Lauantaina heräsimme jo aikaisin ja lähdimme Vipava laakson ja sen viereiseen Nanos vuorirykelmän yhdelle huipulle Gradiška Turalle (793m). Sinne oli tunnin ajomatka Ljubljanasta, ja menimme sinne Jernejn kiipeilyseurueen mukana. Minun oli tarkoitus joko jäädä katsomaan kun hän kiipeää kalliota ylös tai vaihtoehtoisesti lähteä hänen veljensä ja koirien kanssa tuolle huipulle samoamaan. Paikka oli tuulisin kokemani ikinä! Tuuli yli 90 km/h, ja huipulla luultavasti vieläkin enemmän. Lähdin aluksi vaeltamaan hänen veljensä ja koirien kanssa ylös Nanosta. Alkumatka oli rankaa. Monen päivän nuhani verotti yleiskunnosta, ja tulinkin jälkijunassa nelikosta. Dina (koira) piti huolen kokoajan, että pysyin mukana matkassa, ja jäi odottelemaan että saavuttaisin hänet, jotta hän voisi taas juosta Jernejn veljen luokse.

kuva Jernej Burkeljca

Huipun tasangolle päästyämme matkanteko olikin jo helppoa. Aivan kuin olisi kävellyt missä tahansa metsässä. Olimme valinneet metsäisen reitin ylös vuorelle, jotta säästyisimme edes jotenkin tuulelta, mutta siltikin tuuli aivan valtavasti, ja sen aiheuttama melu oli valtava. Korvatulppiahan, tai suojaimia siellä olisi tarvinut! Tasangolla ylitimme tai alitimme muutaman aitauksen, ja näimme pian, että aitaukset olivta hevosia varten. Koirat olivat haistaneet hepat jo kauempaa, ja ne saavutettuamme, he villiintyivät ja juoksivat hevosien joukkoon saaden ne aika vauhkoiksi. Siinä samalla kun hevoset alkoivat ryntäilemään päin minua pääsin nappaamaan muutaman tilanne kuvan. Olin jotenkin niin tilanteessa mukana piiloutuneena kamerani taakse, että en edes tajunnut itse juosta hevosia karkuun tai väistää näitä otuksia. Kukaan ei onneksi törmännyt minuun, koirat saivat tosin vähän hittiä, vähintään nuorempi egoonsa.


Villiintyneitä hevosia

Pääsimme tavoittelemallemme huipulle jossa tuuli entistäkin enemmän. Huipulla piti liikkua kyykyssä tai jopa melkein ryömien, ettei tuulenpuuska vetäissyt mukanaan kielekkeeltä alas. Sellainen lentäjäfiilis taas tuli. Matka alas puolestaan olikin haastavampaa, niin varpaille kuin ketteryydenkin kannalta. Koko matka oli jyrkkää alamäkeä, sellaisia vaaleita irtokiviä pitkin, jotka liikkeelle lähtiessään aiheuttivat pienimuotoisen vyöryn perässään. Kun näytimme olevan jossain puolenvälin paikkeilla alas, pidimme tauon ja söin mukaani pakkaaman porkkanan. Koirat tulivat innoissaan nuuskimaan mitö herkkuja rapistelin repustani, mutta kääntyivätkin takaisin haukkuen, kun huomasivat mistä oli kyse. Siinä samalla Jernej soittikin veljelleen, ja sanoi kuulleensa koirien haukuntaa, ja käski kääntyä oikealle. He olivat jossain aivan lähistöllä kiipeämässä. Meidän ei tarvinut kuin korkeintaan minuutti kävellä hänen suuntaansa kun jo saavutimmekin heidän kiipeilypaikkansa, ja jäimme seuraamaan kuinka heidän uskelias viisokkonsa kiipeili vuoronperään kallionseinämää pitkin. He kiipesivät 5c asteikkoista seinämää.


Nanosilla

Söin lisää evästä, kerta olimme pakaneet kaikkea mahdollista syötävää mukaamme, kun alunperin meidän piti olla reissussa koko päivä. Suunnitelmiin tulikin muutos, kun poikien pitikin olla jo kahden aikaan kotona auttamassa remontissa. Niinpä lähdimme ennen yhtä takaisin lounaaksi kotiin, katsottuamme Jernejn yhden kiipeilysuorituksen. Kotimatkalla bongasin taas vaarallisia aineita kuljettavia rekkoja.