaa aurinkoa metsän varjossa. Istahdimme kostean viileän mättäisen kiven päälle ja levähdimme hetken ennen viimeistä kävelyosuutta autolle.

Retken loputtua tuli taas ihmeteltyä että missä kaikkialla sitä taas olikaan tänään tullut seikkailtua.