Talvimyrsky

Keski-Euroopassa jyllännyt Daisy-myrsky koetteli myös Sloveniaa.

Mitään katastrofaalista ei kuitenkaan tapahtunut, tuli vain tavallista enemmän lunta yhtenä päivänä. Olimme juuri matkalla Mariborista Ljubljanaan autolla kun lumimyrsky yllätti. Kuulimme radiosta, että noin puolivälissä matkaa on ruuhkaa ja ajattelimme että siellä olisi jokin onnettomuus. Toisin kuitenkin ilmeni. Matka hiljeni kuin seinään. Yhtäkkiä sää muuttui pienestä lumitihkusta isoihin märkiin lumihiutaleisiin jotka olivat kerennyt jo kasaantua maahan monin kymmenin senttimetrein. Matka taittui moottorienopeuden 130 vauhdin sijaan taajamanopeudella.

Kun pääsimme Ljubljanaan asti, kuulimme että Juernejn isä oli käynyt tekemässä lumityöt jo kolmesti sinä iltana. Maassa oli lunta kolmestakymmenestä senttimetristä puoleen metriin. Koirat olivat tietenkin ihan innoissaan, samoin kuin minäkin. Heittelin heille lumipalloja enkä meinannut suostua tulla sisään ollenkaan. Tuli niin lapsuus mieleen siitä lumenpaljoudesta.

Harmitti, etten ottanut kameraa esille sen päivän aikana tai seuraavanakaan, vaan vasta kolmantena kun oli jo satanut vettä, joka oli sulattanut osan lumesta pois. Koitin kuitenkin vielä etsiä katujen varsilta lumeen hautautuneita autoja joita olimme nähneet perjantaina ja lauantaina monia.

Menimme lauantai aamuna luomaan lumet Jernejn mummon talon edustalta. Saimme huhkia jos jonkin aikaa ennenkuin saimme lumiauran tekoset kadun varrelta pois toiselle puolelle katua. Naapuri oli myös herännyt ja tuli putsaamaan omaa katuosuuttaan. Me puolestaan työskentelimme yhden lumeen hautautuneen auton kimpussa, sillä se oli parkkeerattu paikkaan, jossa pidämme usein autoa mummolle mennessä, joten kun auto joskus siitä liikkuisi meidän ei tarvitsisi puhdistaa aluetta uudelleen lumesta. Autoilija oli varmaan mielissään kun huomasi jonkun tehneen päivän hyvän työn.

Tässä vielä muutama otos muutama päivä sen jälkeen kun lumi satoi maahan.

Menimme vielä viikonloppuna mäenlaskuun. Laskuvälineenä oli perinteinen kelkka. Aluksi hirvitti jo pelkkä ajatus, että laskisimme moisella kelkalla hurjia alamäkiä, sillä tuo kelkka ei ole ainakaan oman kriteerini mukaan mikään turvallisimmasta päästä oleva laskuväline. Onneksi kuitenkin lauantaina oli vielä niin märkää lunta ettei kelkkalaskusta meinannut tulla mitään.

Sunnuntaina puolestaan suuntasimme vuoristoon kelkan kanssa. Minulle ei oltu kerrottu mitä menimme oikein tekemään ja käskettiin vain pukea hyvin päälle. Näin kyllä mitä pakattiin mukaan, mutta siitä jäi outo tunne, että mitä tehdään kelkalla, kolmella ihmisellä, kahdella kiipeilykypärällä ja kahdella koiralla. Olimme ostaneet lauantaina itsellemme nilkkoihin pantavat lumisuojat, eli sellaiset vettä ja lunta pitävät säärystimet, jotka laitetaan housujen päälle, jottei lumi pääse lahkeista sisään ja kenkiä kastelemaan. Ne olivat todella hyödylliset tällaisella paksun lumen retkellä.

Ajoimme kohti Tržičia, paikkaa jonka itse tunnen "shoe factory villagena". Ensimmäistä kertaa kun ajoimme aikanaan tämän pienen kylän halki Jernej kertoi kuinka siellä oltiin aikoinaan tehty kenkiä. Kylän laitamilla voi vieläkin nähdä vanhat kenkätehdas rakennukset. Niimpä siitä päivästä lähtien olen tuntenut paikan nimellä "shoe factory village" ja muistan aina huudahtaa sen ohi kulkiessamme. Nyt menimme kuten aina ennenkin ei itse kylään vaan sen lähettyvillä olevaan vuoristoon Grahovše kylän lähettyviin.

