Täällä tuulee

Jääpuikkoja kasvaa myös maasta!

Lupasin kertoa vähän lisää Slovenian tuulisimmasta seudusta. Se sijaitsee Ljubljanasta kohti rannikkoseutua, Krasin alueella. Paikallisella tuulella on jopa oma nimensä; Kraška burja. Tämä tuulisuus johtuu kun kylmä ja lämmin rintama kohtaavat. Kylmä ilma tulee vuorilta ja kulkee kohti lämmintä rannikkoa. Kylmä ilma on tiheämpää ja raskaampaa kuin lämmin ja näin ollen pyrkii alaspäin heti kun Nanosin vuoristotasanne loppuu. Niinpä Burja -tuuli pyyhkäisee Vipavska dolinan halki puhaltaen erittäin kylmää ilmaa erittäin voimakkaalla nopeudella. Tästä tuulesta johtuen alueella on kylmää ja tuulista, varsinkin näin talvisin. Tuulta riittää niin kovasti, että vuoristotasanteilla lumi ei meinaa pysyä maassa. Tuuli tempaisee mukaansa kaiken irtonaisen lumen, ja jättää vain kovan lumen maahan. Tämä kova lumi on sitä meidän suomalaisten hankikantoa, ja lasten "leipä" lunta. Lumi ja jää sen sijaan kerääntyvät puiden runkoihin. Rungot ovat kuin sivelty jäällä. Maasta myös nousee eriskummallisia jäätikkuja, aivan kuin kesällä kasvaa ruohoa, niin talvella täällä kasvaa jäätikkuja.

Itse olimme jo aiemmin käyneet reilu vuosi sitten Nanosilla, joten nyt menimme moottoritien, ja Vipavska dolinan toiselle puolelle Vremščicaniin kävelylle. Korkeutta vuoristotasanteella on suomalaisen tunturin korkeuden verran, eli reilu kilometri.

Olimme jättäneet auton alemmas mäkeä. Ajoimme niin ylös kuin suinkin mahdollista, mutta ylämäki oli liian liukas edettäväksi kitkarenkailla. Meillä oli tosin kettingit renkaisiin takakontissa tälläisiä tilanteita varten, mutta huipulle ei ollut kuin ehkä puolentunnin matka autolta, joten emme katsoneet kettinkien laittoa tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olimme nähneet matkalla Vremščicaniin kuinka auto oli suistunut tieltä kurvissa ja sitä oltiin nostamassa ylös kun ajoimme siitä ohitse. Liukasta ole sen verran, että tilannenopeus oli tarpeen pohtia tarkasti autolla ajettaessa. Niinkuin jo kerroin edellisessä kirjoituksessani, kuinka moottoritiellä yli kolmeakymmpiä ajavat olivat suistuneet pellolle.

Kun pääsimme vuoristotasanteen huipulle alkoi hirmuinen tuuli. Piti äkkiä laittaa kaikki mahdolliset huput päähän, hanskat käteen ja pipo korville. Jos hetkeksikään erehtyi ottamaan hanskat pois kädestä niistämistä varten tai valokuvaamista varten, olivat kädet kylmästä kankeat jo samalla sekunnilla. Ohitsemme ajoi metsästäjä maastoautolla, hänellä näytti olevan tarpeeksi pitoa renkaissa. Hän ihmetteli miten Jernej oli saanut naisen (minut) mukaansa näin sivistyksestä kaukaiseen paikkaan näin kylmällä ilmalla. Jernej selitti kuinka minä olin Suomesta, ja että meillä on ihan normaalia että on kylmää. Silloin metsästäjäkin ymmärsi, mutta kertoi sään olevan liian kylmä hänelle, joten hän kääntyi takaisin kotiin.

Päädyimme aukealle paikalle, jossa tapasimme näitä aiemmin mainitsemiani jääpuikkoja, jotka kasvoivat maasta. Sitä seurasi metsänreuna, jossa kaikki puut olivat jään peitossa.

Kuva Jernej Burkeljca

Emme kävelleet kauaakaan kun päätimme jo kääntyä takaisin autolle, sillä koirat hytisivät jo kylmyydestä. Olimme päätyneet laakean mäen päälle, josta avautui näkymä kauas eteenpäin; valkoista, valkoista, valkoista. Päätin siis testata liukuriani, joka minulla oli ollut huomaamattani mukana reppuni sivutaskussa. Se oli sellainen taiteltava liukuri, kahta eri materiaalia; toinen liukaspintaista muovia, toinen kangasta jossa enemmän pitoa. Niinpä aloin laskemaan laakeaa mäkeä alaspäin. Eipä kauaakaan kuin jo kiljuin kivusta huomattuani laskeneeni jääpuikkojen päältä, tai mitä siitä maasta nyt olikaan törröttänyt. Testasin liukuria sitten vähän myöhemmin toisessa mäessä, jossa oli vähemmän jääpuikkoja ja tikkuja törröttämässä maasta. vaikka mäki oli erittäin loiva, niin vauhti oli hurja, sillä lumikerros oli niin liukasta, jäämäistä melkeinpä, vaikka se olikin lunta. Koirat juoksivat vieressäni iloisina. Minulla oli hankaluuksia pysäyttää liukuri, sillä jäiseen lumikerrokseen ei tepsinyt jarrutukseni. Niinpä jouduin kumoamaan itseni maahan pysäyttääkseni itseni.
Kuva Jernej Burkeljca

Matkalla autolle kaatusin tiellä kolmesti. Oli todella liukasta. Olisimme tarvineet sellaiset kävelypiikit kenkiimme, jottei kävisi näin hullunkurisesti. En onneksi satuttanut itseäni pahasti, nauratti lähinnä oma kömpelyyteni. Tai siis Jernejkin taisi kaatua kahdesti. Koitin vielä tiellä laskea liukurilla, kerta se oli jäässä, jotten kaatuisi niin korkealta. Kun jalat olivat jo valmiiksi maassa ja pää polvien korkeudella, niin uskoin etten satuttaisi itseäni niin pahasti kuin jos pääni tulisi alas yli puolestatoista metristä. Mutta tässäkin teoriassa oli huonot puolensa. Tie nimittäin koostui joistakin epämääräisistä terävistä partikkeleista, jotka repivät liukurini hajalle. Mikseivät nämä epämääräiset partikkelit sitten olleet riittävä pito kengänpohjassa olikin sitten toinen mysteeri. Liukuri oli onneksi korjattavissa ilmastointiteipillä.