Vuodenvaihteessa Suomessa

Suomessa ollessani olen alkanut tarkastelemaan kotimaatani uudesta näkökulmasta. Aina kun olen käymässä Suomessa Jernejn kanssa, ja nyt ihan ilmankin, elän Suomessa olo hetkiä kuin olisin siellä ensimmäistä kertaa. Kiinnitän huomioita asioihin, joihin Suomessa eläessäni en ole samalla tavalla kiinnittänyt huomiota ja nautin pienistäkin yksityiskohdista, jotka aiemmin ovat olleet arkista ja näkymätöntä.

Olen esimerkiksi kiitollinen siitä kuinka Suomessa on paljon metsää, ja kuinka se näkyy jopa kaupunki kuvassa. Kaikkien kerrostalojen pihapiirissä kasvaa korkeita puita, olivat ne siinä sitten viihtyisyys syistä tai yksityisyyden suojaamiseksi hämärinä iltoina jolloin ulkoa näkee asuntoihin. Tässä muutama otos kuinka koerrostalo mijööhön on saatu metsäistä tuntua.



Tampereen seudulla tarkastelin kaupunkien talvista kauneutta. Silmäni tarttui kiviportaikkoon, jonka muoto on kuin muinaisissa amfiteattereissa. Portaat ovat loivat ja niiden päälle on satanut kerros lunta, joka on vielä osittain koskematonta. Kuvasta ei osaisi heti päätellä minkä kokoisesta portaikosta on kyse, mutta lumeen painautuneet kengänjäljet valaisevat tarkkanäköisten silmäparien lukijoita.

Toisekseen ihastelin massiivisia, lumisia jääpuikkoja, jotka olivat muodostuneet Tammerkosken voimalapadon välittömään läheisyyteen. Olen aina ihmetellyt miksi monet lumiset jääpuikot ovat kellertäviä? Esimerkiksi moottoriteillä ajettaessa kohdista joissa tienteko vaiheessa on räjäytetty kallioisesta mäestä palanen niin niissä kalliokohdissa on aina kellertävää jäätä. Mutta miksi sitten esimerkiksi räystäältä tai kuusen oksilta roikkuvat jääpuikot ovat läpinäkyviä? Onko jää kellertävää vain massiivisena ollessaan?

Tampereella ollessa kävin myös tutustumassa kaupungin kiipeilyvalikoimiin. Kuntokeskus Wolfissa on yhdeksän metrinen sisäseinäkiipeilypaikka. Seinätilaa ja reittejä on riittävästi sekä tarpeeksi monipuolisesti kaiken tasoisille kiipeilijöille. Yhdeksää metriä korkeammalle pääsee kun jatkaa kiipeämistä kattoa pitkin liidaamalla. Paikalla oli ohjaaja joka neuvoi minulle entuudestaan vieraan varmistuslaitteen käyttöä. Aikaisemmin olen käyttänyt reversoa ja grigriä sekä reverson tapaisia laitteita kuten ATC:tä. Minulle vieras varmistuslaite oli ID, jota käytetään korkean paikan töissä. Se toimii vastaavalla periaatteella kuin grigri, mutta on paljon turvallisempi ja laskettaessa kiipeilijää alas grigrissä olevaa alkunykäystä ei onneksi ole. Laite ei sovellu liidaamiseen.

Aikaisemmin olen käynyt esimerkiksi Tapanilan kiipeilyseinällä. Siellä korkeutta on huimat 16 metriä, joka tekee Tapanilan kiipeilykeskuksen seinästä pohjoismaiden korkeimman. Olen kuitenkin huomannut, ettei kiipeilyseinän korkeudella ole niinkään väliä oman kiipeilykokemuksen kannalta. Ainut ero minkä koen eri korkuisten seinien välillä on se massiivisuuden tunne ennen kuin aloittaa kiipeilyn, se josta tulee meiningin tunne siihen kiipeilyyn mitä korkeampi seinä on. Mutta itse seinällä ollessani en huomaa eroa. Reittivalinta vaikuttaa enemmänkin siihen itse kiipeilysuoritukseen. Itse en ole korkeanpaikankammoinen (vaikka pienenä pelkäsinkin kaikkea liukuportaista aina pulkkamäkiin ja kaikkea siltä väliltä) enkä usko, että korkeampi seinä tekisi kiipeämisestä sen pelottavampaa. Jos kerta uskaltaa kiivetä esimerkiksi viiteen metriin, niin silloin luultavasti uskaltaa kiivetä myös viiteentoista. Korkean seinän näkemisestä tulee toisinaan perhosia vatsaan, mikä vain lisää pientä iloista jännityksen kutketta siihen kiipeilyyn. Luonnonmaastossa taas korkean kallion valloitus herättää ainakin itsessäni sellaista kunnioitusta jota esimerkiksi muinaisten monumenttien ja muistohautojen tekijät tavoittelivat rakentaessaan massiivisia rakennelmia; sellaista kunnioituksen ja pelon sekaista ihmetystä.

Jos vielä palaan takaisin asiaan, josta aloitin tämän kirjoituksen, siitä kuinka tarkastelen Suomea uusin silmin. Haluaisin vielä korostaa sitä seikkaa kuinka mielestäni Suomessa asutaan harmonisesti luonnon keskellä. Joka puolella on aina metsää. Asuit sitten kaupungissa tai maalla tiedät varmasti ainakin yhden metsän kolkan yhtä hyvin kuin omat taskusi. Oli se sitten takapihan metsä tai mummon kanssa koluttu mustikkapaikka niin aina on joku metsä aivan naapurissa. Itse en osaisi asua valtiossa jossa ei olisi tarpeeksi metsää jokaisen takapihaksi. Aavikkomaiset kuivat paikat eivät tunnu kodilta. Onneksi Sloveniassa on samanlainen tilanne kuin Suomessa. Metsää on neljänneksi eniten Euroopassa kun sitä verrataan maan pinta-alaan. Suomi siis vahvasti ykkössijalla. Suomesta metsäpinta-alaa on noin 75% kun Sloveniassa sitä on reilu 58%. Slovenian metsä pinta-ala kasvaa kokoajan hyvän metsänhoidon ansiosta; siellä ei tehdä avohakkuita ollenkaan vaan harvennushakkuita. Näin ehkäistään hyvin tuhoisia maanvyöryjä, joita avohakkuut voivat aiheuttaa. Slovenian metsissä on erilainen tunnelma kuin Suomalaisissa metsissä. Osittain tämä voi johtua puulajieroista, sillä Suomessa kasvaa pääosin mäntyä, kuusta ja koivua kun taas Sloveniassa on suurempi kirjo eri lajeja. Sieltäkin tosin löytyy yllin kyllin pelottavan synkkiä kuusimetsiä -Peikkometsiä, tai Sloveniassa vastaavasti Trollimetsiä.

Jäniksiä kaupungin viheralueilla