Pakkasimme autosta kaikki varusteet ulos ja aloimme kävellä ylös kohti vuoriston mäenlaskupaikkaa. Luulin, että paikka olisi jossain ihan nurkan takana maksimissaan viiden minuutin kävelymatkan päässä, mutta päädyimmekin tarpomaan ylämäkeä melkein puolitoista tuntia. Osan matkasta joku meistä kulki vuorotellen koirien vetämässä kelkassa.

Lumi oli syvää ja maisemat kauniit, silloin kun pilvenraosta jotain mahdoimme nähdä. Paikalla oli kymmenittäin muitakin kelkalla laskijoita, kaikki vain näyttivät tietävän siitä paikasta. Välillä tiellä kävellessämme kuulimme kaukaista huutoa tai kiljuntaa ja hyppäsimme tien sivuun penkkaan kun ohitsemme viuhahti hymysuissa kovaa vauhtia kelkalla laskevia kaiken ikäisiä mäenlaskijoita. Jossain vaiheessa kävelypolku erkani metsätiestä, jolloin enää ei ollut vaarana jäädä kelkkojen alle. Tie oli todella liukas kelkoista ja kaikkien niiden vetäjien kengän pohjista, joka tietenkin teki metsätiestä ihanteellisen liukkaan mäen kelkkamäkilaskua varten. Metsässä puolestaan oli pieni polku tai sitten kävelimme polviamme myöten lumihangessa.

Ylös asti päästyämme Jernej kävi hakemassa lämmintä teetä vuoristomökistä. Minä puolestaan ihmettelin sitä kelkkamäärää joka oli parkissa mökin edustalla. Samanlailla siellä oli kelkkoja kun jonkin hiihtokeskuksen bistron edustalla laskettelusuksia.

Sitten alkoi varsinainen mäenlasku. Jernej laski ensimmäisen mäkiosuuden veljensä kanssa sillä aikaa kun minä kävelin samoja pikku vuoristopolkuja alas koirien kanssa. Jyrkimmissä kohdissa laskin pyllymäkeä niin että koirat vetivät minua samanaikaisesti alaspäin. Jos koitin mennä jyrkistä kohdista kävellen kaatusin melkein samantien, sillä koirat vetivät minua alaspäin suuremmalla nopeudella mitä omat jalkani pystyivät pysymään perässä.

Vaihdoimme kelkanlaskijoita yhdessä kohtaa jossa mettäreitti kohtasi metsätien. Silloin minäkin sain kokeilla kelkalla laskua Jernejn kanssa. Onneksi minun ei tarvinut laskea yksin, sillä puukelkan ohjaus ei ollut ihan minun heiniäni. Ainut mitä minun piti tehdä oli jarruttaa käskystä, ja senhän minä osasin. Kelkkamäen lasku ei kuitenkaan ollut ihan minun juttuni, sillä huusin kokoajan takana istujana että nyt pelottaa ja mennään liian kovaa. Sitten jarrutettiin ja hidastettiin kelkka pysähdyksiin pehmeän kinoksen turvin. Olin paljon enemmän omassa persoonassani kävelessäni mettäreittiä koirien kanssa ja laskiessani pyllymäkeä. Tykkäisin ehkä moisesta kelkkailusta jos sitä voisi kokeilla paikassa jossa ei ole ensinnäkään muita ihmisiä keskellä tietä, toisekseen jos ei olisi niin monta mutkikasta kurvia ja kolmanneksi jos mäki ei olisi niin kovin jyrkkä, että vauhti olisi hieman hiljaisempi.

Pääsin onneksi loppumatkan koiravaljakossa tasaisemmalla maastolla, jossa vauhti oli vain hieman kävelyvauhtia hurjempi. Olen huomannut, että vaikka tykkäänkin monesta urheilulajista, niin vauhti näyttää olevan minulle ongelma (tai pelastus). Oli sitten kyse pyöräilystä, laskettelusta tai mäenlaskusta minä olen aina se joka jarruttaisi koko matkan alas turvallisemmalle alustalle. Toisaalta hyvä että porukassa on joku jolla on huimapäisien tovereiden vastakohtana vauhtia jarruttavia ominaisuuksia. Eli maalaisjärjellä täällä mennään.